Arvio – Punamusta Liekki #24/kesäkuu 2026
Monkeriaan mietteitä -palstalla kriitikko Oskari Haapsamo ruotii paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon.
Hyvää työtä
(Beau Travail)
Ranska, 1999
Ohjaus: Claire Denis
Yle Areenassa 30.6.2026 asti
Elokuvissaan ohjaaja Claire Denis kuvaa ympäristöstään eristettyjä ihmisiä vieraissa paikoissa. Dijiboutiin, Ranskan entiseen siirtomaahan, sijoittuva Hyvää työtä ei ole poikkeus tästä.
Dijiboutin karuja maisemia silmänkantamattomiin tarjoava, mereen päättyvä aavikko Sahelin vyöhykkeellä on Dijiboutissakin varttuneelle Denisille tuttu ympäristö, eikä kyseessä ole ohjaajan ainoa Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan sijoittuva elokuva. Valtaosalle elokuvan Yle Areenasta katsovista tapahtumapaikka voisi kuitenkin yhtä hyvin olla Mars, joskin elokuvan maisemissa on aina asunut ihmisiä. Teoksen asetelmassa ulkopuolinen on valkoinen mies, jonka päämäärätöntä touhua paikalliset naiset katselevat etäisinä niin yökerhossa kuin aavikollakin.
“On hyvin tärkeää, että legioonassa pysyy kuri”
Hyvässä työssä kertomisen tapa ja sisältö sulautuvat yhteen, eikä elokuvan ytimessä oleva syvä vieraus ja vieraantuminen seurauksineen rajoitu vain fyysiseen ympäristöön, vaan myös sosiaalisiin rakenteisiin, ihmisten välisiin suhteisiin ja yksilöihin itseensä.
Tarinan kuvaamilla muukalaislegioonalaisilla ei ole juuria. Paidatta hikoilevat lihaksikkaat miehet ovat Pavlovin koiria. Heidän päivänsä koostuvat ehdollistetuista, banaaleista rutiineista, jotka korvaavat ajattelemisen tarpeen ja syrjäyttävät toimijuuden. Venäjänkielinen sotilas ei osaa vaatekappaleiden nimiä ranskaksi, mutta vaikuttaa pärjäävän joukon matkassa ongelmitta. “Vartio, pyykkäys, silitys, vapaa-aika”, kuvaa elokuvan päähenkilö, ylivääpeli Galoup (Denis Lavant) kertojaäänenä toimivassa päiväkirjassaan.
Haikeassa päiväkirjassaan itseään täydelliseksi legioonalaiseksi kuvaava Galoup tunnustaa olevansa muutoin hylkiö: “Avuton elämässä, avuton siviilissä”. Koko Galoupin piiskaama puoliprikaati on jäänne, muistutus menneen vääryyksistä ja osoitus niiden pysyvyydestä: Dijibouti itsenäistyi Ranskan siirtomaavallasta 1970-luvulla, mutta maassa sijaitsee nykyisinkin Ranskan suuri sotilastukikohta osoituksena jälkikolonialismin kuristavasta otteesta.
Denis tutkailee elokuvassa äärimmäisen maskuliinista, pelkistä miehistä koostuvaa ympäristöä, jossa ylläpitävä, uusintava työ ja mielettömät, joskin mystisessä poeettisuudessaan modernin tanssin kaltaiset taisteluharjoitusrituaalit asettuvat samalle viivalle molempien ollessa alisteisia korkeammalle, armottoman kurin kasvot saavalle päämäärälle: taistelulle vihollista vastaan. Jos käsikirjoittajat Jean-Pol Fargeau ja Denis olisivat asettaneen riman matalalle, saattaisi elokuva keskittyä homoeroottiseen jännitteeseen, fasismin tunnetason kuvaamiseen tai armeijakulttuurin järjettömyyteen. Kaikki nämä ovat osa tarinan jännitteen rakentamista – legioonalaiset hikoilevat kiellettyä halua ja kaipuuta, sotilaskulttuuri absurdiutta ja kryptofasismia – mutta Denis etsii syvempää.
Tässä auttaa elokuvan epäkronologinen, usean aikatason takaumina välähtelevä, unenomaisista katkelmista punottu visuaalinen ja symbolinen kuvasto yhdistyneenä Agnès Godardin intiimiin, Gustave Dorén puupiirrokset mieleen tuovaan kameratyöskentelyyn. Dialogi ja juoni ovat toissijaisia kuvan välittämään tunteeseen ja tunnelmaan nähden. Vuorosanoja ei juuri ole, tarina soljuu väräjävässä, impressionistisessa transsissa. Esteettisellä tasolla kaikki näyttää lumoavan kauniilta. Pinnanalainen todellisuus on rumaa, kun tyhjät, juuriltaan revityt, zombimaiset henkilöhahmot ja jylhät maisemat toteuttavat jäykkää, mieletöntä, häikäisevää koreografiaansa Benjamin Brittenin mahtipontisen musiikin pauhatessa.
“Jokin hahmoton uhka kuristi sydäntäni”
Elokuvan tapahtumat lähtevät vyörymään eteenpäin, kun puoliprikaatiin saapuu uusi tulokas, Gilles Sentain (Grégoire Colin). Galoup kokee asemansa uhatuksi ja päättää toimia. Legioona on hänelle perhe, osastoa komentava, läpeensä kyllästynyt majuri (Michel Subor) isä. Loputon harjoittelu kuvitteellista vihollista vastaan on etsautunut Galoupin tajuntaan. Kun vihollista ei näe, täytyy piru maalata seinälle. Sentainissa Galoup näkee ensimmäistä kertaa konkreettisen vihollisen. Päiväkirjan kertojaääni esittää ylivääpelin ja uuden tulokkaan kohtaloiden kietoutuvan toisiinsa vääjäämättä tuhoon johtavana, shakespearelaisena romanttisena spiraalina, jonka fatalismi riistää toimijuuden rippeet myös valta-asemassa olevalta upseerilta – Macbethin noidan sanoin: Mun kihelmöipi peukalon’: Jotakin pahaa tuloss’ on.
Sentainin valikoituminen viholliseksi on sattumanvaraista, irrationaalista, pakonomaista. Taistelu kehystyy itsensä selittäväksi, manikealaiseksi hyvän ja pahan kamppailuksi, mutta jälleen kyseessä on pinnallinen fokus, joka katoaa Denisin katsoessa syvemmälle. Todelliset syyt tilanteen eskaloitumiselle johtuvat siitä, että hahmot osoittavat tunteita kuten empatiaa ja ajattelevat ja toimivat itsenäisesti. Tällaiselle ei legioonassa ole tilaa. Suurin vihollinen on inhimillisyys.
“Eräs mies lähti Ranskasta liian pitkäksi aikaa”
Lokerointia pakeneva Hyvää työtä sai alkunsa Ranskan kansallisen televisioyhtiön tilaustyönä aiheesta “vieraus”. Elokuvan keskeisin pohdinta liittyy yksilön liikkeeseen vierauden ja tuttuuden, juurettomuuden ja kuulumisen akseleilla.
Arkisessa vuorovaikutuksessa ihmisten välillä on paljon altruismia. Emme ole oman etumme maksimoimiseen pyrkiviä utilitaristisia laskukoneita, vaan meissä on syvään iskostunut taipumus auttaa apua tarvitsevia, olivat ne sitten kanssaihmisiä tai takapihan pusikossa tuhisevia pikkunisäkkäitä. Edesmennyt David Graeber kutsui tätä toimintamallia arkipäivän kommunismiksi pienellä k:lla. Kuuluminen, niin yhteisöön kuin paikkaankin, toimii arkipäivän kommunismia vahvistavana sosiaalisena, vuorovaikutuksellisena liimana ja on yhteisöjen olemassaolon elinehto.
Alistavien valtarakenteiden luominen vaatii kuuluvuuden murskaamista ja joskus myös palasten uudelleen rakentamista niin sorretun kuin sortajankin kohdalla. Ääriesimerkkejä siitä, mitä tämä sorretun osalta tarkoittaa, nähdään orjakaupassa, jossa orjan aseman ytimessä on äärimmäinen juuriltaan irti repiminen – sieppaaminen omasta yhteisöstä ja kuljettaminen toiseen kaukaiseen paikkaan, jossa sosiaalista verkostoa ei ole ja tavat ovat vieraat, jolloin orjasta tulee totaalisen ulkopuolinen – tai pakotetuissa väestönsiirroista Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa tai vaikkapa Palestiinassa.
Myös sortajan juurien on oltava katkonaisia, jotta sorto mahdollistuu. Meidän maailmassamme ihmisten välistä suoraa, luottamusta ja kuulumista rakentavaa kanssakäymistä suitsitaan pakotettujen välikäsien, kuten vuokranantajien, yritysten omistajien ja byrokraattien avulla, mutta myös syvemmillä kulttuurisilla tasoilla.
Hyvässä työssä sijoiltaan repimistä edustavat sotilaalliset, jäykän koreografiset rituaalit sekä toimijuuden ja ajattelun kieltäminen. Juurettomat hahmot ovat ihanteellisia koloniaalisen, patriarkaalisen järjestelmän ylläpitäjiä ja uhreja.
Instituutioiden tehtävänä on usein mahdollistaa uuden, säännellysti ja keinotekoisesti luodun identiteetin rakentaminen. Osa instituutioista, kuten psykiatrinen hoitojärjestelmä tai koululaitos, voivat tehdä niin tietyissä olosuhteissa, kun taas toiset, kuten kansallisvaltio tai sen asevoimat, pyrkivät tekemään niin poikkeuksetta. Suomalaisessa asepalveluksessa harjoitellaan ihmisten murhaamista, ja vaikka todellisessa sotatilanteessa moni varmasti ampuisi tarkoituksella ohitse, kokisi moni oikeutetuksi, niin puolin kuin toisin, toteuttaa käskyä ja tappaa vastapuolella olevia ihmisiä.
“Ehkä vapaus alkaa katumuksesta”
Ensimmäisen perspektiivin takaumista koostuva, kertojaltaan epäluotettava elokuva ei tuo varmuutta päähenkilöidensä kohtaloista. Tarina antaa kuitenkin ymmärtää, että tie vapauteen on mahdollinen. Ekstaattinen päätöskohtaus vahvistaa sanoman.
Identiteetin uudelleen rakentaminen mahdollistaa sen, että kenestä tahansa voi tulla sortaja. Se myös muistuttaa, kuinka valtaosa elokuvan Yle Areenasta katsovista on itse globaalilla skaalalla päätynyt sortajan asemaan riippumatta siitä, onko paikallisella tasolla sortaja, sorrettu vai molempia.
Yhteisön toimintakulttuuri voi myös purkaa ympäröivän hierarkkisen, koersiivisen todellisuuden pakottamaa roolia ja toimintaa. Moni radikaaliin, myös vasemmistoradikaaliin toimintaan päätyvä on elämän jollain tapaa murjoma, ryhmiensä hylkäämä, juureton. Tehtäväksemme jää rakentaa yhteisöjemme maasta sellaista, johon voi upottaa juuret ja jossa voi kasvaa kohti aurinkoa.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!