Vieraileva tähti – Punamusta Liekki #19/joulukuu 2025
Teksti ja kuva: Viivi Rantajääskö
Yhteiskuntamme kulttuuria ohjaa vahvasti hylätyksi tulemisen pelko. Järjestelmä opettaa meille jo pienestä pitäen, että jos yksilöllä on tarpeita – etenkin hegemonisesta “meriitin tavoittelusta” ja “voittamisesta” toisten kustannuksella poikkeavia – on siitä rangaistava.
Itkevä lapsi asetetaan nurkkaan kunnes hän rauhoittuu tai pahimmassa tapauksessa lyödään mustelmille itkun lopettamiseksi. Täten hegemoniasta ajattelutavallaan poikkeava yksilö – huolimatta siitä kuinka paljon hänen ajattelutapansa olisikin rakennettu muiden ihmisten rakastamisen perustalle ja vihan ja sorron vihaamiselle – hylätään myös pois yhteisöstä.
Tästä syntyvät niin tietoisesti kuin tiedostamatta harjoitetut tarpeiden ja tekojen ristiriidat. Yksilö saattaa tuntea sanoinkuvaamatonta tuskaa kansanmurhan riepotellessa viattomia ihmisiä. Kansanmurhan, johon oma valtio on myös täysin tietoisesti osallinen. Mutta hegemoniaa vastaan astuminen kansanmurhan pysäyttämiseksi voi olla varma tie tulla eristetyksi yhteisöistä – kuin yrittäisi paeta kultista (ja mielestäni kapitalismi onkin pohjimmiltaan ihmiskunnan suurin kuolemankultti).
Olen itsekin viime kuukausina tuijottanut vahvasti ympärilläni siintävää isolaation hyytävää merta. Minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia, onneksi vähemmissä määrin kuin joskus, mutta kuitenkin on ollut. Yksinäisyys ja isolaatio (eristyminen) ovat pelottavia tunteita. Nämä tunteet aiheuttavat valtavaa tuskaa, jonka haluaisi pois miltei keinolla millä hyvänsä – jopa lopulta oman elämänsä päättämisellä jos ei muulla.
Yhtäältä ympärilläni on enemmän aatetovereita kuin koskaan ennen, toisaalta en ole ollut yhtä yksinäinen vuosiin läheisimpien ihmissuhteideni muuttuessa radikaalisti välirikkojen, erojen ja poismuuttojen seurauksena.
Houkutus myydä omat arvonsa ja liittyä takaisin osaksi uusliberaalia hegemoniaa on välillä suuri, vaikka asemastani tietoisena vammaisena transihmisenä vaihtokauppa olisi minulle mahdoton. Jos joku ei vihaisi minua perusteettomasti kommunistina, he todennäköisesti silti vihaisivat minua perusteettomasti vammaisena transihmisenä. Hegemoniaan alistuminen johtaisi välttämättä nojautumiseen fasistisiin voimiin, jotka ajavat lopulta myös transihmisten ja vammaisten joukkotuhoa.
Joukkotuholistan kärjessä oleminen saa yksilön pohtimaan omaa poliittista asemaansa paljon. Omaa paikkaansa “ensin he tulivat” -runon jonossa ei voi pelkällä poliittisella loikalla myydä pois. Transihmisyys ja vammaisuus ovat kytkettynä minuun. Niistä en pääse mitenkään eroon, ja jos en taistele fasismia ja kapitalismia vastaan, löydän itseni joukkohaudalle johtavan jonon etupäästä. Jos tämä ei tapahdu suoran väkivallan, niin viimeistään järjestelmän kautta, joka estää tarpeideni ja hyvinvointini toteutumisen.
Vapautusta voi alkaa rakentamaan vain ehdottoman rakkauden kautta. Rakentamalla yhteiskuntaa, jossa ketään ei hylätä tarpeidensa vuoksi, jossa ihmisten ja kansojen monimuotoisuus, tarpeet ja itsemääräämisoikeus huomioidaan täysivaltaisesti. Ikävä kyllä aikana, jolloin järjestäytynyt vasemmisto on tuhottu olemattomaksi, on minkäänlainen aktivismi ja toiminta tämän maailman rakentamiseksi kuin heiveröisen lautan puskemista isolaation valtamerelle, tietäen että edessä on vähintäänkin vuosien yksinäinen matka: vastarantaa ei välttämättä saavuta koskaan ja aina on mahdollisuus hukkua yksinäisyyden pimeyteen hirmumyrskyssä.
Matkalla isolaation merellä kohti vallankumouksen rannikkoja saatat törmätä muihin purjehtijoihin ja sidotte lauttanne yhteen. Määrällisesti tulette olemaan vähemmän kuin taakse jääneen rannan miljoonaväet, mutta yhdessä matkanne kohti parempaa maailmaa kiihtyy ja varmentuu nostattaen toivoanne siitä, ettette ole matkalla yksin. Rannalta matkaanne seuraavat myös näkevät, että matka ei ehkä olekaan niin yksinäinen. Jospa he itsekin lähtisivät purjehtimaan ja liittyisivät osaksi lauttaanne?
Minulla oli etuoikeus 31. lokakuuta matkata Wieniin European Forumiin, jossa viikonlopun ajan pääsin osallistumaan tapahtumaan, johon osallistui yli 100 muuta kommunistia. Se oli ehkä yksi suurimmista isolaation meren lautoista, jolla olen saanut etuoikeuden vierailla. Samalla reissulla myös matkasin Ouluun, jossa minut otti vastaan pienempi ja epävakaampi mutta kuitenkin isompi lautta kuin millä olen omilla purjehduksillani isolaation valtamerillä tottunut matkaamaan. Olin etuoikeutetussa asemassa pitäessäni 15 radikaalivasemmiston toverille luentoa ja nähdessäni sitä upeaa toimintaa, jonka he olivat rakentaneet Ouluun Tanssivan Emman ja TAIVO:n muodossa. Kiitos ja kumarrus mahdollisuudesta vierailla luonanne vallankumouksellista optimismia rakentamassa, Oulun toverit.
Tulevaisuus on taistelemisen arvoinen. Nyky-yhteiskuntamme takaperoisuus on niin laaja, että välillä itsestä tuntuu kuin olisimme vain kahden askeleen päässä siitä, että keskustelun sijasta vain löisimme toisiamme kepeillä. Jokaisen kyvyiltä jokaisen tarpeille perustuvan luokattoman yhteiskunnan rakentaminen on materiaalisesti mahdollista ja jokainen toveri purjehtimassa rinnallamme kääntää historian vaakakuppia yhä varmemmin puoleemme.
Tämä teksti on kyynelilläni allekirjoitettu lupaukseni teille siitä, että aion itse jatkaa vankkumattomasti purjehtimistani kohti vallankumousta – olipa matka kuinka yksinäinen ja tuskallinen tahansa. Koska mikä muu kuin vapaustaistelu olisi aitoa, täysmittaista elämistä?
Jospa lupaukseni luo toivoa muille jatkaa tai aloittaa oma matkansa. Törmätkäämme toisiimme isolaation valtamerellä ja viimeistään vallankumouksen rannikolla.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!