Monkeriaan mietteitä – Punamusta Liekki #21/maaliskuu 2026
Monkeriaan mietteitä -palstalla kriitikko Oskari Haapsamo ruotii paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon.
Näyttelyarvio
nabbteeri
hauraat mutantit
Photo North – Pohjoinen valokuvakeskus, galleria
16.1.-26.4.2026
Kuolleiden pikkuotusten murusia esittelevien diaprojektorien raksutus kaikuu Photo Northin gallerian kolkoissa holveissa, joihin Janne Nabbin ja Maria Teeren muodostaman nabbteeri-taiteilijakollektiivin hauraat mutantit on levittäytynyt. Historiassaan kattavasti erilaisia näyttelyitä kuratoineen Photo Northin mittapuulla huhtikuun loppupuolelle esillä oleva kokonaisuus on käsitteellinen ja saattaakin vaatia useamman vierailukerran.
Hauraiden mutanttien esillepano on orgaanista ja kuvauksensa kohteita kunnioittavaa. Diaprojektorien ja videoteosten ympärille kootut talventörröttäjät ja muu näyttelytekniikka vaikuttavat kesän aikana kasvaneen ja sydäntalveen tultaessa kuivaneen pystyyn sijoilleen.
Näyttelyn keskiössä ovat nabbteerin keräämät, näyttelytilan seinille projisoituvat kuolleet niveljalkaiset ja niiden hajoavat kappaleet. Projektorit läpivalaisevat ja suurentavat ötököiden raatoja paljastaen niistä paljaalle silmälle näkymättömiä puolia, joita näyttelytilan pienet huoneet korostavat. Jokainen on nähnyt kuolleita selkärangattomia, mutta harva näin intiimisti. Karvoja, niveliä, siipisuonia ja kitiinikuoria päätyy tarkastelemaan lähietäisyydeltä.
Vaikka ontot, runnoutuneet tukirangat ovat samaistuttavia monelle perjantai-iltapäivänä viikonlopun viettoon lähtevälle valtion ja kapitalismin tyhjäksi imemälle sielulle, jaksaa näyttelyn kuvasto olla outoa, vierasta ja kiehtovaa. Mistä olennot ovat tulleet? Ovatko ne syntyneet spontaanisti gallerian tiililattialle kasatusta karikkeesta? Mihin ne lopulta päätyvät?
Nabbteerin diaprojektorien analoginen tekniikka on peräisin muinaisesta menneestä. Projektorit ovat myyttien psykopompoksia, jotka rutisevat muutoin katseelta piiloon jäävien hajottajien ja hajoavien tarinaa ihmisten kielelle. Dianäkyjen myötä vieraan toiseuden takaa alkaa hahmottua samaistuttavaa ja näyttelyn epämääräisen ekologinen pohjavire alkaa selkeytyä: samat elämän perustat määrittävät niin minua kuin hämähäkkiä, vaikka tietoisuutemme olisikin toisillemme käsittämätön. Olemme yhtä lailla syntyneet, kuolemme ja siinä välissä jaamme saman elonkehän, jonka elämän edellytysten etenevä heikkeneminen jouduttaa meidän molempien kuolemaa.
Väittely taidenäyttelyiden fenomenologisesta olemuksesta – onko näyttelyä olemassa, jos galleristi ei saa houkuteltua sinne kävijöitä – on hauraiden mutanttien kohdalla astetta yksinkertaisempi, sillä projektorit käynnistyvät liiketunnistimella. Jos näyttelyssä ei liiku, sitä ei näe.
Sama pätee yhteiskuntaan ja sen ilmiöihin. Ylhäältä norsunluutornista tai ihan vaan lähiön isosta omakotitalosta ja tuliterästä katumaasturista, jonka penkinlämmitin pitää oman takamuksen mukavan lämpimänä, ei näe nuhjuista ja särkynyttä. Tällöin ajatus kulkee usein samaa rataa kuin Aristoteleella, joka paremman ymmärryksen ja mikroskoopin puutteessa järkeili koiperhosten syntyvän spontaanisti villasta ja kirppujen lannasta: Köyhyys johtuu työttömien laiskuudesta ja jos työttömät pakotetaan töihin teurastamalla sosiaalietuudet, katoaa köyhyys. Tai: Hyvinvointiyhteiskunnan kriisi johtuu talouskasvun hitaudesta ja jos talous vaan saadaan kasvamaan ikuisesti muutama prosentti vuodessa, lisääntyy hyvinvointi loputtomiin. Paikallistakaan esimerkkiä ei tarvitse hakea kaukaa. Tässä Punamustan Liekin numerossa sosiaaliohjaaja Vilma Hiltunen luonnehtii Oulun päihdepotlitiikan modus operandia: Jos huumeiden käyttäjiä ei näy, heitä ei ole.
Hauraat mutantit osoittaa, etteivät asiat ole sitä, mikä etäältä vilkaisten vaikuttaa käyvän järkeen. Jos katsoo kaukaa, ei näe. Juurisyiden ymmärtämiseksi täytyy olla valmis menemään lähelle ja katsomaan.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!