Silmäys itsetyytyväiseen ja -petokselliseen näennäisaktivismiin ja pseudopuuhasteluun
Punamustan Liekin Pride-liite 2025
Kirjoittaja: Mineo Árran
Oletko koskaan tullut pohtineeksi, miksi asiat laahaavat eivätkä etene sitten millään? Silloinkin, vaikka hyviä ideoita, inspiroituneita tekijöitä ja tuoretta ajatusta riittää?
Harmittava ja turhauttavan tuttu ilmiö koko toimija- ja aktiivikentällä on itsetyytyväinen, omaa tärkeyttään hyväilevä sekä itseään korottamaan pyrkivä piileskelevä henkilökohtaisen egon silittelyn malli. Tämä kaikkia hyväksikäyttävä ja alistava ongelma koskee paitsi globaalia geopolitiikkaa, myös paikallisia ruohonjuuritason yhdistyksiä sekä ryhmittymiä toimijoineen, jotka tietenkin mallin varsinaisia toteuttajia ja mahdollistajia ovat.
Tästä syntyvien välttelevien ja usein itsestä sisään- tai ulospäin suuntautuvien väkivaltaisten käytänteiden seurauksena meillä on näidenkin keinotekoisten valtiorajojen sisältävässä yhteiskunnassamme valtavan paljon vahvasti egotrippailevaa toimintaa. Tällainen menettely on vailla juuri muuta aktualisoituvaa kuin 1) ylläpitää konfliktipeloissaan kontrolloivan tekijänsä turvallisuuden, mukavuuden sekä oman tärkeyden tunteet tyydytettyinä 2) myydä itselleen toistuvaa itsepetoksellista tarinaa jonkin merkityksellisen ja tärkeän tekemisestä, jotta itsensä kanssa on helpompi olla ja totutut mallit ja rutiinit voivat jatkua entisellään.
Malliin kuuluu aina välillä jonkin geneerisen teon toteuttaminen vailla todellista merkitystä ja vaikutusta, lukuun ottamatta mallin itsetarkoituksellista jatkumista. Ja näin pyörä pyörii vaikka loputtomiin. Se on kuin myisi itselleen aneita kerta toisensa jälkeen – ja vaikka tietää ne valheeksi ei sitä halua nähdä, koska se särkisi vaivalla rakennetun ja ylläpidetyn illuusion. Käytäntö paljastuu tekopyhäksi. Alkuperäinen idea on toki saattanut olla hieno ja kantava, mutta toiminnan alkaessa egot ja henkilökohtaiset mallit, halut ja tarpeet ottavat ohjat, ja fokus kääntyy sisäänpäin. Usein tiedostamatta.
Tarkoitan näillä edellä mainituilla sisäisillä narratiiveilla ja toimintamalleilla varsin usein toteutuvaa (ja aivan liian harvoin havaittavaa) konfliktipelkoista ”ei-saa-keikuttaa-venettä” -asennetta. Näin muun muassa turvallisemman tilan periaatteita käytetään hiljentämiseen, kontrolloimiseen ja jopa mielivallan toteuttamiseen, jotta ”kaikilla olisi kiva olla”. Tämä on tietenkin veruke. Tällöin todelliset äänet eivät pääse esiin eikä aidoille ja autonomisille ajatuksille sekä mielipiteille luoda tai anneta tilaa – saati, että autenttisia kysymyksiä voisi esittää tai kohtaavaa kommunikointia pääsisi syntymään. Vallalla on kuuliaisuuden ja tottelevaisuuden ilmapiiri, jossa tärkeintä on ”ratkaista” kaikki eriävät – ja erilaiset – näkökannat mahdollisimman nopeasti ja kivuttomasti.
Tällainen turvallisuuden kokeminen ei ole todellista turvallisuutta, vaan pakotettua ja kontrolloitua turvatonta vallankäyttöä, jonka pohja lepää tunnetusti loputtoman konsensuaalisuuden sekä yhteisymmärryksen ja ristiriidattomuuden alttarilla. Mahdottomia kaikki: nämä ovat mielen suojautumistarpeessa luotuja mielikuvia kontrollin tuomasta tasaisuudesta, ennustettavuudesta ja mukavuudesta. Kestämättömiä haavekuvia, joista täytyy pitää kiinni koko ajan tiukemmin ja varjellummin.
Eikä protestina 56 vuotta sitten Stonewallissa syntynyt Pride valitettavasti ole vielä tänäkään päivänä siihen virkistävä ja paljon toivottu poikkeus.
Siksipä edelleen kuulemme myös Prideilla kaikenlaisia vesitettyjä ”iskulauseita”, joita nykyään huudatuksiksi kutsutaan. Ja sitähän ne ovat: kunhan saadaan ihmiset toistamaan edes hieman isompaan ääneen jotain ”kivaa”, jotta mukava juhlatunnelma on valmis. Esimerkiksi paljon suositut ’rakkaus on rakkautta’ tai ’rakkaus kuuluu kaikille’ ovat toki söpöjä ja salonkikelpoisia sovinnaisuuksia, mutta ne eivät tarkoita itsessään mitään ja jäävät vailla varsinaista sisältöä ontoksi ja merkityksettömäksi äännähtelyksi.
Kuitenkin samaan aikaan meillä jokaisella on kollektiivinen vastuu omasta, rakkaidemme sekä yhteisöjemme hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta. Ja kun me emme käytä Priden kaltaisia näkyviä tilaisuuksia tuodaksemme tätä – ja meihin kohdistuvia uhkia – esiin, menetämme äänemme ja alistumme samaan nyökyttelevyyteen, jolla jo niin monet ovat mukautuviksi tukahdutettu.
Kannanotoista tällaiset ”marssit” ovat kaukana, epäkohtien esiin nostamisesta ja vastustamisesta puhumattakaan.
Näistä syistä myös enbyfobia1 on räjähtänyt maailmalla käsiin ja ihmisoikeudet ovat helposti myytävissä olevaa huutokauppatavaraa. Ei-binääristen sekä transsukupuolisten ihmisten historiaa paitsi pyyhitään parhaillaan fasistien toimesta olemattomiin, meitä vainotaan julkisesti (niin ikään fasististen) parlamentaarisen politiikan valtakeinoin erittäin vaarallisin ja väkivaltaisin, ihmisyyden perusajatusta uhkaavin tavoin. Gazan kansanmurha ja kaikkien valtaa omaavien ihmisten piittaamattomuus ja poissaolevuus alistamisen ja tuhoamisen ehkäisemiseksi ja estämiseksi on osa tätä samaa jatkumoa.
Siksi Pride on nimenomaan protesti ja sellaisena sen tulee palata takaisin juurilleen: Pride on kieltäytyminen ja kapina vaientavalle hyssyttelylle, passiivisen status quon mahdollistavalle loputtomien verukkeiden paskanjauhannalle, suojautuvalle kontrollille ja tukahtuneelle mielivallalle sekä etuoikeutettujen itsetyytyväiselle emotionaaliselle pelkuruudelle.
Se on ylöspäin ojentuva nyrkki, eteenpäin sojottava keskisormi ja koko kämmen – ei ojentuakseen, vaan ottaakseen takaisin!
- enbyphobia = nonbinaryfobia: ei-binäärisiin ihmisiin kohdistettu ennakkoluuloinen viha, pelko, syrjintä ja väkivalta. ↩︎
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!