Otettu Punamusta Liekki #4:stä
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Puhuessani psykiatriasta kapitalismin ihannesubjektien tuottamisen ja mielenmuokkauksen sortokoneistona minulle on huomautettu, että kyllähän joku ihmisen normaalitila on olemassa. Huomauttaja kummaksuu väitettäni siitä, että psyykelääkkeillä tai terapialla tavoiteltava mielen tai käytöksen normaali on itse asiassa sosiaalinen ja kulttuurinen rakennelma eikä tieteellinen fakta. Niin arkikielessä kuin lääketieteen diagnostiikassa “normaali” on itsestäänselvyys. Onko siis tosiaan olemassa oikea ihmisenä olemisen tapa, ja miksi sen saavuttamista pidetään tarpeellisena?
Normaalin kategoria hajottaa ja hallitsee
Niin vasemmistolaisessa kuin oikeistolaisessa liberalismissa pitkälti tunnistetaan, että normaaliuden kapeita rajoja on laajennettava. Tiukat normit ovat merkki taantumuksesta, ja normien murtaminen on länsimaisen individualismin paremmuuden osoitus. Näin perustelemme paremmuuttamme verrattuna esimerkiksi perinteisiä sukupuoli- ja perhenormeja noudattaviin kulttuureihin, uskontoihin ja kansoihin. Toisaalta normalisoimisen käsite vallitsee niin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kuin neurokirjoa, “mielenterveysongelmia” ja ylipäätään identiteettejä koskevassa aktivismissa. Mielenterveysaktivismin keskeisimpänä tavoitteena tuntuu olevan stigmaa vastaan taisteleminen psyykkisten diagnoosien normaaleiksi julistamisen kautta. On kuitenkin epäselvää, mitä normaalius tässä tarkoittaa. Ei ainakaan hyväksyttyä, sillä niin sanotusti normalisoitua on vain diagnoosi, ei sen kuvaama mielentila tai toiminta. Diagnoosin saaminen on arvokasta vain siksi, että se on ensimmäinen askel mielen toiminnan muuttamiseksi kohti psykiatrian määrittämää normaalia.
Homoseksuaalisuuden olemus ei ole enää kovin suosittu puheenaihe, mutta historiallisesti homojen oikeuksien tunnustamista on perusteltu normaaliuden julistuksin – kun käsitys homoudesta sairautena väistyi, voitiin olemassaolon oikeutus perustella sillä, että homot eivät nyt vaan voi itselleen mitään. Homous voitiin poistaa rikoslaista, kun todettiin sen olevan sairaus eikä tarkoituksellinen teko. Tälle jatkumoa on nykyään vallitseva käsitys homoudesta tai muusta queeriydestä, neuropoikkeavuudesta tai vammaisuudesta muuttumattomana yksilön ominaisuutena ja identiteettinä – siis ei esimerkiksi toimintana, valintoina tai olemisen tapoina. Poikkeaminen on biologian määrittelemää, omasta tahdosta tai yhteiskunnan rakenteista riippumatonta. Siksi on “normaalia” – suvaittua, mutta ei toivottavaa – olla poikkeava.
Luonnollistaminen peittää poliittiset päämäärät
Normaalius kulkee käsi kädessä luonnollisuuden kanssa – ne ovat itse asiassa usein synonyymeja. Ihmisluontoon vetoaminen on helppo tapa välttää oman agendansa todellinen perusteleminen. Vasemmalla puhutaan ihmisestä “sosiaalisena eläimenä”, joka on luonnostaan yhteisöllinen. Oikeiston mukaan kapitalismi on ainoa oikea talousjärjestelmä, koska ihminen on luonnoltaan itsekäs olento. Luonto on raivostuttavan nerokkaasti valjastettu pääoman työkaluksi – samalla kun talousjärjestelmämme koko toiminnan logiikka halveksuu, laiminlyö ja riistää ei-inhimillistä luontoa.
Psykiatriassa puolestaan luonnollinen ja normaali ovat jopa toisensa poissulkevia: valtaosa väestöstä kokee mielenterveysongelmiksi määriteltäviä tiloja elämänsä aikana, joten psyykkinen kärsimys on normaalia. Toisaalta diagnoosit edustavat nimenomaan “häiriöitä” eli luonnottomuutta, joka on sairasta ja vaatii parantamista takaisin luonnolliseksi. Esimerkiksi neuropoikkeavalle ihmiselle voidaan määrittää lääketieteessä “autismin kirjon häiriö” (Tarnanen ym., 2023), ja persoonallisuudesta häiriöisen tekee “epävakaus”, “eristäytyvyys” tai yksinkertaisesti “outous tai erikoisuus” (Rovasalo, 2023).
Toisaalta luonnollisuutta ei aina esitetä tavoiteltavana. Avaruuteen ja kyborgeihin tähtäävä teknoutopismi fantasioi kaiken luonnollisen tappamisesta ihmisen kehityksen lopullisena huippuna. Normaaliuden vastalauseena ilmenee myös uusliberaali uniikin yksilön ihanne; ihmiselämän tarkoitus on jatkuva ponnistelu henkilökohtaisen potentiaalin toteuttamista, “itsensä löytämistä” kohti. Meidän täytyy määritellä itsemme yksityiskohtaisesti ja pysyä uskollisena omaksumillemme identiteettikategorioille, jotta erotumme muista tarpeeksi, mutta emme liikaa, ja vain oikeilla tavoilla. Normaalius-/luonnollisuusdiskurssi kaiken kaikkiaan vaikuttaa ristiriitojen kyllästämältä. Merkitykset ovat mielivaltaisia, vapaasti minkä tahansa poliittisen agendan työkaluksi valjastettavia.
Vallankumous vaatii epänormalisointia
Normaaliuden hähmäisyys ja monitulkintaisuus osoittaa, että kyseessä on aattellinen rakennelma luonnontieteellisen faktan sijaan. Objektiivisesti määriteltävää “ihmisluontoa” ei ole olemassa – emme pysty eristämään ihmistä historiasta, kulttuurista, kasvatuksesta tai yhteiskunnasta eli kaikista ympäristötekijöistä, jotka rakentavat ihmislajin tai yksilön. Oli kyse sitten psyykkisistä tiloista, suhdemuodoista tai yhteiskuntajärjestelmistä, normaalius on aina subjektiivisesti määriteltyä, ja määrittelijöillä on nimet, valta-asemat ja intressit. Psykiatria on loistava esimerkki, sillä koko koneiston olemassaolo perustuu normaaliuden ja epänormaaliuden tuottamiselle. Diagnoosit määrittelevät ongelman, lääkkeet tai terapia tarjoavat ratkaisun eli palautuksen häiriöisestä normaaliin. Oikeastaan kukaan ei ole normaali ennen kuin toisin todetaan. Normaalin tavoittelu on elämänpituinen prosessi, jonka edistämiseksi pyrimme jatkuvasti valvomaan, hallitsemaan ja hillitsemään omaa olemisen tapaamme.
Lopulta on tarpeetonta perustella ihmisoikeuksien saatika vallankumouksen vaatimuksia normaaliudella tai luonnollisuudella. Ehkä solidaarisuus, vapaus, autonomia, yhteisöllisyys ja yhdenvertaisuus ovat ihmiselle luonnottomia tiloja, ehkä eivät. Ainakin nykyjärjestelmässä ne ovat täysin epänormaaleja, ja juuri siksi niiden kuvitteleminen ja toteuttaminen on häiritsevää, rangaistavaa ja vaikeaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö epänormaalia tulisi tavoitella. Normaalin kategorian laajentaminen voi turvata yksittäisiä oikeuksia hetkellisesti, mutta vallankumous vaatii normaalin, normien ja normalisoinnin totaalista tuhoamista. Epänormaaliuden vaaliminen taistelee kontrolloivaa kategorisointia vastaan ja avaa mahdollisuudet uuden inhimillisen, yhteiskunnallisen ja kulttuurisen luonnon luomiselle ja todeksi elämiselle.
Lähteet:
- Rovasalo, A. (2023). Persoonallisuushäiriöt. Lääkärikirja Duodecim.
- Tarnanen, K., Raaska, H., Korhonen, M., & Tuunainen, A. (2023). Autismikirjon häiriö. Terveyskirjasto Duodecim.