Otettu Punamusta Liekki #5:stä
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Doomerismi tulee englannin sanasta doom eli tuomio, väistämätön ja totaalinen odotettavissa oleva tuho, joka tulee jostain ylhäältä ja on siksi hallitsematon ja peruuttamaton. Doomerismi on ajattelutapa, joka vannoo yhteiskunnan ja planeetan lähitulevaisuudessa koittavan kuoleman olevan varma ja väistämätön. Doomerismia viljellään läpi poliittisen kentän, valitettavasti myös vasemmistolaisiksi itseään väittävien keskuudessa. Tuomiopäivän varaan laskevan ei pitäisi kutsua itseään vasemmistolaiseksi – vasemmistolaisuus on määritelmällisesti vastarintaa, muutoksen ajamista, taistelua paremman nykyisyyden ja tulevaisuuden puolesta. Doomerismi puolestaan on pelkurin helppo tekosyy luovuttaa, hylätä rivinsä ja laskea aseet juuri taistelun ratkaisevilla hetkillä.
Doomerit pakenevat tuomiopäivään
Kukaanhan ei sano itseään doomeriksi. Väistämättömän tuhon saarnaajat ylpeilevät olevansa realisteja naureskellen vassareiden utopistisuudelle. Doomerit olettavat siis tietävänsä realiteetit, ja koska doomerismi liittyy nimenomaan ajatukseen siitä, että tulevaisuuden suhteen ei ole toivoa eikä parempi maailma ole mahdollinen, realismi tarkoittaa tässä väitettä tulevaisuuden tietämisestä. Käytännössä toivon turhuuden julistajat väittävät siis pystyvänsä ennustamaan, tietämään, millainen tulevaisuus on varma tai mahdollinen. Ennustuksille harvoin esitetään perusteluja, sillä niitä pidetään itsestään selvinä, ja perusteluja vaativat sivuutetaan tietämättöminä haihattelijoina. Joillakin toki on valmiina arsenaali tieteellisiä viitteitä tai muita “auktoriteetteja”, jotka on mielivaltaisesti valikoitu oman turmiollisen agendaan pönkittämiseksi.
Maailmantuskan edessä doomereilla on kaksi helppoa vaihtoehtoa. Ensinnäkin jotkut päättävät olevansa voimattomia ja avuttomia ja toivottomia, ja ryhtyvät maailmanloppua julistaviksi synkistelijöiksi, jotka kuitenkin osallistuvat yhteiskuntaan ja jostain kumman syystä löytävät tarmoa tehdä vaikka mitä omassa elämässään toivottomuuden väitteistään huolimatta. Usein he myös kokevat tarpeelliseksi julistaa omaa valaistumistaan (pimentymistään?) muille – varsinkin heille, jotka kehtaavat ehdottaa, että voisi olla mielekästä edes yrittää vaikuttaa mihinkään.
Doomerin maailmankatsomus ei tietenkään ole millään tavalla johdonmukainen. Mikään elämästä nauttiminen tai eläminen ylipäätään olisi doomerin periaatteita vastaan, jos hänen ideologiansa tosiaan olisi se, että millään ei ole mitään väliä – silloinhan olisi sama vain kuolla tai ainakin olla hiljaa omista ajatuksistaan ja erossa ihmisistä. Tuomiopäivästä on helppoa huudella, kun todellisuudessa omassa elämässään nauttii monista etuoikeuksista, kuten vaikka kodista, ravinnosta, taloudellisesta turvasta ja lähipiiristä. Henkilökohtaisesti sorron kohteena elävällä toivottomuuteen ei ole varaa – silloin taistelulta pakeneminen ei ole vaihtoehto.
Järjestelmän hienosäätö turvaa oman selustan
Toinen helppo ratkaisu maailman turmiollisuuden käsittelemiseen on ryhtyä hajuttomaksi ja mauttomaksi jokapäivän hyväntekijäksi, joka taputtelee itseään selkään tehdessään “parhaan mitä voi” kuten valitessaan kaupan hyllyllä lähiruokaa, vieraillessaan äänestyskopissa kerran neljässä vuodessa ja lahjoittaessaan joka joulu vuohen Afrikkaan. Seuraava, hitusen kunnianhimoisempi askel on ajaa omien arvojensa mukaisena pitämäänsä politiikkaa edustuksellisen demokratian sisällä vaatien hienosäätöjä nykyiseen järjestelmään samalla tunnistaen lopputulokset riittämättömiksi.
Tällainen henkilö kenties huomaa tasa-arvon ja vapauden kaltaisten ihanteiden jäävän saavuttamatta ja toteaa, että tämä nyt vain on parasta mitä voimme saada, sillä ihmisen julmuus tai tyhmyys estävät paremman maailman toteutumisen, koska väärät tyypit sattuvat olemaan vallassa siellä jossain, missä oikeasti merkittävät päätökset tehdään. Tällöin riittää, että itse istuu eduskunnassa tai valtuustossa ja sitten harmittelee, kun enemmistö tekee vääriä päätöksiä. Ainoa mitä jää jäljelle on toivoa ja odotella hyvien tyyppien valtaan pääsyä ja hyvän kaikkivaltaista voittoa samalla, kun itse tekee maailmalle selväksi, että on hyvien puolella.
Radikaali toivo pakottaa taisteluun
Maailmantuskan edessä on kuitenkin kolmas mahdollinen tie, joka on kenties vaikein, mutta samalla aidoin ja palkitsevin. Radikaalin toivon, vallankumouksellisen ilon ja raivokkaan intohimon tie. Tällä tiellä ymmärrämme ja tiedostamme maailman surullisen, raadollisen tilan. Tiedostamme myös oman pienuutemme sekä vaikutusvaltamme ja voimamme rajallisuuden. Tiedostamme, että meidän ei tarvitse etsiä niin sanotusti järkevää tarkoitusta elämällemme, koska sellaista ei lopulta ole. Kyse on arvoista, ei järjestä – jonkun mielestä on arvokasta taistella planeetan tulevaisuuden takaamiseksi, toinen voisi pitää sitä järjettömänä ajan tuhlaamisena.
Tärkeintä on kuitenkin ymmärtää, että tulevaisuuden ennustamiseen tai edes nykytilanteen mahdollisuuksien paljouden käsittämiseen eivät pienet ihmisaivomme kykene. Voimme toki tehdä valitsemamme tulkinnan ympäristön merkeistä – helpon tulkinnan kaiken lopullisesta turmiosta, tai vaikeamman tulkinnan. Vaikeamman tulkinnan siitä, että ihmiselämä on pieni ja mitätön, mikä tarkoittaa sitä, että yksilönä tekemisellämme ei ole väliä – mikä puolestaan on maailman vapauttavin, motivoivin ja pakottavin ajatus. Se nimittäin tarkoittaa, että ainoa vaihtoehto on liittyä muiden joukkoon omassa läheisyydessämme, sillä vain pienet yksiköt yhdistävänä suurena massana voimme lopulta radikaalisti vaikuttaa kokonaisuuteen.
Jos millään ei ole mitään väliä, voi tehdä mitä tahansa. Siis joko luovuttaa tai seurata sydäntään ja tehdä kaikkensa maailman muuttamiseksi aikailematta, juuri nyt, radikaalisti ja perusteellisesti. Emme voi koskaan ennustaa, mutta yksi asia kuitenkin on varmaa: jos et tee mitään, et tule olemaan osa vallankumousta. Niinkin voi siis valita. Silloin maailmanlopun propagandistit ovat tyytyväisiä – vallanpitäjät ovat tyytyväisiä, koska saavat sinut uskomaan ylimielisiin valheisiinsa ja pitämään asemansa turvassa ja status quon kyseenalaistamattomana. Mutta koska lopputulosta emme voi ennustaa, eikö ole se ja sama vain yrittää ja antaa kaikkensa ihan vain piruuttaan? Ihan vain siksi, että se on hauskaa, ja ei ihmiselämällä parempaakaan tarkoitusta ole? Vaikka essentiaalinen muuttumaton ihmisluonne on myytti, melkein voisin sanoa, että nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa vastarinnasta ja systeemille vittuilusta nauttiminen on melko yleisinhimillinen piirre. Kokeile vaikka – mitä suuremmassa joukossa vastustat ja kapinoit, sitä isompi keskisormi se on maailmanlopun kaupittelijoille!