Mielivallaton – Punamusta Liekki #23/toukokuu 2026
Mielivallaton-kolumnipalstalla Jiko Kylén tutkii vasemmistolaisen liikkeen heikkoja kohtia ja piileviä mahdollisuuksia tavoitteenaan kumouksellisen potentiaalin kahleita purkavan itsekritiikin vaaliminen.
Liberaalit ovat onnistuneet valtavirtaistamaan huolen niin sanotusta yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, jolla kaikki hegemoniaa haastava ajattelu leimataan vaaralliseksi ja äärivasemmisto rinnastetaan äärioikeistoon vallitsevan järjestyksen kultaista keskitietä uhkaavana voimana. Konflikti, vastarinta ja auktoriteettien haastaminen vaarantavat demokratian, yhteiskuntarauhan ja turvallisuuden illuusion. Vastaavat polarisaatiohuolen piirteet ovat luikerrelleet myös vasemmistoon. Stereotypia sisäisesti riitaisesta vasemmistosta on onnistunut istuttamaan vasemmiston sisälle konfliktin välttelyn, imagon suojelun ja harmonian priorisoinnin. Samalla niin sanotusti omilta tuleva kritiikki leimataan vasemmistolaisen yhtenäisyyden tavoittelun varjolla sabotaasiksi ja oikeiston pussiin pelaamiseksi. Kritisointia kritisoidessamme tulemme unohtaneeksi, että sortojärjestelmiä rikkova liike ei voi perustua eheyden ja ystävällisyyden vaatimuksille.
Konfliktien välttely hidastaa kehitystä
Stereotypiat yliherkästi loukkaantuvasta vasemmistolaisesta ja vasemmiston sisäisestä riitelystä kulkevat käsi kädessä ristiriitaisuudestaan huolimatta. Tosiasiassa konfliktien välttely on paljon konfrontaatiota yleisempää. Riitely on vaikeaa, koska se vaatii osapuolten kohtaamista ja omien tunteiden ja ajatusten ilmaisemista. Helpompaa on oman suuttumisen seurauksena pienentää, väärennellä tai hiljentää sen aiheuttaja. Vasemmistolaisten sisäisestä riitelystä yleisesti käytetty termi “infighting” viittaa erityisesti taisteluun vallasta liikkeen sisällä. Määritelmään ei siis voi sisällyttää mitä tahansa päämäärätöntä kahinaa, vaan kyse on nimenomaan strategisesta taistelusta liikkeen linjojen muuttamiseksi tai säilyttämiseksi. Sisäinen riitely voidaan toki ymmärtää myös henkilöiden väliseksi taisteluksi vallasta vallan takia, mikä vaikuttaa olevan vallitseva oletus ketä tahansa kritiikin esittäjää kohtaan. Vaatimusten tai toimintatapojen arvostelu ymmärretään usein henkilökohtaisena loukkauksena, jolloin on sopivaa syyttää arvostelijaa tarkoituksellisesta kiusaamisesta ja oman edun tavoittelusta.
Reformistit pyrkivät hiljentämään vallankumouksellisten kritiikkiä myös sillä perusteella, että vasemmiston täytyisi keskittyä oikeiston kritisoimiseen. Ensinnäkin nämä kaksi eivät poissulje toisiaan, ja toiseksi kritiikin tarkoituksena on nimenomaan vahvistaa vasemmiston taistelua paljastamalla ja eliminoimalla sen sisäisiä esteitä ja vikoja. Reformistien pitäisi ottaa kohteliaisuutena se, että sosialistit vaivautuvat kritisoimaan heidän puuhailujaan – tämähän antaa heille mahdollisuuden perustella toimintaansa tai (epätodennäköistä kuin se onkin) huomata sen perusteellinen haitallisuus. Väitteet kritiikistä ajanhukkana jättävät huomiotta myös sen, kuinka opettavaista toisten kritisoiminen on kritiikin esittäjille ja kuinka se julkisilla alustoilla harjoitettuna samalla tuo näkyvyyttä kriittisille näkökulmille. Vasemmistossa muistuttelemme usein toisillemme, että taistelunsa täytyy valita ja rajalliset voimavarat käyttää harkiten. Tällaisenkin neuvonannon taustalla vaikuttavat holhoukseen verhotut oletukset toimijoiden kyvyistä ja niiden pysyviksi oletetuista rajoista. Itse asiassa taisteluita voi valita monta yhtä aikaa, ja parhaat (tai pahimmat) niistä nimenomaan kasvattavat voimaamme.
Hegemonian suojelu vaatii normien valvontaa
Herruustekniikat (Ås, 1978) kuvaavat yleisiä vallan suojelun ja pönkittämisen mekanismeja, kuten hiljentäminen ja näkymättömäksi tai naurunalaiseksi tekeminen, tiedon pimittäminen, rankaiseminen ja häpäiseminen. Alkuperäisessä herruustekniikoiden teoriassa kuvataan erityisesti miesten naisiin kohdistamaa alistamista, mutta samaiset tekniikat ovat tehokkaita kenen tahansa kritiikkiä esittävän hiljentämiseksi. Erilaisten henkilökohtaisten ominaisuuksien tuottamien valta-asemien rinnalla herruustekniikoiden käyttöön vaikuttaa myös asema ideologiseen hegemoniaan nähden. Vallankumouksellista ajattelua häpäistään ja tehdään naurunalaisiksi esittämällä se naiivina tai mahdottomana. Radikaaleja toimijoita suljetaan ulos keskusteluista tehden siten selväksi, että sanomamme ei ole vakavasti otettava eikä äänemme siten pätevä. Lisäksi herruustekniikoihin kuuluva liiallisesta tunteellisuudesta syyttäminen ilmenee kohteliaisuuden ja hillittyn ilmaisun vaatimuksina. Vasemmisto on siis pitkälti omaksunut myös liberaalin äänensävyn valvonnan ja tunteiden demonisoinnin kulttuurin. Oman puolustustilan kytkeytyessä päälle kritiikin esittäjä on turvallisinta olettaa joko pahantahtoiseksi tai tyhmäksi.
Tietysti kritiikki ja erimielisyys on pelottavaa. Ableistinen eli kyvykkyysnormeihin perustuva yhteiskuntamme opettaa välttämään ja kieltämään oman epätäydellisyytemme tunnustamista hinnalla millä hyvänsä. Pitkälti vasemmisto-termi arkikeskusteluissa edelleen samaistetaan vasemmistoliittoon, minkä ansiosta puolue tulee ansaitsemattaan yhdistetyksi oikeiden vasemmistolaisten toimintaan. Puolue on kyllä monet kerrat tehnyt eronsa radikaalivasemmistoon selväksi ja irtisanoutuu vaivatta mistä tahansa toimittajien painostuksen alla. Siitä huolimatta reformistit varmasti pelkäävät myös oman maltillisen imagonsa puolesta. Radikaalivasemmiston toiminta ja teoria saattaa paljastaa reformistien puheiden ja puuhastelun falskiuden heidän kannattajilleen ja muille työläisille. Mitä enemmän vallankumoukselliset tahot saavat näkyvyyttä, sitä suurempi paine puolueella on tehdä selväksi oma eronsa ja paheksuntansa heihin – ja tämähän on hyvin raskasta ja noloa työtä, joka vie resursseja päätehtävästä eli äänestäjien kalastelusta.
Marxilaisen käytännön tosissaan ottaville vasemmistolaisille ristiriitojen ja kritiikin keskeisyys on selvää. Keskusteluissa usein esiin nouseva reformistisen vasemmiston kritiikin sietokyvyn mataluus on huvittavaa myös siihen nähden, kuinka innokaasti he väittävät kannattavansa demokratiaa, diplomatiaa ja niin sanottua yhteiskunnallista dialogia. Keskustelu on mukavampaa ja omalle imagolle edullisempaa vaikkapa hallituksessa istuvien salonkikelpoisten fasistien kuin vihaisten vallankumouksellisten kanssa. Puolueille on tietysti hyödyllistä käsittää demokratia vallitsevia valtasuhteita uhkaamattomana toimintana. Mikäli kritiikkiä suvaitaan kuulla, sen huomioon ottaminen harvemmin tulee kysymykseen.
Kumouksellinen liike kasvaa kamppailusta
Vallankumouksellisen toiminnan näkökulmasta on olennaista tiedostaa, kuinka yksilöt ovat ympäristönsä muokkaamia, ja millaisia ympäristöjä haluamme oman toimintamme sisällä rakentaa. Taistelijaksi kasvaminen vaatii myös totuttautumista epämukavuuden sietoon, jota kritiikin vastaanottaminen ja antaminen olennaisesti harjoittaa. On luonnollista ajatella, että reformisteja on turha yrittää kritisoida, kun vastassa on poikkeuksetta laiminlyöntiä tai loukkaantumista. Heidän politiikkansahan toimii juuri niin kuin sen on tarkoitus, eikä kannata yrittää muuttaa lammasta sudeksi. Toisaalta reformistien puolelleen huijaamista kannattajista löytyy tuhansittain potentiaalisia vallankumouksellisia. Sosialisteina velvollisuutemme on toimia massojen hyväksi, ja siksi meidän on myös otettava haltuun alustoja, joilta massat tavoittaa. Julkinen reformismin kritiikki on siis olennainen luokkatietoisuuden levittämisen keino.
Vasemmiston sisäisen konfliktin välttelyn perimmäiseksi syyksi esitetään usein niin sanotun yhtenäisen vasemmiston tavoittelu. Termi on niin banaalistunut, että sitä harvoin koetaan tarpeelliseksi määritellä. Täytyisi kysyä, minkä ja kenen yhtenäisyydestä puhutaan ja miksi. Yhtenäisyys reformistien kanssa ei tietenkään ole vallankumouksellisten agendalla. Samalla omien liikkeidemme sisälläkin kritiikki ja erimielisyys kehittävää ja itse asiassa välttämätöntä. Yhtenäisyyden vaatimuksilla päädytään pelkkään vallitsevan järjestyksen suojeluun ja edistyksen tukahduttamiseen, mikäli yhtenäisyys määritellään yksimielisyytenä. Jos taas vasemmiston yhtenäisyys ymmärretään toimintatavoiltaan, teorioiltaan ja strategioiltaan vahvan ja kestävän vallankumouksellisen rintaman tavoitteena, keskeisintä työnsarkaa on esimerkiksi liikkeen kasvattaminen tavallisten työläisten keskuudessa. Tässä onnistuminen vaatii nykyisen toimintamme kriittistä tarkastelua joka valinnan ja päätöksen kohdalla. Kun taistelemme reformismia vastaan, taistelemme työväen puolesta.
Lähteet:
- Ås, Berit (1978). Hersketeknikker. Kjerringråd, 1978, (3).
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!