Otettu Punamusta liekki #4:stä
Yavor Tarinski
“Voices for an Israel-Palestine Confederation”
Alkuteksti lähteineen ja kuva julkaistu 4.11.2023 osoitteessa www.aftoleksi.gr
Demokraattinen konfederalismi on sorretun kansan vastaparadigma.
~ Abdullah Öcalan. Prison Writings – Roots of Civilisation ~
Hyökkäys ja pommitus Gazassa jatkuu täydellä voimalla kylväen tuhoa ja kuolemaa. Hyökkäyksen tulisi välittömästi loppua, Gazan saarto tulisi lopettaa ja Länsirannan apartheid purkaa. Lisäksi niin jihadistiset hankkeet kuin antisemitismikin tulisi torjua ja korvata pyrkimyksellä rauhaan. Kuten vallankumoukselliset ovat yrittäneet jo vuosien ajan sanoa, alue tulisi järjestää uudelleen federatiivisella tai konfederatiivisella tavalla.
Alusta alkaen juutalaisten ja palestiinalaisten joukossa on ollut vastustusta kansallisvaltioiden perustamista kohtaan. Samat tahot (esimerkiksi juutalainen työväenliitto Jewish Labour Bund ja palestiinalaisintellektuellit kuten Al-Khalidi) ovat ehdottaneet israelilais-palestiinalaisen konfederaation muodostamista. He ovat ehdottaneet alueen jakamista kantoneihin, jotta molemmat kansat voisivat elää rauhassa yhdessä. Myöhemmin tätä sekulaarista ja demokraattista näkemystä kehitti edelleen sosialististen neuvostojen järjestö Matzpen, jonka jäsenet myös kannattivat kantoneista koostuvaa alueellista unionia. Näin yhden tai kahden homogeenisen kansallisvaltion sijasta toteutuisi kummankin etnisen ryhmän itsemääräämisoikeus.
Vaikka nykyään näitä ajatuksia kannattavat on marginalisoitu jihadistien ja ääri-oikeistolaisten sionistien toimesta, yhteiselon puolestapuhujia on edelleen olemassa. Eräs esimerkki on anarkistifederaatio Ahdut/Wihda, jonka antiautoritaariset aktivistit ovat kotoisin Israelista ja miehitetystä Palestiinasta. He kutsuivat molempia kansoja yhteiseen taisteluun sellaisen tulevaisuuden puolesta, jossa kansallisvaltioiden sijasta muodostettaisiin uudenlainen, kansalliset identiteetit sivuuttava yhteiselon muoto, joka vapauteen, tasa-arvoon ja solidaarisuuteen perustuvana voisi laajeta koko Lähi-itään.
Samansuuntaisia ajatuksia on esittänyt kirjailija Abraham Weizfeld, joka ehdotti kirjassaan The Federation of Palestinian and Hebrew Nations (2018), että kansallisvaltio tulisi välttää muodostamalla valtioton ratkaisu, jossa rinnakkaiset kansalaisyhteiskunnat rakentuisivat orgaanisesti federatiivisen perustuslain pohjalta.
Toinen nykyinen ääni israelilaisten ja palestiinalaisen yhteiselon puolesta on palestiinalainen kirjailija Ahmed Moor, joka syntyi pakolaisleirillä Gazan Rafahssa. Teoksen After Zionism: One State For Israel and Palestine (2012) toisena kirjoittajana hän ehdottaa alueen jakamista neljään kantoniin: Gaza, Länsiranta, Galilea ja rannikko sekä Naqab (Negev). Alueen etnisten ryhmittymien konfliktien seurauksena kaksi näistä alueista olisi väistämättä suurimmilta osin palestiinalaisenemmistöisiä ja toiset kaksi suurimmilta osin israelilaisenemmistöisiä. Moor ehdottaa, että tässä tulevaisuudenkuvassa valta jaetaan väestöpohjaan suhteuttaen, ja kukin federatiivinen yksikkö voi käyttää rajattua päätösvaltaa määrätyissä asioissa. Moorille alueen konfederalisaatio on myös yritys kohdata ihmisyyttä ja paikallisuutta yleisellä tasolla.
Myös Saksassa juutalaiseen perheeseen syntynyt Hannah Arendt kannatti arabialais-juutalaisten konfederaatiota osana laajempaa Lähi-idän liittoa. Hän vastusti sekä yhden että kahden valtion ratkaisuja, koska ne uusintaisivat kansallisvaltiolle ominaista homogenisoivaa ja syrjivää logiikkaa, jonka vuoksi niin sanottua vähemmistöongelmaa olisi mahdotonta ratkaista tasa-arvoisesti. Arendt piti kansanneuvostoja ja kibbutsizmia (huolimatta sen joistakin heikkouksista) ainoina varteenotettavina tahoina, jotka olivat ideologisesti soveltuvat toimimaan kahden kansan konfederaation pohjana.
Arendt ymmärsi, että konfederaatio saadaan aikaan vain silloin, jos siinä on osapuolet, jotka ovat halukkaita ja kykeneviä liittoutumaan. Jotta konfederaatio olisi demokraattinen, siihen osallistuvien osapuolten itsessään tulee olla demokraattisia, ja molemmilla osapuolilla tulee olla vakavasti otettavia demokraattisia voimia. Pohjimmiltaan Arendtin visio tarkoitti, että palestiinalais-arabialaiset ja juutalaiset eivät olisi vain yhtäläisten oikeuksien haltijoita, vaan myös aktiivisia osallistujia, jotka päättäisivät yhteiskuntansa suunnasta.
Pitää muistaa myös yhteiskuntaekologi Murray Bookchinin ajatukset. Hän oli venäläis-juutalaistaustainen ja toivoi, että Israel/Palestiina voisi kehittyä Sveitsin kaltaiseksi juutalaisten ja arabien konfederaatioksi, jossa molemmat voisivat elää rauhanomaisesti rinnakkain ja kehittää kulttuureitaan luovasti ja harmoniassa. Tällainen näkökulma merkitsisi kaikkien mukana olevien etnisten ja kulttuuristen ryhmien tasavertaista kohtelua ja itsemääräämisoikeutta, samalla kun se toivon mukaan siirtäisi myös vallan lähemmäksi ruohonjuuritasoa. Tämä näkemys juontui Bookchinin vakaumuksesta, että israelilaisilla ja palestiinalaisilla on enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.
Radikaalin federalismin/konfederalismin ymmärtämisellä rauhan välineenä on pitkä historia vallankumouksellisessa ajattelussa
Ajatus federalismista/konfederalismista rauhan välineenä oli läsnä myös Balkanin niemimaan vallankumouksellisten keskuudessa – kuten tarkastelen tulevassa kirjassani Balkanin federaation historiasta. Merkittävä esimerkki on sosialistisia ja anarkistisia vaikutuksia saanut Gotse Delchev, joka piti federalismia tärkeimpänä keinona rauhanomaisen rinnakkaiselon saavuttamiseksi Balkanilla. Hänen mielestään ottomaanien valtakunnasta vastikään vapautuneita alueita ei pitäisi liittää jo olemassa olevien valtioiden osiksi, vaan niistä pitäisi muodostaa Balkanin itsenäisten alueiden federaatio. Muutoin seurauksena olisi väistämättä suurvaltojen väliintulo ja naapurien välinen sota. Niemimaan vuosien verenvuodatuksen historia osoittaa hänen olleen oikeassa.
Kaikki nämä ehdotukset muistuttavat jossain määrin Rojavan kansan kehittämää institutionaalista rakennetta. He ovat vuosien ajan jatkaneet vallankumousta, jolla he pyrkivät syrjäyttämään valtion perustamalla alueellisia verkostoja, jotka koostuvat konfederatiivisista, itseohjautuvista yhteisöistä. Tätä he kutsuvat demokraattiseksi konfederalismiksi. Tässä vallankumouksellisessa hengessä Rojavan demokraattisten yhteisöjen liitto antoi julkilausuman, jossa ehdotetaan seuraavaa: “Israelin ja Palestiinan välinen konflikti juontaa juurensa kansallisvaltiomentaliteetista, ja se voidaan ratkaista vain hylkäämällä kansallisvaltiomentaliteetti”.
Tällaiset ehdotukset saattavat vaikuttaa utopistisilta nykyisen reaalipolitiikan valossa, mutta samalla ne ovat ainoat ehdotukset, jotka ottavat riittävästi huomioon sekoittuneiden väestöjen tilanne ilman, että sorrutaan barbaarisuuteen, jossa ehdotetaan jonkin ihmisryhmän karkottamista alueelta. Toisaalta monen poliitikon ja valtainstituution ainoana toteuttamiskelpoisena ja “realistisena” ajama vaihtoehto – kansallisvaltion tiellä pysyminen – näyttää toistaiseksi vain syventävän konfliktia, kuten se on tehnyt jo vuosikymmenien ajan, ruokkivan kaikkien osapuolten mielissä vihaa ja edesauttavan äärioikeiston nousua.