Otettu Punamusta Liekki #4:stä
Kirjoittaja ja kuva: Jussi Niinenmaa
Demokratian historia ulottuu ainakin useiden vuosituhansien taakse. Meille on kerrottu muinaisessa Kreikassa muodostetusta kansanvallasta, josta itse sanakin on muotoutunut. Mutta jonkinmoisia, ainakin alueellisia kansanvaltaisia kokeiluja on ollut ympäri maailman ehkä jo paljon aiemminkin.
Meillä tätä niin kutsuttua länsimaista demokratiaa kutsutaan parlamentarismiksi. Kansa valitsee edustajat toteuttamaan tahtoaan ja näin kansanvalta toimii kansalaisten tahdon mukaisesti.
Käytännössä kansan tahdon toteutuminen voi kuitenkin olla varsin epämääräistä tai jopa näennäistä.
Ajatellaanpa maamme demokratian muotoutumista. Viime vuosisadan alussa maahamme, joka oli silloin Venäjän autonominen maakunta, saatiin yksikamarinen eduskunta ja yleinen yhtäläinen äänioikeus käytännössä kaikille täysi-ikäisille kansalaisille. Köyhimpiä väestönosia, joita olikin valtaosa kaikista, edusti sosiaalidemokraattinen puolue, ja suhteellisen nopeasti se onnistuikin saamaan eduskunnassa enemmistön, vaikkakin niukin numeroin.
Tämä ensimmäinen ”työläisenemmistöinen” eduskunta julisti eduskunnan ylimmäksi vallanhaltijaksi Suomessa ja samalla käytännössä julisti maan itsenäiseksi. Vähemmän puhutaan siitä, että maamme oikeistovoimat pyysivät välittömästi Venäjän väliaikaishallintoa kumoamaan tehdyn päätöksen ja hajottamaan vastavalitun eduskunnan.
Varmasti moni vähäosainen koki pettymyksen nähdessään, kuinka helposti vanhat vallanpitäjät pystyivät torppaamaan uudistusyritykset. Porvarillinen eduskunta kiirehti itsenäisyyttä, kun punaiset ottivat vallan Venäjällä, ja ryhtyi muokkaamaan sitä omalle luokalleen sopivaksi. Kansalaissota vähensi köyhälistön toimintamahdollisuuksia entisestään.
Vasta hävityn jatkosodan pakottamien muutosten jälkeen alkoi työväestö saada sille kuuluvia oikeuksia, jotka liittyivät järjestäytymiseen, lakkoiluun, työsuojeluun, työehtosopimuksiin, lomiin ja työajan rajoituksiin. Etenkin 1960-luvulla vasemmistoenemmistöisen eduskunnan aikana näissäkin asioissa päästiin eteenpäin. Saatiin myös alulle peruskoulu ja kansanterveyslaki. Vaikka siihenkin aikaan kysyttiin: ”Missä on se valta, joka puuttuu eduskunnalta / kansalta”, luottamus parlamentaariseen edustukselliseen demokratiaan lisääntyi selvästi.
Ulkopoliittinen vakaus kesti puoli vuosisataa ja tilanne alkoi muuttua vasta Euroopan Unionin myötä. Se lobbaus, joka unioniin liittymisen puolesta tehtiin, oli ennen näkemätön. Totta kyllä, että alkuvaiheessa monien elintarvikkeitten hinnat laskivat, matkustaminen helpottui ja viinaa sai huokeammin. Sen sijaan sosiaalisten etujen harmonisointi ei tuonut suuria parannuksia, ja kun pääoman liikkuvuuden helpottuminen vaikutti verotuksen painopisteen siirtymiseen entistä voimakkaammin pois pääomatuotoilta, sosiaalinen eriarvoisuus lähti uudelleen kasvuun.
Kohti nykyhetkeä tultaessa poliittiset puolueet ovat lähentyneet toisiaan ideologisesti, vaikka kansakunnan eriarvoistuminen on vain kiihtynyt ja saanut uusia muotoja. Pienet liikahdukset vaaleissa ovat näkyneet vielä pienempinä liikahduksina politiikassa. Puolueiden ideologiat on työnnetty taka-alalle ja tärkeimmäksi niille on tullut hallituskelpoisuus. Pragmaattisuus on syrjäyttänyt aatteellisuuden, ja seuraukset ovat olleet hyvinvointivaltiota hävittäviä.
“Meillä ilkuttiin kovasti itäisen naapurimaan maaliskuisille presidentinvaaleille, että siellä ei ollut todellista vaihtoehtoa. Mutta kuten eräässä uskonnollisessa julkaisussa huomautetaan, on turha kaivella roskaa toisen silmästä, kun on tukki omassa.”
Puolueiden hoipertelu päätöksenteossa on kasvattanut populismin suosiota. Vasemmistopuolueissa ollaan hyvin tietoisia siitä, että yhteiskunnan oikeistosuuntauksien mukana oikealle siirtyminen ei kasvata niiden suosiota, mutta rohkeus suunnanmuutokseen puuttuu.
Meillä ilkuttiin kovasti itäisen naapurimaan maaliskuisille presidentinvaaleille, että siellä ei ollut todellista vaihtoehtoa. Mutta kuten eräässä uskonnollisessa julkaisussa huomautetaan, on turha kaivella roskaa toisen silmästä, kun on tukki omassa. Meillä oli presidentinvaaleissa yksi ehdokas, vai kaksi, vai yhdeksän? Media löysi eroja heidän välilleen asioissa, jotka leimattiin tärkeiksi: näitä olivat esimerkiksi kuten kissat, koirat ja jotkut muut suosikkieläimet, ruokasuosikit sekä se, pukeeko ensin vasemman vai oikean jalan kengän.
Sen sijaan presidentin toimivaltaan kuuluvasta ulkopolitiikasta kaikki olivat täsmälleen samaa mieltä: militarismi syrjäyttäköön humanismin. Kaikkien mielestä sotilaallinen liittoutuminen on parasta ja sitä ei edes pidä kyseenalaistaa. Kenenkään mieleen ei tullut, että kansamme sai tuntea olonsa turvalliseksi ja hyvinvoinnin lisääntyvän niin Paasikiven, Kekkosen kuin Koiviston aikana.
Maailmassa on todella pahoja globaaleja ongelmia. Niitä ei voiteta ydinasepelotteella eikä muullakaan varustautumisella. Ongelmat pahenevat koko ajan, mutta niiden ratkaisemiseksi tehdään entistä vähemmän todellisia toimia. Yhteiskunnan demokraattiset oikeudet on asetettu kyseenalaisiksi ja sosiaalisia toimia ollaan karsimassa.
Parlamentaarisesti luotu yhteiskuntakoneisto jauhaa tuhon aineksia. Vaaleista on turha odottaa pelastusta.
Jussi Niinenmaa on tietokirjailija, sopeutumaton kriitikko, vallanpitäjille räksyttäjä ja inhimillisyyden puolestapuhuja.