Otettu Punamusta Liekki #5:stä
Kirjoittaja: Mirjami Rautio
Suomi ei vie ratifioimiaan ihmisoikeussopimuksia riittävällä tai johdonmukaisella tavalla lainsäädäntöönsä. Näin ollen sopimusten velvoitteita ei pystytä tehokkaasti valvomaan oikeusistuimien kautta. Suomella ei ole muitakaan menetelmiä, joilla se tehokkaasti varmistaisi, että lainsäädäntömme vastaa ratifioimiemme ihmisoikeussopimusten velvoitteita. Tämä on johtanut toistuviin ihmisoikeusloukkauksiin, toteaa Maan Ystävien Ville-Veikko Hirvelä.
Suomen käytäntö ihmisoikeussopimusten toimeenpanemisessa on selkeässä ristiriidassa allekirjoitettujen sopimusten velvoitteiden kanssa.
Kun Suomi saattaa voimaan kansainvälisiä sopimuksia, sillä on velvoite varmistaa, että lainsäädäntömme noudattaa allekirjoitetun sopimuksen velvoitteita ja tarvittaessa muuttaa lainsäädäntöä toteuttamaan ratifioitua sopimusta. Tähän ei useinkaan riitä se, miten lainsäädäntö sopimusta ratifioitaessa tarkistetaan, vaan lainsäädäntöä pitäisi jatkuvasti kehittää allekirjoitetun sopimuksen velvoitteiden toteutumiseksi, muistuttaa alkuperäiskansojen elinehtojen toteutumiseen perehtynyt Maan Ystävien Ville-Veikko Hirvelä.
Kaupalliset ja valtiolliset intressit alistavat alkuperäiskansojen oikeudet
Länsimainen oikeusjärjestelmä pohjautuu eurooppalaiseen perintöön ja kulttuuriin, eikä se kohtele yhdenvertaisesti alkuperäiskansojen kokonaan toisenlaiseen kulttuuriin pohjautuvia elinehtoja, Hirvelä kertoo.
Merkittävä tästä johtuva ongelma on esimerkiksi se, että alkuperäiskansojen asuinalueita käsitellään kaupallisten oikeuksien kannalta, vaikka asukkaiden elämänperintö ei perustu kaupallisuudelle. Tämä on kulttuurista syrjintää, sillä alkuperäiskansojen omavaraisemmat elinehdot ja talouskulttuurit alistetaan kaupallisen kulttuurin ja hallinnan intresseille.
Vaikka YK:n sopimuselimet ovat määrittäneet, mitä alkuperäiskansojen elämänperintöjen
yhdenvertainen kohtelu vaatisi, käytännössä Suomi jättää huomiotta tätä koskevat velvoitteensa – myös Suomen tai suomalaisten yhtiöiden toimiessa alkuperäiskansojen alueilla muualla maailmassa.
Hirvelä pohjustaa ongelman juontavan juurensa jo YK:n syntyvaiheisiin, jolloin Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus annettiin. Teollisuusmaat olivat haluttomia ja hitaita hyväksymään julistuksen pohjalta neuvoteltavia sopimusartikloja, jotka tunnustavat kansojen oikeuden luonnonvaroihinsa ja -rikkauksiinsa omina elinehtoinaan. Kehitysmaiden itsenäistyttyä ja saatua äänioikeuden nämä muotoilut kuitenkin hyväksyttiin kehitysmaiden muodostamalla äänienemmistöllä. Tämä näkyy edelleenkin eri valtioiden moninaisina tulkintoina kysymykseen.
Valtiolliset lait ovat vuosisatojen ajan toimineet koloniaalisen käytännön välineinä, eikä valtio-apparaatti ei ole omiaan tunnistamaan toisenlaisia elämänperintöjä. Tästä muodostuu pysyvä jännite suhteessa siihen, kuinka valtiollisen lainsäädännön alla on ylipäätään mahdollista kunnioittaa ei-valtiollisia elämänperintöjä, jollaiset alkuperäiskansoilla käytännössä aina on.
Länsimainen ‘luonto’-käsite johtaa lintsaamiseen vastuusta
Hirvelän mukaan yksi syy valtioiden nihkeään suhtautumiseen alkuperäiskansojen elinehtojen turvaamista kohtaan on myös ymmärryksen puute. Hän kertoo esimerkin Intiasta vierailultaan baiga-alkuperäiskansan luona. He kertoivat kokevansa maan omakseen – mutta ei siinä merkityksessä, että he omistaisivat maan, vaan että he kuuluvat tuolle maalle.
Hirvelän näkemyksen mukaan tämä avaa kokonaan toisenlaisen perspektiivin suhteessa ympäröivään maailmaan. Tämä erilainen suhtautuminen selittää myös sen, miksi alkuperäiskansojen alueilla biodiversiteetti on säilynyt ihan toisella tavalla kuin muualla – alkuperäiskansat eivät vahingoita maata, johon kuuluvat.
Hirvelällä on mielenkiintoinen teoria siitä, miten länsimaisten kulttuurien vastuuttomuus elinympäristöistä kytkeytyy tapaamme hahmottaa ja käsitteellistää ympäristö. Länsimainen ympäristöajattelu lähtee siitä, että on olemassa ‘luonto’, jota meidän on suojeltava. Mutta juuri käsite ‘luonto’ estää meitä toteuttamasta kestävämpiä tapoja elää.
Alkuperäiskansat, jotka ovat onnistuneet säilyttämään biodiversiteetin alueillaan, eivät tunne käsitettä ‘luonto’ sellaisena kuin me sen hahmotamme.
“Alkuperäiskansoilla on usein velvoitteita maata kohtaan suhteessa jonkinlaisiin maan oikeuksiin, jotka siirtyvät aina uusille sukupolville esivanhempien ketjun välittämänä”, Hirvelä muotoilee.
Hirvelän mukaan vielä esi-sokraattisella ajalla Euroopassa oli tavattavissa samantyyppistä ympäristön hahmottamista kuin alkuperäiskansojen keskuudessa. Hirvelän mukaan ‘fysis’ tarkoitti tuolloin ‘maasta ylös kasvavaa’. Maalla ja siitä ylös kasvavilla oli tietyt oikeudet toisiinsa nähden.
Eri elämänperinnöissä on siis havaittu ympäristö eri tavoin. Vuosisatojen kuluessa läntinen tapa hahmottaa ‘fysistä’ muuttui hallinnaksi, ja nykyinen tapamme havaita maailmaa on jo hyvin erilainen.
Merkittävintä Hirvelän mukaan on, että länsimaissa ‘luonto’-käsitteen kautta on katkaistu se vastuun ja velvollisuuden ylisukupolvinen ketju, jota eri elämänperinteet ovat vuosituhansien ajan kantaneet. “Se on johtanut vastuusta lintsaamiseen”, Hirvelä toteaa.
Alkuperäiskansojen kestävät elämänperinnöt ohitetaan
Länsimaissa meille opetetaan lapsesta asti tietty tapa havaita ympäristöä ja puhua siitä. Taiteelle tai uskonnoille saatetaan antaa väljyyttä tähän havaitsemisen tapaan, mutta muutoin yhteiskunnassamme ei tunnusteta eikä tunnisteta toisenlaisia ympäristön hahmottamisen tapoja.
Hirvelän mukaan myös saamelaisuus on toki jo pitkälle valtavirtaistettu, mutta kantaa silti edelleen toisenlaisia elämänperinteitä. Jopa suomalaisuudessa voidaan ainakin kielen tasolla ajatella olevan säilyneenä jotain siitä, miten aiemmat sukupolvet ympäristöään hahmottivat.
Hirvelän mukaan YK:n biodiversiteettisopimuksen puitteissa on tuotu esiin, että alkuperäiskansojen ymmärrys omista alueistaan pitää huomioida ja sitä pitää tukea. Kuitenkin alkuperäiskansoja kuullaan lähinnä valtakulttuurin aloitteesta. Hirvelä kuvaakin esimerkiksi suomalaisen valtakulttuurin suhdetta alkuperäiskansojen oikeuksiin vinoutuneeksi myös siinä suhteessa, että saamelaisia kuullaan lähinnä sellaisissa tilanteissa, joissa jo on päätetty tehdä joitain toimenpiteitä heidän alueillaan ja halutaan saada heidät suostumaan toimenpiteisiin.
Siihen, että neuvottelut lähtisivät saamelaisten omista tarpeista tai lähtökohdista käsin, on todella pitkä matka. Neuvotteluvelvoitteiden ja konsultoinnin laiminlyömisen myötä tämän toteutuminen käy entistä mahdottomammaksi.
Ylipäätään alkuperäiskansat pakotetaan käymään neuvotteluja valtakulttuurin asettaman kielipelin ja maailmankuvan puitteissa. Samalla ohitetaan se, miten he ovat onnistuneet elämään alueillaan kestävästi ja biodiversiteetin säilyttäen, sen sijaan että opittaisiin heiltä.
Ratkaisuna Hirvelä näkee, että Suomen on alettava aidosti tutkimaan, mitä YK:n elimet ovat ihmisoikeuksista sanoneet ja mitkä oikeudet saamelaisille on ratifioimissamme sopimuksissa tunnustettu. Sen jälkeen Suomen pitää tutkia, miten saamelaiset itse määrittävät ne elämänperinnöt, jolle nämä oikeudet on tunnustettu.
Kaikki riippuu pohjimmiltaan tahtotilasta. Nyt puhutaan ympäristökriisistä, mutta ei tunnisteta sitä, mikä tavassamme havaita ympäristöämme tekee elämänperintömme tuhoisaksi, Hirvelä moittii.
Tulisi muodostaa menettelyjä, joiden myötä oikeus elää kestävästi olisi vahvempi kuin oikeus elää vähemmän kestävästi. Hirvelän ajattelussa kestävät elämäntavat kytkeytyvät alkuperäiskansojen elämänperintöihin.
Saamelaiset ja DCA-sopimus
- Joukko ihmisoikeus- ympäristö- ja rauhanjärjestöjä laati huhtikuussa julkilausuman, jossa vaaditaan Suomea kunnioittamaan ratifioimiaan kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia sekä omaa lainsäädäntöään saamelaisten elinehtojen turvaamiseksi. Julkilausuman otsikko on “Yhdysvaltojen sotilastukikohdat saamelaisten kotiseutualueella vaarantavat alkuperäiskansan perusoikeuksia”.
- Julkilausuma liittyy siihen, ettei Suomi ole noudattanut lain mukaista neuvotteluvelvollisuuttaan puolustusyhteistyösopimuksen (DCA) yhteydessä. Suomella on saamelaiskäräjälain mukainen neuvotteluvelvollisuus saamelaisten elinehtoihin liittyvissä asioissa.
- Julkilausuma nosti esiin kysymyksen siitä, miksi allekirjoitetut ihmisoikeussopimukset eivät toteudu käytännössä, vaan Suomen valtio toistuvasti jättää huomiotta sopimusten velvoitteet.
- Julkilausuma on luettavissa kokonaisuudessaan esimerkiksi osoitteessa taivo.org/kirjoituksia.
- Kerroimme aiheesta myös Punamustan Liekin numerossa 4/24.