Kirja-arvio – Punamusta Liekki #23/toukokuu 2026
Kirjoittaja: Mirjami Rautio
Liisa Louhela: Mies joka kantoi aurinkoa sylissään
Otava 2026
Mikä saa ihmisen jatkamaan aatteen tiellä raskaista tappiosta huolimatta, jopa kuolemaan asti? Hailuotolaisen kirjailijan Liisa Louhelan teos Mies joka kantoi aurinkoa sylissään (Otava 2026) pyrkii elämäkerrallisen fiktion keinoin ymmärtämään yhteiskunnalliselle vakaumukselleen loppuun asti uskollisen ihmisen valintoja. Teos kertoo Suomen tunnetuimmasta aseistakieltäytyjästä, jatkosodan aikana vakaumuksensa vuoksi teloitetusta Arndt Pekurisesta (1905–1941). Samalla se on mielenkiintoinen ajankuva 1920-30-lukujen radikaalien yhteiskunnallisten liikkeiden toimintaan.
Teloitettavaksi Päivän Tunnussana rintataskussa
Louhelan kirja kulkee Pekurisen matkassa tiiviisti kuin Päivän Tunnussana pasifismiin ja tolstoilaisuuteen syventyneen miehen rintataskussa, seuraten armeijaa pakoilevan nuorukaisen matkaa Savosta Kotkan satamatöiden kautta Helsinkiin, rauhantyöhön ja asepalveluksesta kieltäytymisen vuoksi sotaoikeuteen, Ilmajoen vankilaan, muilutettavaksi, myöhemmin kahden lapsen isäksi, sodan alla Nuppulinnan kesäsiirtolaan talonmieheksi ja lopulta väkisin rintamalle kuljetettavaksi ja siellä niskuroijana teloitettavaksi.
Louhelan ilmaisuvoimainen kirjoitustapa maalaa kuvaa herkästä, ujonpuoleisesta kaunosielusta, jolla kuitenkin on jääräpäinen, taipumaton ja ehdoton mieli. Historioitsijana Louhela on tehnyt tarkkaa työtä. Teoksen lopussa kerrotaan, miltä osin keskustelut, puheet ja kirjeet pohjautuvat dokumentteihin ja miten niitä on käsitelty.
Kehyksen teokselle muodostaa kirjailijan tapaaminen Pekurisen pojan, kaksivuotiaana orvoksi jääneen Jussi Pekurisen (1939-2024) kanssa. Ratkaisu sitoo teoksen kiinteästi tähän aikaan ja todellisuuteen. Myös teemojensa kautta teos kytkeytyy omaan aikaamme ja houkuttelee käyttämään itseään peilinä: katso nyt, katso mihin olemme taas matkalla!
Terveisiä aktivisteilta sadan vuoden takaa
Antimilitaristien kokouksissa Helsingissä käy vain kourallinen aktiiveja – ja heistäkin yksi on vakooja, kuten etsivän keskusrikospoliisin raportteihin pohjautuvat pöytäkirjat kertovat.
Ensimmäisellä kerralla Pekurinen on väen vähäisyydestä hämillään. “Tässä taitavat olla kaikki”, yhdistyksen perustanut Aarne Selinheimo (1898–1939) vastaa ykskantaan. Selinheimo ja hänen “sekalainen seurakuntansa” kuitenkin työskentelee sitoutuneisuudella, jonka Pekurisen kohtalo vie äärimmilleen. He agiteeraavat, kokoustavat ja agiteeraavat.
Puolustusvoimien Ilmailupäivien tapahtumassa antimilitaristit jakavat lentolehtisiä. Vastaavanlaiset militaristiset näytökset ovat myös nyky-Suomessa suosittuja koko perheen tapahtumia. Ajan militaristinen ilmapiiri on muutoinkin tutun oloinen Nato-Suomessa. Kesken lentolehtisten jakelun Selinheimo pidätetään; vähäiseen lukumääräänsä nähden antimilitaristit keräsivät merkittävän paljon huomiota valtiolliselta väkivaltakoneistolta. Se kertonee yhteiskunnallisen tilanteen ja teeman tulenarkuudesta; sisällissodan jälkeisessä Suomessa vallankumouksellisiksi määriteltyjä seurattiin suurennuslasilla.
Yhteiskunnallinen ilmapiiri oli antimilitaristeille hyvin epäotollinen, eivätkä monetkaan kanssaihmiset katsoneet toimintaa hyvällä. Aatteesta palavissaan Pekurinen huikkaa kadunkulmassa seisoskeleville nuorille kehotuksen liittymään rauhanliikkeeseen ja saa niskaansa sapekkaat kommunistisyytökset. “”Ryssän rengit! Pirun kommunistit!” – Kuulostaako tutulta?
Poliisia väistelevä Pekurinen vaihtaa majapaikasta toiseen. Autonkuljettajan töitä tekevälle ei leipä ole leveä. Onnen ja valon hetkiä luo tutustuminen Sanniin, vihreäsilmäiseen ompelijattareen. Heidän rakkautensa kuvataan selkeänä ja mutkattomana, ja vaikkei Sanni jaakaan Arndtin vakaumuksellista taistelua, hän pysyy tukena ja rinnalla loppuun asti.
Anarkisti Selinheimon rauhantöillä oli kiire
Pekurisen ohella teoksen kiinnostavin henkilöhahmo on Aarne Selinheimo, anarkokommunisti ja “myös anarkosyndikalisti, antimilitaristi, esperantisti, evolutionisti totta kai, ja raittiusaatteen kannattaja kuten sanottua, ja tietenkin vegetaristi, kunnioitan kaikkea elämää”, kuten hän itsensä Pekuriselle esittelee. “Toki olen ihan vain anarkistikin. – – Ja voin luvata, että tekisin sinustakin anarkistin parissa tunnissa!”
Siinä missä työläistaustainen Pekurinen esitetään kenties hieman ykstotisena (keskusrikospoliisin pöytäkirjan mukaan jopa “hooponoloisena”), virkamiesperheeseensä pesäeron tehnyt Selinheimo on lennokas, sanavalmis ja intohimoinen. Myös varsin aikaansaava ja toimelias hän on: hän esittelee ylpeänä Pekuriselle itse rakentamaansa painokonetta, joka on kasteessa saanut nimenkin, Antimilitaristi.
Selinheimo tarvitsee Pekurista aatteidensa istuttamiseen kansan pariin. “Tunnet kansan tunnot, osaat puhua heidän kieltään. Minä taas tunnen teorian. Minusta tuntuu, että yhdessä voimme saada aikaan vaikka mitä”, Selinheimo maalailee kutsuessaan Pekurista mukaan “antimilitaristiseen vallankumoukseen”.
Selinheimo on jättänyt insinööriopintonsa kesken ja antautunut rauhantyölle. Myöhempinä vaiheinaan hän toimittaa Sodanvastustaja-lehteä, minkä ohessa hankkii elantoa kauppaamalla imureita.
Vielä parantumattomasti sairaanakin Selinheimo kulkee rauhantyössä, vaikka sekä lääkäri että läheiset kehottavat häntä lepäämään, jättämään agitaation ja pysymään kotona.
“Rauhantöillä on kiire”, keuhkotautia sairastava Selinheimo toteaa lepäämisestä jankuttavalle lääkärille talvisodan alla.
Pekurisen lailla myös anarkisti Selinheimo kamppaili aatteensa puolesta kuolemaansa asti. Hänen hautajaisissaan lausuttiin seuraavat sanat: “Ystävämme kannatti ruhtinas Krapotkinin rauhallista anarkismia. Siispä hän vastusti ehdottomasti ja itsestäänselvästi sitä kaksinaismoralismia mikä valitettavasti on tunnusomaista hallituspiirien viralliselle elämälle. Tämän vuoksi hän myös kielsi – ainakin periaatteellisesti – valtion.”
On hyvin ilahduttavaa, että Louhelan luoma valokeila osuu myös Selinheimoon, sillä suomalaisen kirjallisuuden saralla ei kovin montaa vakaumuksellista anarkistia ole toistaiseksi esiintynyt.
Törmäys vallankumouksellisessa strategiassa
Talvisodan alla, juuri ennen Selinheimon kuolemaa pitkäaikainen parivaljakko ajautuu välirikkoon. Konfliktissa törmäävät näkemykset yksilön ja vallankumouksen suhteesta.
Kirjan nimi on usein avain tulkintaan, niin tässäkin tapauksessa.
Pekurinen kantaa vallankumouksen aurinkoa omassa sylissään. Selinheimo puolestaan näkee, että vain laajempien joukkojen tavoittaminen agitaation kautta on merkityksellistä, eikä henkilökohtaisilla ratkaisuilla muuteta maailmaa.
“Mitä hyötyä on henkilökohtaisilla ratkaisuilla, elleivät ajatukset pääse leviämään ja löydä uutta multaa, jossa itää. Agitatsioni on ainoa tie massojen liikuttamiseen. Siihen sinunkin kannattaisi panostaa.”
“Minun ratkaisuni kuuluvat vain minulle. Pidä sinä huoli omistasi vain.”
Pekurisen yksilölliseen valintaan keskittyvä vakaumus törmää Selinheimon kollektiiviseen voimaan perustuvaan näkemykseen: klassikkoristiriita yhteiskunnallista muutosta tavoittelevissa liikkeissä vielä tänäkin päivänä.
Ystävyyden ja toveruuden vuosikaudet kestäneiden siteiden katkeaminen luo syvää ja lohdutonta varjoaan teoksen muutenkin synkän lopun edelle.
Usko, toivo ja rauha
Teoksen loppupuolella Louhela pohtii, kuinka haikealta nykypäivän perspektiivistä tuntuu, että “1920-luvulla rauhanliikkeen ihmiset uskoivat, että rauhanliike tulee vielä leviämään ympäri maailman ja että kaikki kansat ymmärtävät vielä, että rauha on ainoa tie”.
Jäin miettimään, millaista maailmankuvan murskautumista Pekurinen mahtoikaan kokea talvisodan alla. Kun rauhantyölle uhratut nuoruusvuodet vaihtuivat maailmansotaan, toverit pakenivat tai astuivat palvelukseen ja lähin aateveli paljastui sisällissodan pomminrakentajaksi, ei toivon murskautuminen varmasti ollut kaukana.
Anarkonihilismi on anarkismin suuntaus, jossa ajatellaan, ettei toivoa ole – ja juuri sen hyväksyminen vapauttaa toimimaan. Toivon ylläpitäminen nähdään tuhoavana, koska se johtaa väistämättä ennen pitkää epätoivoon ja toivon murskaantumiseen. Pekurisen elämäntarinaa voikin tulkita myös tuhoavan toivon kautta. Aate on aurinko, joka varomattomasti kannettuna polttaa kantajansa.
Kirjan myötä sain hetken kävellä sadan vuoden takaisessa Helsingissä, sen kaduilla, kokouspaikoissa ja keittiöissä, agiteerata tovereiden kanssa, juoniskella ja keskustella, kärsiä heidän kipujaan ja menetyksiään, nauttia heidän ilostaan ja voimastaan. Kirja antoi minulle uusia rakkaita tovereita, joiden ajatuksista, näkemyksistä ja ristiriidoista voin oppia.
Kirjallisuus ei tunne ajan tai paikan rajoja, ja se juuri on kirjallisuuden ihme.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!