Mielivallaton
Otettu Punamusta Liekki #2 -lehdestä.
Kirjoittaja: Jiko Kylén
Kansan hyvinvointi vaikuttaa järkevältä tavoitteelta kapitalistiselle valtiolle. Tyytyväiset ihmiset tekevät töitä ja pysyvät kuuliaisina, kärsivät ihmiset muuttuvat yhteiskunnan taakaksi. Pahimmassa tapauksessa he alkavat kyseenalaistaa kärsimyksensä aiheuttavaa järjestelmää. Psykiatria on kehitetty työkaluksi kärsimyksen eliminoimiseen, mutta toistaiseksi tavoitetta ei ole saavutettu. Päin vastoin – kärsimys on normalisoitua ja psykiatrisen avun saaminen tehty mahdollisimman vaikeaksi.
Yksilökeskeisyys peittää järjestelmän häiriöt
Valtavirtainen mielenterveyskäsitys perustuu biomedikaaliselle psykiatrialle, jossa masennus, ahdistus tai psykoosi esitetään aivosairautena. Reaktioita kärsimykseen nimitetään oireiksi, ja kärsimyksen poistaminen on psykiatrian tavoite. Asiantuntijat uskottelevat, että vielä jonain päivänä löytyy se geeni tai aivopoikkeama, joka aiheuttaa mielisairauden. Seuraavaksi voidaan kehittää lääketieteellinen menetelmä, joka hävittää psyykkisen kärsimyksen ihmiskunnasta. Tähän päivään mennessä ihmelääkettä sen paremmin kuin lääkittävää poikkeamaa ei kuitenkaan ole löytynyt.
Psykiatria toki tarjoaa monia lääkkeitä, jotka poistavat yksilön kärsimyksen. Lääkkeiden toiminta perustuu aivokemian muuttamiseen siten, että reagoimme kärsimykseen lievemmin. Toisin kuin somaattisten sairauksien tapauksessa psykiatria ei siis korjaa tieteellisin kokein tunnistettuja fysiologisia toimintahäiriöiden aiheuttajia. Nykyään useat psykiatritkin tunnustavat, että lääkehoito on vain hätäkeino äärimmäisten reaktioiden hillitsemiseksi, kun taas terapiaa tarvitaan kärsimyksen juurisyihin puuttumiseksi.
Kapitalismi muuttaa kärsimyksen bisnekseksi
Psykiatria palvelee kapitalistista valtiota yhtä aikaa palauttamalla kärsimykseen reagoivia ihmisiä työkykyisiksi ja mukautuviksi sekä tuottamalla omistavalle luokalle merkittäviä voittoja erityisesti lääketeollisuuden kautta. Tämän takia hoitoon pääsy omasta tahdosta on niin vaikeaa samalla, kun ihmisiä viedään laitoksiin vasten tahtoaan. Pakkohoito on kätevä väylä määrätä ihminen kroonisesti sairaaksi, ja siten lääkityksestä loppuelämäkseen riippuvaiseksi, taas psykiatrian ulkopuoliset avoimet hoivan muodot vaatisivat tarjoajilta paitsi resursseja myös länsimaalaisen kolonialistisen lääketieteen hegemonian kyseenalaistamista.
Toisaalta omavalintaisen hoidon saaminen ei itse asiassa ole vaikeaa, vaan kallista. Wellness-teollisuus on onnistuneesti valjastanut alkuperäiskansojen viisauteen perustuvat kollektiiviset hoitomenetelmät ja terveysfilosofiat voittojen tuottamiseen. Julkisen sektorin hoidon saamisen vaikeus toki selittyy myös uusliberaalisella politiikalla, joka ajaa alas sosiaali- ja terveyspalveluita. Ideologisena perustana on muista riippumattoman yksilön ihanne ja hoivan tarpeen vähättely.
Psyyke viestii perustarpeista
Psyykkiseen tilaamme löytyy aina ymmärrettävä selitys — liittyi se sitten henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen, ihmissuhteisiin tai menneisyyden kokemuksiin. Nykyajan länsimaalaisessa mielenterveyshoidossa syitä mielialan ja toimintakyvyn muutoksille etsitään henkilökohtaisesta elämästä: potilaalta kysytään tyypillisesti, onko hänellä harrastuksia, kumppania tai perhettä, kuinka hänellä sujuu töissä tai opinnoissa. Jos joku näistä puuttuu, katsotaan pahoinvoinnin aiheuttaja löytyneeksi ja asia pyritään korjaamaan. Ala harrastamaan urheilua, hanki töitä, käy treffeillä.
Harvemmin terapeutti kuitenkaan kysyy potilaaltaan, kuinka hän kokee toimijuutensa ja mahdollisuutensa vaikuttaa omaan elämäänsä tai yhteiskuntaan. Kokeeko hän arkitoimintansa merkityksellisenä, kokeeko hän voivansa hallita elämäänsä ja taata sen varmuuden ja turvallisuuden. Kuuluuko elämään kokemuksia yhteisöllisyydestä, vertaisuudesta, hierarkiattomasta vastavuoroisuudesta, vastuun ottamisesta, avun saamisesta ja antamisesta. Jos näiden perustarpeiden täyttyminen olisi psyykkisen terveyden mittari, luulen, että suurin osa meistä olisi kliinisesti mielisairaita.
Harvempi länsimaisen mielenterveysjärjestelmän opit omaksunut terapeutti koulutetaan huomioimaan tällaisia kolonialistisista ja patriatkaalisista normeista poikkeavia tarpeita. Toki monessa tapauksessa kärsimyksen syynä ovat esimerkiksi ihmissuhteisiin liittyvät traumaattiset kokemukset. Olemme tottuneet ajattelemaan traumaa henkilökohtaisen elämän yksittäisenä järkyttävänä tapahtumana. Kuitenkin kapitalismi traumatisoi meitä joka päivä. Elämme kroonisessa stressitilassa, jossa joudumme elossa pysymisen oikeuden ansaitakseen omistamaan elinaikamme toiminnalle, joka on usein sekä henkilökohtaisesti että kollektivisesti merkityksetöntä, jopa vahingollista. Oman kärsimyksen yhteiskunnallisen taustan tunnistaminen on paitsi merkityksellinen myös tuskallinen kokemus. Krooninen kärsimys on helpompaa selittää johtuvan aivojen kuin yhteiskuntajärjestelmän toiminnasta, kun ensimmäisen koetaan olevan täysin omassa hallinnassa ja jälkimmäisen täysin sen ulkopuolella.
Kumous vaatii kärsimystä
Kärsimys on kehomielemme viesti siitä, että jokin on pielessä. Psykiatrian oireiluksi kuvaama käytös on siis itse asiassa selviytymismekanismeja, reaktioita vahingollisiin olosuhteisiin. Kärsimyksen välttäminen on tietysti selviytymisen kannalta hyödyllinen, luonnollinen taipumus. Kuitenkin kärsimyksen välttäminen on eri asia kuin sen eliminointi. Elämän helpottamisen lisäksi ihmiselle on ominaista myös havaita epäkohtia ja pyrkiä muokkaamaan ympäristöään huomatessaan sen aiheuttavan kärsimystä. Reaktioihimme emme aina voi vaikuttaa, ja henkilökohtaisen kärsimyksen poistaminen kestävästi vaatii ulkoisiin olosuhteisiin puuttumista. Maailma täysin ilman kärsimystä tuntuu dystooppiselta – se tarkoittaisi ympäristön epäkohtien laiminlyömistä ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdottomuutta.
Vaikka kärsimyksen kollektiivisen luonteen tunnistaminen on tärkeää, tarkoitus ei ole velvoittaa psykiatrian pettämiä yksilöitä laiminlyömään kärsimyksensä ja ryhtymään välittömästi ajamaan yhteiskunnallisia muutoksia. Vallankumouksellisen liikkeen ensimmäinen tehtävä on varmistaa jäsentensä voimavarat muun muassa yhteisöllisen hoivan ja vastavuoroisen avun työkaluin. Järjestelmämme perustuu kansan vaikuttamismahdollisuuksien minimisoimiselle, minkä tunnistaminen johtaa helposti epätoivoon. Kuitenkin jaetun kärsimyksen yhteiskunnallisten juurisyiden tunnistaminen voi olla radikaalin hoivan avain yksilöiden voimavarojen takaamiseksi kestävien selviytymismekanismien kehittämisen kautta. Yksilöllisen ja kollektiivisen vastakkainasettelu on lopulta keinotekoista. Kärsimyksestä kumpuava vallankumouksellinen tietoisuus voi johtaa kollektiiviseen toimintaan, joka synnyttää toivoa, merkityksellisyyttä ja rakkautta — ja ehkä lopulta yhteiskunnallista muutosta.
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.