Mielivallaton – Punamusta Liekki #16/syyskuu 2025
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Mielisairaudesta kehityshäiriöksi, häiriöstä henkilökohtaiseksi ominaisuudeksi, supervoimaksi, itsemäärittelyn työkaluksi. Itsensä esitteleminen psykiatrisilla diagnooseilla on yhä tavallisempaa. Ihmiset asemoituvat ylpeydellä ja avoimesti autistiksi, ADHD- tai OCD-piirteiseksi tai “nepsyksi” ilmaisten, että kyseessä on olennainen osa heidän minuuttaan, samanlainen tai jopa tärkeämpi piirre kuin vaikkapa sukupuoli tai ikä. Sorron työkaluiksi alun perin rakennetut lokerot valtavirtaistuvat omistetuiksi identiteeteiksi – tai hyväksynnän saamisen keinoiksi.
Diagnoosi oikeuttaa normeista poikkeamisen
Syyt arkikielisen itsensä selittämisen psykiatrisoitumiseen nousevat sosiaalisista olosuhteistamme – kyse siis ei ole vain yksilöiden valinnoista tietoisuuden lisääntymisen seurauksena, vaan kasvavista paineista perustella ruumiin ja mielen vastareaktioita kapitalistisen yhteiskunnan raadollisiin odotuksiin, vaatimuksiin ja paineisiin. Mielisairauden sijaan neuronormeista poikkeaminen on alettu nähdä yksilön sisäsyntyisenä ominaisuutena, joka ei ole hänen syynsä ja jota ei täten voida tuomita. Kun henkilö kertoo esimerkiksi työpaikalla tai toimintaryhmässä, että hänellä on vaikkapa ADHD, saa hän oikeutuksen toimitatavoille, joita ei muuten hyväksyttäisi tai joita vähintään ihmeteltäisiin. Diagnoosi antaa siis oikeutuksen normeista poikkeamiseen; se on psykiatrian auktoriteettien antama hyväksyntä siitä, että sinulla on oikeus olla omanlaisesi, koska sille on väitetysti perustelu aivoissasi.
Tietenkin diagnoosit eivät perustu mihinkään fysiologisiin tutkimuksiin vaan psykiatrien mielivaltaan. Diagnoosin saaminen on tunnetusti pitkä ja kivulias prosessi, jonka portinvartijoiden läpi ei läheskään kaikkia päästetä. Paljon puhutaan neuromoninaisuuden hyväksynnän lisääntymisestä, mutta tosiasiassahan kyse on vain diagnoosien hyväksynnästä – poikkeavat toimintatavat ovat edelleen halveksuttuja silloin, kun niiden kanssa ei esitetä oikeuttavaa diagnoosia. Diagnostisen kielen valtavirtaistaminen ei ole stigmanvähentämiskampanja, jollaisena siitä puhutaan, vaan se toimii päin vastoin lisäämällä diagnoosittomien tai diagnooseja vastustavien neuropoikkeavien ihmisten stigmaa tai vähintään lisäämällä paineita hankkia diagnoosi olemassaolonsa oikeuttamiseksi.
Sortajan kategorioista kollektiiviseen itsemäärittelyyn
Kieli on valtaa. Sen avulla rakennamme todellisuutta itsellemme ja muille. Hullujen vapautusliikkeessä monet (joskaan eivät kaikki) kieltäytyvät auktoriteettien antamista ja psykiatrian sortokoneiston luomista diagnoosinimikkeistä ottaakseen oman identiteetin ja todellisuuden takaisin haltuunsa. Diagnostista kieltä vältetään toisinaan myös puhumalla “neurovähemmistöistä”, mikä toisaalta sisältää ongelmallisen oletuksen siitä, että enemmistö maailman ihmisistä edustaisi tietynlaisia, vähemmistöstä yksiselitteisesti erottuvia neurotyyppejä. Tosiasiassa neuropoikkeavuuksien ilmenemistapoihin vaikuttavat merkittävästi materiaaliset olosuhteet ja yksilön sosiaalinen asema, minkä takia virallisiin tilastoihin eri neurotyyppien määristä ei ole luottamista.
Valtavirtaistuneet “nepsy” tai “neurokirjolla oleva” puolestaan ovat harhaanjohtavia siinä, että kaikki meistä ovat neuropsykiatrisia eläimiä, jotka jonnekin päin neuropsykiatrista kirjoa sijoittuvat. Edellä mainituista eroten “neuropoikkeava” on poliittinen asemointi, jonka perustana on ymmärrys yhteiskunnallisesti rakennetuista tietämisen, käyttäytymisen ja ajattelemisen normeista ja niistä poikkeamisesta. Vapautusliikkeissä omaksutut kollektiiviset itsemäärittelyt, kuten hullu, neuropoikkeava, muuntuneiden tilojen kokija ja äänten kuulija, vaalivat kokonaisvaltaista ja joustavaa käsitystä ihmismielestä psykiatrialle tyypillisen tiukan ja yksilökeskeisen lokeroinnin sijaan.
Yhteinen taistelu vaatii erojen tunnustamista
Niin neuropoikkeavien kuin sukupuolen ja seksuaalisuuden identiteettikategorioiden käytön lisääntyminen ja moninaistuminen on herättänyt osassa vasemmistoa paheksuntaa siitä, että yksilöiden identiteetteihin keskittyminen johtaa proletaarien yhtenäisyyden unohtumiseen. Kapitalismia ylläpitävä politiikka toden totta taistelee kaikin keinoin pirstaloidakseen kansaa luomalla keinotekoisia viholliskuvia ja harhaanjohtavia eturistiriitoja, mikä ohjaa ihmiset eristäytymään itseään puolustaviksi ja muita vastaan kilpaileviksi yksilöiksi. Yksilöiden ja identiteettien poispyyhkiminen ei kuitenkaan ole toimiva tai edes mahdollinen ase hajottavaa individualismia vastaan. Sen sijaan työväenluokan sisäisten eroavien positioiden tunnistaminen on edellytys kokonaisvaltaiselle yhteen kytkeytyneiden, toisiaan ylläpitävien hierarkisten sortojärjestelmien murskaamiselle. Meidän on tunnistettava oma roolimme sortorakenteiden ja niiden tuottamien hierarkioiden ylläpitämisessä sekä omat valtapositiomme ja etuoikeutemme, jotta voimme luoda kyseisiä epäoikeudenmukaisuuksia romuttavaa liikettä omiin yhteisöihimme ja niiden ulkopuolelle.
Kun haluamme murentaa kapitalismin ja valtion sortojärjestelmien perustaa, meidän täytyy tarkastella omia mahdollisuuksiamme luokitteluiden delegitimitointiin ja vieraannuttamiseen arkisessa vuorovaikutuksessa. Yhteiskunnallinen muutos edellyttää mukavuudesta ja turvallisuudesta luopumista. Vallankumous ei kuitenkaan synny yksilöiden identiteetti-ilmaisun valinnoista, eikä mukavuusalueelta poistuminen ole itseisarvo. Neuropoikkeavan identiteetin piilossa pitäminen on joskus itsesuojelu- ja selviytymiskeino. Samaan aikaan kaikista määrittelyistä kieltäytyminen vie niin ikään pohjaa sortajien kategorioilta. Normeista poikkeamisen täysi piilottaminen on kuitenkin vain harvojen etuoikeus.
Kategorioista kieltäytyminen ei poista niiden olemassaoloa tai vaikutuksia yhteiskunnassa. Sorrettuihin positioihin asemoituminen tuo esiin materiaalisen todellisuuden rakenteita. Toisaalta kritiikitön sortajan luomiin kategorioihin identifioituminen normalisoi, oikeuttaa ja uusintaa kyseisiä kategorioita. Itsensä luokittelu avoimesti tiettyyn sukupuoleen tai neurotyyppiin antaa ymmärtää, että luokittelu on luonnollinen ja välttämätön todellisuuden ominaisuus. Sen sijaan sortajan leimoista kieltäytyminen ja sorron uudelleenkäsitteellistäminen patologisoivan kielen ulkopuolella tuo toimijuuden sorretuille ja ammentaa heidän kollektiivisesta kokemuksestaan auktoriteetien määritelmien sijaan. Neuropoikkeava identeettiylpeys rikkoo neuronormatiivisia stereotypioita ja käsitystä neuropoikkeavuudesta ei-toivottuna ominaisuutena tai häiriönä. Samoin kuin sukupuoli-identiteetti voi olla henkilökohtaisesti tärkeä voima taistelussa sukupuolittunutta sortoa vastaan, neuropoikkava identiteetti voi ohjata tunnistamaan neurotyypillisille rakennetun maailman epäoikeudenmukaisuuden ja vastustamaan sitä.
Yksilöiden oikeuksista kollektiiviseen vapautukseen
Psykiatrian käsitteistön hylkäämisessä on kyse toimijuudesta ja autonomiasta. Joku voi kokea oikeaksi määritellä itsensä autistiksi, nepsyksi tai pakko-oireiseksi riippumatta siitä, pohjaavatko termit patologisoiviin diagnooseihin. Samalla itsemäärittely ei ole yksilön asia, vaan rakentaa yhteistä todellisuutta. Tämän takia omien käsitysten kriittinen tarkastelu, erityisesti liittyen olemisen ja toimimisen tapojen paremmuusjärjestyksiin, sairauteen ja terveyteen, häiriöön ja normaaliin, on edellytys ableismin ja erilaisten mielten ja kyvykkyyksien hierarkioiden purkamiselle.
Sortoa ei voida purkaa tunnistamatta sen yhteisyyttä ja rakenteellisuutta. Kamppailu pelkästään yksilöiden oikeuksista johtaa korkeintaan reformismiin. Oman sorretun identiteetin tunnistaminen saa kumouksellisen merkityksen silloin, kun se johtaa tunnistamaan jaetun sorrettun luokan position ja luokan keinotekoisena, murrettavissa olevana rakennelmana. Luokkaidentiteetin vaaliminen on historiallisesti nähty tärkeänä luokkataistelun siemeniä kylvävänä voimana. Sama pätee neuropoikkeaviin identiteetteitin, jotka eivät suinkaan ole ristiriidassa luokan ymmärtämisen kanssa. Kapitalistinen valtio on rakennettu hyväksikäyttämään ja uusintamaan hierarkioita, joihin kuuluvat myös palkkatyön tuottavuusihanteiden kehystämä erilaisten mielen käyttäytymis- ja toimintatapojen hierarkiat. Lokeroiden yhteisen alkuperän hahmottaminen voi luoda yhteistä voimaa koko lokerikon räjäyttämiseen.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!