Kuka on vastuussa Venezuelan romahduksesta?

Puheenvuoro – Punamusta Liekki #21/maaliskuu 2026

Kirjoittaja: Jouko Jokisalo

Venezuelan talous on ollut vapaassa pudotuksessa, jota leimaa hyperinflaatio ja kansalaisten joukkomuutto. Venezuelan talous supistui noin 70 prosentilla vuosien 2014 ja 2021 välillä saavuttaen historiansa alimman pisteen. Maduron hallinnon aikana vuosina 2014–2020 koettiin sosioekonominen romahdus. Suomen Venezuelan-suurlähettiläänä vuosina 2006–2013 toimineen Mikko Pyhälän mukaan ”korruptio, tuhlaus ja öljyn hinnan lasku romahduttivat Venezuelan talouden”¹.

Professori Francisco Rodríguez (University of Denver’s Josef Korbel School of International Studies) analysoi teoksessaan “The Collapse of Venezuela. Scorched Earth Politics and Economic Decline, 2012 – 2020”² Venezuelan taloudellisen romahduksen syitä. Harvat sodan ulkopuoliset taloudelliset romahdukset ovat olleet yhtä äkillisiä ja tuhoisia kuin Venezuelan. Ymmärtääkseen, kuinka maailman suurimmat öljyvarat omaava maa koki yli 70 prosentin taloudellisen taantuman alle kymmenessä vuodessa, on tutkittava sisäisten valtataistelujen ja ulkoisen pakotejärjestelmän välistä vuorovaikutusta, joka tasaisesti rajoitti maan taloudellisia elinehtoja.

Rodríguez osoittaa tarkkojen taloudellisten todisteiden avulla, että maan katastrofaalinen taantuma ei johdu pelkästään ideologiasta, vaan Yhdysvaltojen kiihtyvistä pakotteista, jotka estävät pääsyn rahoitukseen, öljymarkkinoille ja tärkeisiin tuontituotteisiin. Kirja sisältää empiirisen näytön siitä, että noin puolet Venezuelan talouskatastrofista johtuu suoraan Yhdysvaltojen asettamista pakotteista.

”Bolivaarinen vallankumous”

Vuonna 1999 valtaan nousi Hugo Chávez (1954–2013). Valtaan nousun taustalla oli syvä kuilu varakkaan, öljyä vievän eliitin ja kasvavan Caracasin laajoilla ranchoilla asuvan alaluokan välillä. 1970- ja 1980-luvuilla Puntofijon sopimus – vallanjakosopimus tärkeimpien keskustapuolueiden välillä – tarjosi jonkinlaisen demokraattisen vakauden. Pinnan alla yhteiskuntarakenne kuitenkin mureni. Vaikka Venezuela oli Etelä-Amerikan rikkain maa, vauraus keskittyi pienelle osalle väestöä, kun taas enemmistön ostovoima heikkeni.

Tämä aikakausi huipentui vuonna 1989 sarjaan massiivisia hallituksen vastaisia mellakoita. Mellakoiden lähtölaukaus olivat Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) määräämät säästötoimet, jotka olivat nostaneet bensiinin ja bussilippujen hintoja yhdessä yössä. Valtion vastaus mellakoihin oli terrori. Raa’assa sotilaallisessa tukahduttamisessa satoja, ehkä jopa tuhansia ihmisiä kuoli pääkaupungin kaduilla. Maan demokraattinen julkisivu ei enää kyennyt sietämään sosiaalisia paineita kansakunnassa, jonka miljoonat ihmiset elivät äärimmäisessä köyhyydessä.

Vuonna 1989 kaduilla valunut veri loi moraalisen ja poliittisen tyhjiön, jonka Hugo Chávez täytti. Chávezin valinta presidentiksi vuonna 1998 oli populistinen kapina välinpitämätöntä, vuosikymmenten ajan pysähtyneisyyteen ja valtion väkivaltaan syyllistynyttä eliittiä vastaan.

Chávezin aikakauden alkua leimasi rehellinen, joskin virheellinen, yritys jakaa öljyvarat uudelleen. Rodríguez toteaa, ettei “bolivaarinen vallankumous” ollut pelkkä retorinen harjoitus. Chávez ajoi suuria yhteiskunnallisia muutoksia läpi kansallistetuista öljy-yhtiöistä pumpatuilla voitoilla. Lisäksi hän muun muassa kansallisti muitakin aloja, otti käyttöön valuuttakontrolleja ja painoi bensan hintaa alas kalliilla tukiaisilla.

Hallitus investoi miljardeja dollareita terveydenhuoltoon, koulutukseen ja ruokaohjelmiin. Ensimmäistä kertaa Venezuelan historiassa valtio oli läsnä slummeissa, ei poliisipamppujen, vaan klinikoiden ja lukutaito-ohjelmien kautta. Köyhyysaste laski vuosikymmenen alun yli 50 prosentista lähes 25 prosenttiin vuonna 2012. Tämä köyhien elinolojen konkreettinen parannus varmisti Chávezin jatkuvan suosion ja mahdollisti hänen voittonsa useissa kansainvälisesti valvotuissa vaaleissa.

Kehitys kohtasi välittömästi väkivaltaista vastarintaa radikaalilta oppositiolta, jolla oli huomattava Yhdysvaltojen tuki. Vuonna 2002 toteutettiin sotilasvallankaappausyritys, joka väliaikaisesti syrjäytti demokraattisesti valitun Chávezin. Yhdysvaltain hallitus tunnusti välittömästi valtaan nousseen ryhmittymän, jonka tavoitteena oli suojella vanhan eliitin etuja ja öljyn saatavuutta ja myös tuki samaista ryhmittymää. Kun vallankaappaus epäonnistui massiivisen kansannousun vuoksi, sama radikaali oppositio siirsi painopisteensä vuoden 2002 lopulla ja 2003 aikana laajaan öljysaartoon ja yleislakkoon, mikä käytännössä lamautti maan talouden ja aiheutti valtavaa kärsimystä siviiliväestölle. Tämä oli ensimmäinen kerta nykyaikana, kun poltetun maan strategiaa käytettiin – ennakkotapaus, joka osoittaa opposition olleen valmis tuhoamaan maan tärkeimmän resurssin vallan kaappaamiseksi.

Hallitus luotti julkisten menojen massiiviseen kasvuun, jota rahoitettiin ennätyksellisillä öljyn hinnoilla. Rodríguezin mukaan Chávezin hallitus investoi liian vähän vakauttamisreserveihin ja jätti näin maan taloudellisesti haavoittuvaksi öljymarkkinoiden lopulta jäähtyessä. Institutionaaliset valvontajärjestelmät purettiin personalistisen, poliittisen lojaaliuden ammatillisen pätevyyden edelle usein asettaman hallinnon hyväksi. Kun Chávez kuoli vuonna 2013, hän jätti jälkeensä maan, joka oli oikeudenmukaisempi, mutta myös syvästi hauras, ja jonka koko taloudellinen rakenne perustui yhden hyödykkeen epävakaan hinnan varaan.

Yhdysvaltain tappava sanktiopolitiikka

Nicolás Maduro nousi valtaan katastrofaalisen tapahtumamyrskyn aikaan: karismaattisen johtajan kuolema, odottamaton ja dramaattinen öljyn maailmanmarkkinoiden hinnan lasku ja talouden monipuolistamisen laiminlyöneen valtiollisen mallin epäonnistuminen.

Vuoteen 2014 mennessä Venezuela oli syvässä taantumassa, mutta täydellistä romahdusta ei ollut vielä tapahtunut. Yhdysvaltain presidentti Barack Obama aloitti taloudellisen ja poliittisen sanktiopolitiikan Venezuelaa vastaan. Obama julisti 8. maaliskuuta 2015 presidentin asetuksella 13692 Venezuelan hallituksen sisäpoliittiset toimet ”epätavalliseksi ja poikkeukselliseksi uhaksi Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja ulkopolitiikalle”. Presidentti Donald Trumpin ensimmäisellä kaudella Venezuelaan kohdistettu sanktiopolitiikka nousi uudelle tasolle. Trumpin hallinnon politiikan tavoitteena oli romuttaa talous ja ajaa maa maksukyvyttömyyteen. Yhdysvallat kielsi Venezuelan valtion öljy-yhtiön PDVSA:n ja muiden valtionyhtiöiden pääsyn luottoihin ja valtion rahoitukseen niiden pankkien kautta, joiden pääkonttori tai sivukonttori sijaitsee Yhdysvalloissa. Tätä täydennettiin kielloilla käydä kauppaa Venezuelan kanssa digitaalisilla valuutoilla. Venezuelan valtion Yhdysvalloissa sijainneet varat myös jäädytettiin.³

Rodríguezin mukaan Yhdysvaltojen vuosina 2017 ja 2019 asettamat pakotteet muuttivat perustavanlaatuisesti kehityksen kulkua. Ennen vuotta 2017 Venezuelan hallituksella oli edelleen pääsy kansainvälisille luottomarkkinoille ja se pystyi ylläpitämään öljyinfrastruktuuriaan. Trumpin hallinnon elokuussa 2017 allekirjoittama toimeenpanoasetus irroitti Venezuelan tehokkaasti Yhdysvaltojen rahoitusjärjestelmästä estäen hallitusta järjestelemästä velkaansa uudelleen tai saamasta kansainvälistä rahoitusta. Rodríguez toteaa, että vaikka Maduron hallituksen huono johtaminen aiheutti alkuperäisen taantuman, pakotteet toimivat “voiman moninkertaistajana” kiihdyttäen dramaattisesti talouden alamäkeä.

Yhdysvaltojen kuolettava isku tuli vuonna 2019 öljysaarron asettamisen myötä. Venezuelan jalostamot, jotka oli rakennettu käsittelemään raskasta polttoöljyä amerikkalaisilla koneilla ja ohentimilla, eristettiin yhtäkkiä pääasiallisista markkinoistaan ja ensisijaisesta toimituslähteestään. Rodríguez laskee, että lähes puolet tämän ajanjakson taloudellisesta taantumasta johtui suoraan Venezuelan pakotetusta irtautumisesta maailmanmarkkinoista. Pakotteet kohdistuivat paitsi hallinnon pankkitileihin myös valtion kykyyn tuottaa sähköverkon, vesihuollon ja kansanterveysinfrastruktuurin ylläpitämiseen tarvittavia tuloja. Tämä oli poltetun maan politiikkaa: sisäisten ja ulkoisten toimijoiden harkittu strategia kohdella kansantaloutta taistelukenttänä, jolla siviiliväestö on ensisijainen uhri.

Yhdysvallat ja myös EU asettivat hallinnon vaihdoksen ihmishenkien edelle. Rodríguez dokumentoi, kuinka venezuelalaisten ulkomailla olevien varojen jäädyttäminen, mukaan lukien CITGOn (Venezuelan valtion omistaman öljy-yhtiön PDVSA:n Yhdysvaltain tytäryhtiö) ja maan Lontoossa sijaitsevien kultavarantojen takavarikointi, jätti Venezuelan ilman keinoja tuoda maahan välttämättömiä lääkkeitä ja ruokaa jopa maailmanlaajuisen pandemian aikana. Tämä oli lännen aktiivinen tukehduttamisstrategia. Juan Guaidón johtama ja Washingtonin tukema oppositio spekuloi, että väestön kärsimys pakottaisi lopulta armeijan kääntymään Maduroa vastaan. Se oli uhkapeli, joka epäonnistui poliittisesti – armeija pysyi uskollisena –, mutta tuhosi kansakunnan sosiaalisen rakenteen. Tulokset olivat mitattavissa: julkisten palveluiden romahdus, hävitettyjen tautien uusiutuminen ja yli viiden miljoonan ihmisen joukkopako, joka oli laatuaan suurin läntisen pallonpuoliskon historiassa.

Taloudellinen sodankäynti imperialismin aseena

Rodríguezin Venezuelaa käsittelevä teos on osa laajempaa tutkimusohjelmaa taloudellisen sodankäynnin inhimillisistä seurauksista. Uraauurtavassa tutkimuksessa nimeltä ”Effects of international sanctions on age-specific mortality: a cross-national panel data analysis”⁴, joka julkaistiin The Lancet Global Health -lehdessä, yhdessä maailman arvostetuimmista lääketieteellisistä julkaisuista, Rodríguez ja hänen kanssakirjoittajansa analysoivat pakotteiden maailmanlaajuista vaikutusta kuolleisuuteen yli 150 maassa viiden vuosikymmenen aikana. He arvioivat, että Yhdysvaltojen ja Euroopan viime vuosina asettamat yksipuoliset talouspakotteet ovat liittyneet noin 564 000 lisäkuolemaan vuodessa – luku, joka on verrattavissa ja joidenkin arvioiden mukaan ylittää sodan vuotuisen maailmanlaajuisen kuolonuhrien määrän. Suurin taakka on lapsilla ja vanhuksilla, ja yli puolet kuolemista tapahtuu alle viisivuotiailla lapsilla.

Venezuela ei ole yksittäistapaus, vaan äärimmäinen esimerkki laajalle levinneestä ilmiöstä: rikkaiden valtioiden taloudellisen vallan käytöstä humanitaaristen kustannusten aiheuttamiseen väestölle, jolla on vain vähän vaikutusvaltaa hallituksiinsa.⁵

Rodríguezin analyysi osoittaa, kuinka lännen taloudellinen ylivalta ja globaalin rahoituksen välineet voivat olla aivan yhtä tuhoisia kuin mikä tahansa tavanomainen ase. Venezuela ei ollut ainoastaan omien johtajiensa ylimielisyyden uhri, vaan myös laboratorio nykyaikaiselle imperialistiselle sodankäynnille – sodankäynnille, jota käytiin pankkien ja valtiovarainministeriöiden kautta pataljoonien sijaan. Kirja on tuomitseva syytös maailmanjärjestyksestä, joka sallii mahtavimpien valtioiden näännyttää väestöä oman imperialistisen agendansa nimissä. Rodríguez kritisoi jyrkästi Yhdysvaltojen roolia Venezuelan opposition kovan linjan kannattajien, jotka kannattivat institutionaalisia, konfrontaatiohakuisia ja usein avoimesti epädemokraattisia strategioita, tukemisessa.⁶

Yhdysvaltojen imperialismi

Venezuela on ensimmäinen kaatunut domino. Kuuba on Yhdysvaltojen seuraava kohde. USA on jo viikkojen ajan yksipuolisesti ja vastoin kansainvälistä oikeutta sulkenut sosialistisen Kuuban tasavallan polttoaineen toimitusten ulkopuolelle. Näin Washingtonin hallitus on aiheuttanut Karibian saarella humanitaarisen kriisin, jonka seurauksia ei vielä voida ennustaa. Myös YK on varoittanut, että Kuubaan on kehittymässä vakava humanitaarinen katastrofi, jos Yhdysvallat jatkaa maan saartoa.

Kuuban hallitus on ilmoittanut julkisesti, että sairaiden, koneista riippuvaisten perheenjäsenten koteihin asennetaan lähipäivinä aurinkopaneeleja. Bensiinin puute aiheuttaa pitkiä sähkökatkoja, mikä keskeyttää myös lääkkeiden ja elintarvikkeiden kylmäketjun. Hallitus julisti energiakriisin, sairaalat ovat lykänneet ei-välttämättömiä leikkauksia, ja perheet viettävät suurimman osan ajasta ilman sähköä, jota tarvitsevat niin valot, jääkaapit kuin liedetkin. Valtio on haasteen edessä yrittäessään jakaa elintarvikkeita ja lääkkeitä, kun julkinen liikenne on monin paikoin pysähtynyt. Euroopan unionin jäsenvaltiot eivät ole toistaiseksi reagoineet Yhdysvaltojen yrityksiin kuristaa Kuuban taloutta.⁷

Yhdysvaltojen toimet Latinalaisessa Amerikassa ovat klassista imperialismia. Tavoitteena ei ole uhkien torjunta, vaan resurssien hallittavuus ja demokratian sijasta herruus. Toimittaja Harald Neuberin sanoin: “Yhdysvallat on hyökännyt sotilaallisesti Venezuelaan, siepannut sen presidentin, takavarikoinut sen öljyvarannot ja asettanut nukkehallituksen. He harkitsevat Kuuban näännyttämistä. He uhkaavat Kolumbiaa ja Meksikoa. Tämä ei ole ulkopolitiikkaa. Tämä on klassista imperialismia. Ja se on juuri alkanut.”⁸

Lähteet:

Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!