Monkeriaan mietteitä – Punamusta Liekki #23/toukokuu 2026
Monkeriaan mietteitä -palstalla Oskari Haapsamo ruotii paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon.
Oulun tuomiokirkon salin akustiikka saa äänen kaikumaan luoden kerroksellisuutta. Vaikka pyhäkköön viritetty 12 kaiuttimesta peräisin oleva 4.4.4 tilaääni kuulostaa samaan aikaan tulevan kaikkialta ja ei mistään, on se alun perin lähtöisin käytännössä yksittäisistä pisteistä, ajallisesti ja avaruudellisesti tavattoman kaukaisista astronomisista objekteista, jotka muutaman sekunnin tuhannesosan aikana vapauttavat energiaa enemmän kuin Aurinko monen päivän aikana. Säteily matkaa avaruuden ja ajan halki ja vaimenee, venyy ja vääristyy matkalla sen mukaan, mitä sen lähteen ja meidän välillä on.
Hyvällä tuurilla signaali päätyy radioteleskoopin tarkkaan korvaan. Vielä paremmalla tuurilla äänitaiteilija Andrew Melchior muuttaa signaalin astrofyysikko Kiyoshi Masuin avustuksella ihmiskorvan kuultavaksi, saa filosofi Timothy Mortonin käsitteellistämään sen tekstiksi ja tuomiorovasti Satu Saarisen pohtimaan teoksen hengellisiä implikaatioita.
Nämä kosmiset säteet tunnetaan nimellä nopea radiopurkaus, Melchiorin teos nimellä THE LOGOS. Teos on kuultavissa Oulun tuomiokirkossa päivittäin kello 12 koko loppuvuoden ajan.
Nopeiden radiopurskeiden kaltaisia valtaisia, käsityskyvyn rajoja ylittäviä ilmiöitä on ollut olemassa aina. Hyperobjektin käsitteen luonut Morton väittää, että siinä missä tieteen ja teknologian kehitys mahdollistaa näiden olioiden käsittelemisen, ovat ihmisen toiminnan aiheuttamat globaalit ilmiöt, kuten luontokato ja ilmastonmuutos, pakottaneet hyperobjektit kaikkien tietoisuuteen. Nurinkurisesti samainen kehitys on myös mahdollistanut nämä globaalit ilmiöt.
Hyperobjektit kattavat koko maailmamme, niitä ei pääse pakoon. Sama pätee lävitsemme pyyhkiviin nopeisiin radiopurkauksiin, joihin jätämme oman varjomme.
Monimutkaista, pelottavaakin. Morton kehottaa meitä virittämään itsemme suoraan hyperobjektien taajuudelle ja unohtamaan väliin tunkevat käsitteet, kuten “luonto” tai “maailma”. Melchior puolestaan toimii päinvastoin virittäessään hyperobjektin meidän taajuudellemme.
Tuloksena syntyneen The Logoksen äänimaisema kuulostaa yhtä aikaa sekä tuntemattomalta että arkiselta – lentääkö kirkon ylitse hävittäjä ja avasiko joku narahtavan oven, vai onko ääni moduloitu esiin miljardien valovuosien takaisesta kosmisesta tapahtumasta? Parhaiten avaruuden aallot keinuttavat kuulijaansa kirkon laivan ja poikkilaivan leikkauspisteessä, jossa teoksen tuttu tuntematon ja tuntematon tuttu harmonisoivat.
Taiteilija itse väittää, ettei The Logos ole sävellys, mutta sinfonialta se kuulostaa. Jaksottuvat, laskevat kuviot tuovat mieleen klassismin ajan teokset ja rytmikäs pauhu Antonín Dvořákin yhdeksännen sinfonian, kun nimellä “mieli” tunnettu heuristinen ennustekone alkaa tunnistaa hahmoja ja löytää merkityksiä sieltä, missä niitä ei ole – vai onko sittenkin?
Villeimpien spekulaatioiden mukaan nopeat radiopurskeet ovat peräisin teknisesti edistyneiden vieraiden sivilisaatioiden megastruktuureista. Siinä missä teoksen pohjana toimineet purskeet on taltioitu fyysikoiden tietokantaan ja niiden herättämä spekulaatio tieteellisten lehtien sivuille, on The Logoksen kirvoittamaa ajatuksenrientoa taltioitu kirkon oven pielestä saatavilla olevan zinen muotoon. LOGOS-zinessa taiteilija, fyysikko, filosofi ja pappi pohtivat havaitsemista, merkitystä, tietoa ja uskoa.
Intian niemimaalta 1000-luvulta ennen ajanlaskun alkua peräisin olevassa tarinassa joukko sokeita miehiä kohtaa norsun. Koska miehet eivät voi nähdä valtavaa norsua, päättävät he tutkiskella sitä tunnustellen. Kärsää tunnustellut mies päättelee norsun olevan kuin käärme, jalkaan koskenut väittää eläimen olevan kuin puun runko, kylkeä taputellut kertoo olennon olevan kuin muuri ja syöksyhampaalle kätensä laskenut kuvailee petoa keihääksi. Hyperobjekti pakenee kuvailua ja käsittämistä.
Valtion tai kapitalismin kaltaisissa hyperobjekteissa korostuu niiden taipumus muotoutua useiden eri olioiden välisten suhteiden pohjalta, jolloin hyperobjektin itsensä sijaan havaittavissa on sen kaikkeen lyömä leima. Tätä ominaisuutta Morton nimittää hyperobjektien interobjektiivisuudeksi.
Hyperobjektien monitahoisuus ja kaikenkattavuus voi tuntua lannistavalta. The Logos kuitenkin demonstroi, kuinka erilaisia näkemyksiä yhdistämällä vaikeitakin konsepteja voidaan lähestyä. Tästä syystä monialaisuutta – ja moniäänisyyttä – väistämättä tarvitaan myös radikaalivasemmistolaisessa yhteiskuntakritiikissä ja toiminnassa paremman maailman puolesta.
Afrikkalainen sananlasku kysyy, kuinka norsu syödään. Palanen kerrallaan, kuuluu vastaus. Kukaan ei ole seppä syntyessään, eikä vallankumousta rakenneta pelkästään haaveillen. Isojakin käsitteitä voi ottaa yhdessä haltuun ja valtaisia projekteja toteuttaa palanen kerrallaan, kuinka muutenkaan.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!