Mielivallaton – Punamusta Liekki #21/maaliskuu 2026
Mielivallaton-kolumnipalstalla Jiko Kylén tutkii vasemmistolaisen liikkeen heikkoja kohtia ja piileviä mahdollisuuksia tavoitteenaan kumouksellisen potentiaalin kahleita purkavan itsekritiikin vaaliminen.
Oliko meidän vallanpitäjät nyt hulluja, psykopaatteja vai pedofiileja? En enää pysy perässä, kun diagnoosi muuttuu joka päivä. Viime kuukausien vasemmistoilmapiiriä on määrittänyt järkytys pahojen ihmisten turmelemasta maailmasta. Vallanpitäjät, heidän kannattajansa ja oikeastaan koko maailma tuntuu monen mielestä niin sanotusti hullulta ja sairaalta. Toinen toistaan räikeämmät vallan väärinkäytösten ilmentymät toimivat juuri kuten niiden on tarkoitus. Maailma alkaa tuntua niin epätodelliselta ja kaukaiselta, että sen muuttamisesta tulee mahdottomuus.
Psykiatrian kieli korvaa rakenteet yksilöillä
Kapitalismin normaalin toiminnan esittäminen hulluna tai epäjärkevänä on vasemmistossa yleinen narratiivi, joka saa uutta voimaa aina kun räikeä esimerkki järjestelmän aiheuttamasta tuhosta nousee yleiseen keskusteluun. Mitä kauhistuttavampaa epäoikeudenmukaisuus on, sitä helpompaa siitä on puhua, koska yksinkertainen pintatason tuomitseminen riittää. Pahojen ihmisten tekojen pöyristely ja rangaistusten vaatiminen on vaivattomampaa kuin patriarkaatin ja kapitalismin toimintalogiikoiden ja niiden materiaalisten seurausten ymmärrys.
Kauhistuksia onkin viime kuukausina riittänyt, näkyvimpänä Epstein-asiakirjojen paljastama järjestäytynyt lasten hyväksikäytön rinki, mukaan lukien todisteet presidentti Trumpin tekemästä seksuaalisesta väkivallasta. Oikeistolaisia vallanpitäjiä niin Yhdysvalloissa kuin Suomessa on epäilty hulluiksi läpi valtakausiensa. Vasemmistoliiton äänenkannattaja Kansan uutiset tiivisti tammikuussa rakenteet peittävän yksilökeskeisen patologisoinnin otsikkoonsa “Entä jos Trump onkin vain hullu?” (Virkkunen, 2026). Diagnoosin perusteina luetellaan harhaisuus, sekavuus, epävakaus ja epätotuuksien puhuminen. Samalla muistetaan mainita, että hulluus ei tarkoita etteikö henkilö olisi vaarallinen. Vastuuseen halutaan asettaa ensisijaisesti häntä kulisseista ohjailevat (tervejärkiset) ihmiset. Hullujen teothan ovat tekijästä irrotetun mielen häiriön ohjaamia.
Lapsia hyväksikäyttäviä miehiä vaaditaan pois vallan kahvasta sillä perusteella, että he ovat hulluja ja häiriintyneitä pedofiileja, eikä sillä perusteella, että he ovat hyväksikäyttäneet lapsia. Tällöin vältetään työläs analyysi siitä, miksi tällaiset henkilöt pääsevät valtaan ja pysyvät siellä. Retoriikka on kuin suoraan psykiatrien suusta: hulluilla ei pitäisi olla oikeuksia eikä lupaa tehdä mitään eikä näkyä tai kuulua missään. Sen sijaan, että rakenteellisiin ongelmiin puututtaisiin, turvaudutaan yksilöiden viallisina pidettyjen mielten analysointiin. Hyväksikäytön rakenteellisen ongelman häivyttämisen lisäksi tällainen puhe vahingoittaa muita hulluja samaistamalla heidät hyväksikäyttäjiin.
Skandaalit maalaavat normeja poikkeuksiksi
Kaikki mitä nyt Yhdysvaltojen fasismin kiihtymisenä skandalisoidaan, on ollut marginalisoiduille ryhmille normaalia jo vuosisatojen ajan. Yhdysvaltojen maahanmuuttovirasto ICE:n terrorin leviäminen somevideoissa ja uutisotsikoissa on esimerkki siitä, kuinka sortojärjestelmien toimet saavat valtavirrassa huomiota vasta sitten, kun ne suoraan vahingoittavat valkoisia ihmisiä. ICE:n väkivalta on jo pitkään ollut rodullistetuille ihmisille arkipäivää, mutta laajan järkytyksen herättämiseksi tarvittiin valkoisen ihmisen tappo. Samaa on tuotu esiin Epstein-asiakirjojen yhteydessä. Trump ei todellakaan ole ensimmäinen lapsia raiskannut kolonialistisen valtion johtaja, aiemmin uhrit ovat vain olleet mustia orjia ja perheistään erotettuja alkuperäiskansojen lapsia. Monet lapsille seksuaalista väkivaltaa tekevät eivät ole pedofiileja, vain vallasta ja etuoikeuksista nauttivia miehiä. Lasten ja naisten hyväksikäyttö on patriarkaalisen yhteiskunnan perusta, jota kaikki sukupuolitetut normit tukevat. Mitä korkeammassa valta-asemassa valkoinen mies on, sitä helpommin hän voi alistaa muita ilman rangaistuksia.
Skandaaleja tuotetaan tietoisesti ja tavoitteellisesti. Järkyttyneinä unohdamme kysyä, kuka on päättänyt mitä saamme tietää, ja ennen kaikkea kuka hyötyy. Epstein-asiakirjojen aiheuttama moraalipaniikki palvelee samaa tarkoitusta kuin esimerkiksi Suomen hallituksen ministereiden rasistiset ja misogynistiset puheet. Suutumme yksilöille unohtaen sen materiaalisen todellisuuden, jonka jatkuvia prosesseja heidän puheensa ja toimensa ilmentävät. Unohdamme heidät, joihin status quon järkyttävänä näyttäytyvä väkivalta kohdistuu joka päivä.
Vallanpitäjien hulluuteen tarrautuminen ylläpitää käsitystä selkeästä pahan ja hyvän binääristä sekä omasta asemastamme sen oikealla puolella. Tämä lienee tietoinen tai tiedostamaton perustelu hulluusretoriikan käytön takana – yksinkertainen viestintä on helppo niellä ilman kummemman pureskelun tarvetta. Ihmisiä houkutellaan viestinnän seksikkyydellä ja päräyttävyydellä, ei materiaalisten rakenteiden analyysiin haastamalla. Mikään tällaisessa retoriikassa ei yllytä toimintaan. Hullujen käsitteleminenhän kuuluu ammattilaisille. Jos muutaman johtajan eristäminen mielisairaalaan riittää, ei järjestäytyneelle työväenliikkeelle ole tarvetta.
Toiseutettu vihollinen muuttuu koskemattomaksi
Hulluussyytökset eivät ole vain vasemmiston erikoisalaa. Oikeistolaisten suusta kuulee yhä useammin, että joku vassari kuuluisi suljetulle osastolle tai on unohtanut ottaa lääkkeensä. Vetosi hulluuteen kuka tahansa, sana toimii yleensä synonyymina mahdottomalta tuntuvalle. Hulluksi nimittämällä määritellään toisen todellisuus normaalista poikkeavaksi. Kyse on toiseuttamisesta eli vieraaksi, ulkopuoliseksi ja tuntemattomaksi tekemisestä. Toiseuttaminen estää tai vastustaa toiminnan taustojen ymmärtämistä, jolloin toisesta voi tulla saavuttamaton ja koskematon. Tällöin vapaudutaan myös oikean kritiikin tai ylipäätään argumenttien tarpeesta – eihän hulluihin asioihin tarvitse tervejärkisten ihmisten ottaa kantaa.
Vallanpitäjien hulluksi nimittely ei ole haitallista vain siksi, että se ylläpitää muiden hulluiksi määriteltyjen ihmisten sortoa, eikä siksi, että diagnoosit olisivat välttämättä vääriä. Lopulta materiaalisten olosuhteidemme kannalta on yhdentekevää, ovatko sortajamme psykiatrian kriteerein hulluja vai eivät. Hulluuteen vetoamisen suuri vahingollisuus on siinä, että se ei ainoastaan piilota kapitalistisen järjestelmän rakenteita vaan aktiivisesti harhauttaa huomiota pois niiden murskaamisen tarpeesta ja mahdollisuudesta.
Hulluuspaniikista raivon kanavointiin
Valitettavasti maailmaa johtavat sortajat eivät ole hulluja vaan kapitalisteja ja heidän lakeijoitaan. Järjestelmä toimii loogisesti siten, että riisto on tie huipulle. Tässä ei ole mitään hullua tai epärationaalista. Meidän on ymmärrettävä, kuka hyötyy hulluuden mielikuvista ja niitä viljelevistä skandaaleista. Kyse on karmaisevista sirkushuveista, jotka kroonistavat järkytyksen ja lopulta turuttavat kehomielemme lamaantuneiksi. Pian mikään kamaluus ei enää aiheuta reaktiota.
Kapitalismi kriisiytyy kiihtyen ja ratkeilee liitoksistaan paljastaen yhä suurempia riekaleita tähän mennessä monille etuoikeutetuille piilossa pysyneestä julmuudesta. Järkyttävien paljastusten aiheuttamat tunnereaktiot muuttuvat kollektiiviseksi epätoivoksi, suruksi ja raivoksi, jotka joko jäävät valjastamatta muutosta edistävään toimintaan tai muuttuvat tehokkaiksi aseiksi. Pelkät faktat ja niiden aiheuttamat tunteet eivät tietenkään riitä, tarvitaan luokkatietoista ymmärrystä, joka puolestaan on vasta perusta kumouksellista voimaa rakentavalle järjestäytymiselle.
Lähteet:
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!