Otettu Punamusta Liekki #7/2024:sta
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Julkinen keskustelu koulusta on ristiriitaista – toisaalta Suomea julistetaan koulutuksen luvatuksi maaksi, toisaalta nykykoulun väitetään olevan pilalla. Opetuksen menetelmät ja sisällöt ovat muuttuneet yhteiskunnallisten muutosten vanavedessä viime vuosina yhä nopeammin. Kapitalismin kiihtymiseltä koulukaan ei ole turvassa.
Opetussuunnitelma kapitalismin kahleissa
Koulukeskustelussa kritiikistä saavat osansa niin opettajat, oppilaat, vanhemmat kuin opetusmenetelmät ja -sisällötkin. Vanhemmat ovat vastuuttomia, oppilailla on liikaa vapauksia, opettajien auktoriteetti on hävinnyt ja moderni opetus on oppilaskeskeistä digihumpuukia. Koulun ei siis katsota täyttävän tehtäväänsä, joka on kaiketi lasten kasvattaminen kunnollisiksi ihmisiksi. Opetusjärjestelmän tavoite ei kuitenkaan ole yksiselitteinen tai muuttumaton.
Nykyinen kansallinen opetussuunnitelma on mahtipontisen edistyksellinen – sen mukaan lapset kasvatetaan kunnioittamaan moninaisuutta, toimimaan ekologisesti kestävästi, vaikuttamaan itseänsä koskeviin asioihin ja totta kai menestymään työelämässä. Oppiainerajat ylittäviin laaja-alaisiin osaamisalueisiin kuuluu työelämätaidot ja yrittäjyys, jonka yhteydessä opetetaan “yrittäjämäistä toimintatapaa” (Opetushallitus, 2014, s. 15), mitä ikinä se tarkoittaakaan. Monitulkintaisuus on samaan aikaan opetussuunnitelman heikkous sekä vahvuus – opettajilla ja oppimateriaalien laatijoilla on vapaus päättää, onko yrittäjämäisyys oma-aloitteisuutta ja luovuutta vai kilpailuhenkisyyttä ja muiden hyväksikäyttämistä henkilökohtaisten voittojen tavoittelemiseksi.
Keskeistä opetuksessa ovat myös sosiaaliset taidot, jotka käytännössä usein tarkoittavat käytösnormeihin mukautumista. Huonoa käytöstä on liian kiivas mielipiteiden tai varsinkin tunteiden ilmaiseminen, auktoriteettien kyseenalaistaminen tai normeista poikkeava fyysinen oleminen. Toisaalta sosiaaliset taidot tarkoittavat myös yhteistyötä ja aktiivista kuuntelemista. Taitokeskeisyys on ongelmallista siksi, että taitojen sisällöt on ennalta määritelty, jolloin tavoitteet eivät ole kaikille samassa määrin saavutettavia. Määrättyjen taitojen opettelun sijaan hyödyllisempää voisi olla omien taipumusten ja niiden käytännön merkityksen ja potentiaalin löytäminen toiminnan kautta.
Koulua koskeva huolipuhe keskittyy heikentyneisiin oppimistuloksiin ja opetusmenetelmien tehokkuuteen enemmän kuin vaikkapa koulussa koettuun henkiseen väkivaltaan tai opiskelun kuormittavuuteen. Ongelmana puhutaan myös tuen tarpeiden lisääntymisestä, joka koulujen riittämättömien resurssien myötä johtaa heikentyviin oppimistuloksiin. ADHD- ja autismi-diagnosoitujen oppilaiden kasvavan määrän päivittely harhauttaa huomion pois siitä, että koulujärjestelmä on rakennettu palvelemaan vain tietynlaisia (neurotyypillisiä, Suomessa syntyneitä, vammattomia) oppilaita, jolloin normeihin sopimattomien tarpeet nähdään “erityistarpeina”, joita varten tarvitaan “erityistä tukea”.
Vapauttavan koulun mahdollisuudet
Vaikka kaikki ei tosiaankaan aina ennen ollut paremmin, myös ehdoton edistysusko on perusteetonta. Oppimisen tilat ovat voineet olla jopa vapauttavia ja vallankumouksellisia aikana, jona koululla oli arvoa muutenkin kuin välineellisesti liukuhihnana palkkatyöhön. Saari, Jokisaari ja Värri (2014) kertovat antiikin kreikan epokhén käsitteestä, joka tarkoittaa kaikista oletuksista ja uskomuksista irrottautumista, vapaata ja päämäärätöntä ajattelua ja olemista. Tällainen Platonin akatemiassa vaalittu tila kuulostaa melkeinpä vastakohdalta tuotteliaisuusvaatimusten läpileikkaamalle nykykoululle. Aina on oltava maali, jota kohti pyrkiä – tiedettävä, mikä minusta tulee isona, mitä saavutan ja miten. Tavoitteiden on tietysti oltava realistisia ja järkeviä – eli kapitalismin logiikalla perusteltavia. Lukiolaisten kuulee usein harmittelevan, kuinka vaikkapa filosofia tai vieraat kielet kiinnostaisivat, mutta niiden sijaan on pakko valita pitkää matematiikkaa tai muita “oikeasti hyödyllisiä” kursseja.
Epokhén vaaliminen nykykoulussa vaikuttaa mahdottomalta. Koulu on tulevien työläisten tuotantokoneisto niin kauan kuin palkkatyö on välttämättömien tarpeiden täyttämisen ehto. Kuitenkin vallankumouksellisia valmiuksia ja kestäviä taipumuksia voidaan vaalia nykyjärjestelmän sisälläkin. Yhteistyön ja vuorovaikutuksen arvo tunnustetaan jopa opetussuunnitelmassa, joskin ne vaikutetaan käsitettävän opeteltavina taitoina ja abstraktina “toisten kunnioittamisena”. Yhteisöllisyys, solidaarisuus ja käytännön empatia puolestaan ovat taipumuksia, jotka opitaan dialogissa konflikteja aktiivisesti lähestyen, ymmärrykseen ja oman ajattelun testaamiseen pyrkien.
Myös kriittisen ajattelun arvo opetussuunnitelmassa tunnistetaan – joskin kritiikki opitaan usein ainoastaan virheiden etsimisenä toisten ajatuksista ja toiminnasta omien ajatusmallien reflektoinnin sijaan. Täysin perusteltua olisi yrittäjämäisyyden rinnalla opettaa kriittistä luokkatietoisuutta, oman aseman, etuoikeuksien ja niihin kytkeytyvän sorron juurisyiden etsimistä. Myös itsenäisyys ja omatoimisuus tiedostetaan valtavirrassa oppilaiden ihanneominaisuuksiksi, mutta toiminnallista autonomiaa ja toimijuutta pääasiassa tukahdutetaan. Käytösarvosanat ja opettajien suosio ovat palkintona heille, jotka kuuliaisimmin noudattavat ylhäältä määrättyjä sääntöjä, ja rangaistukset kohdistuvat heihin, jotka uskaltavat pysyä uteliaina ja kyseenalaistaa auktoriteetteja.
Avuttomuudesta kohti autonomiaa
Ensisijaisesti muutosta vaaditaan siihen, millainen olemisen paikka koulu on lapsille. Koululaiset eivät ole työkaluja vallankumoukselle sen enempää kuin kapitalismillekaan, vaan tuntevia ja ajattelevia ihmisiä tässä hetkessä. Siksi oppilaiden toisiaan vastaan kilpailuttaminen, hierarkkinen vallankäyttö ja niin henkinen kuin fyysinenkin väkivalta ovat koulun ensisijaiset ongelmat, joita on nostettava esiin ja vastustettava. Autonomia ja yhteisöllisyys ovat yhteiskunnallisen muutoksen vaatimia taipumuksia, joiden konkreettinen harjoittaminen rakentaa kestäviä ja kannattelevia kouluyhteisöjä.
Samalla on tunnistettava, että kapitalistisessa koulutusjärjestelmässä kasvaessamme olemme sisäistäneet kilpailun, kuuliaisuuden ja tehokkuuden vaatimukset, joista vapautuminen vaatii tietoista pois oppimista. Opittu avuttomuus tarkoittaa, että olemme taipuvaisia pyytämään määräyksiä ja ohjeita, odottamaan että joku muu määrittelee tavoitteet ja päämäärät puolestamme. Nämähän ovat tärkeitä kunnon kansalaisen ja työläisen ominaisuuksia, ja siksi meidän on tehtävä kaikkemme niiden eliminoimiseksi. Meidän on aktiivisesti opeteltava pois sisäistämistämme hierarkioista ja vaatimuksista ja opetettava itsemme autonomiseen ja yhteisölliseen toimintaan ja ajatteluun – vain siten kuljemme kohti maailmaa, jossa kasvatus luo tilan olla ja ajatella ilman annettuja päämääriä, tilan kuvitella, etsiä ja harjoitella uusia ajattelun ja toiminnan tapoja, tehdä virheitä, eksyä ja löytää.