Essee – Punamusta Liekki #16/syyskuu 2025
Monkeriaan mietteitä -palstalla Oskari Haapsamo analysoi paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon.
Punamustan Liekin syksyn ensimmäisen numeron tekstien hiipien lähestyvä aikaraja ja vielä tuntematon kritiikin aihe veti Monkeriaan alitajuntaa alati kiristyvään solmuun. Kulttuurikokemuksia puolitiedostamattomasti karttanut kriitikko oli matkalla kohti Heinäpäätä, kun hänen katseensa pysähtyi Uusikadun ja Heinätorinkadun risteyksessä työmaan aitaan ripustettuihin Myllytullin koulun opiskelijoiden maalauksiin. Jokainen teos oli toteutettu kollektiivisesti kokonaisen koululuokan voimin, edusti teknistä taituruutta ja pursusi symboliikkaa. Yhteistyötä oli tehty myös luokkien välillä ja näyttely oli tematiikaltaan harmoninen kokonaisuus. Hölmistynyt Monkerias jäi pohtimaan, kuinka kirjoittamisen aiheen löytäminen oli edes saattanut tuntua vaikealta.
Meistä jokainen omaa taiteellista lahjakkuutta. Teknistä taituruutta, estetiikkaa ja taidehistorian tuntemusta pyritään myös aktiivisesti kehittämään peruskoulun sadoilla pakollisilla kuvataide- ja musiikin tunneilla, joiden tuotoksia myös Uusikatu 41:ssä näytillä olevat teokset ovat. Taiteen tekemisen materiaalikustannukset puolestaan voivat olla pieniä. Tämän kaiken perusteella taiteellisen ilmaisun itsessään pitäisi olla helposti saavutettavaa – ja niin se onkin: Asuttu ympäristömme pursuaa taiteellisen luovuuden tuotteita graffiteista vastaantulijoiden uniikeihin tyyleihin.
Harva kuitenkaan mieltää saati kutsuu itseään taiteilijaksi. Suomen Taiteilijaseuran kuvataiteilijamatrikkeliin pääsemistä, käytännössä ammattitaiteilijan statuksen myöntämistä, puoltavat peruskoulun jälkeinen taidekoulutus, näyttelytoiminta, apurahat ja ammattitasoiseksi arvioitu taiteellinen toiminta sekä taskun pohjalta löytyvä 40 euroa hakemuksen käsittelymaksun kattamiseksi. Kriitikot kirjoittavat museoiden, gallerioiden, teattereiden tai kustantamoiden määrittämien rajojen sisällä tapahtuvista spektaakkeleista.
Tämän ristiriidan ymmärtämiseksi on muistettava, että pääoman hallitsemassa yhteiskunnassa kapitalismi pyrkii lyömään leimansa kaikkeen tuotantoon, myös luovaan työhön. Yhteiskunnallisten poliittistaloudellisten paineiden alla taide uhkaa jatkuvasti tulla taidemarkkinoiden nielaisemaksi. Kapitalismin logiikka sanelee, että taide ei ole Taidetta, ellei sillä voi spekuloida ja osoittaa statusta. Taiteilija puolestaan on joku, joka kykenee uusintamaan itseään näillä markkinoilla tuottamalla markkinoille fetisismin kohteeksi kelpaavia objekteja.
Kapitalistisille markkinoille ominaisesti taidemarkkinat tarvitsevat toimiakseen niukkuutta. Kaikilla, tai pikemminkin kellään ei voi olla tarpeeksi, koska muutoin kuluttaminen ja keskinäinen kamppailu lakkaa ja ihmiset saattavat alkaa ajatella muutakin. Koska taiteen tekeminen on saavutettavaa, täytyy niukkuus luoda keinotekoisesti. Keinotekoisen niukkuuden luomisessa avainasemassa on taidemaailman instituutioiden, kuten Suomen Taiteilijaseuran ja kriitikoiden välinen symbioosi, jonka tehtävänä on määrittää, kenestä ei voi tulla taiteilijaa. Lupaus siitä, että kuka vain vain voi nykyisessä yhteiskuntajärjestelmässä olla taiteilija, on pohjimmiltaan sama, kuin kapitalismin polttoaineena toimiva valheellinen lupaus siitä, että ahkeralla työllä kuka tahansa voi rikastua ja kavuta pyramidin huipulle.
Ilmiö tunnistetaan taidemaailman instituutiossa ainakin osittain. Oulun taidemuseossa on vuoden vaihteen tienoilla nähty kaksi yleisöä kiehtovasti osallistanutta ja museon perinteistä roolia murtanuttaa näyttelyä, joista myös Monkerias kirjoitti joulu– ja helmikuun Punamustissa Liekeissä. Toisaalta sittemmin vastaavia murusia ei ole ollut jaossa. Pohjimmiltaan konservatiivisten instituutioiden uusilla avauksilla on taipumus kuihtua.
Taiteen rooli on kuitenkin jatkuvassa muutoksessa. Yhteiskunnalliset murrokset synnyttävät uudenlaisia ilmaisun muotoja ja joskus myös ideoita siitä, mitä taide voi olla. 1920-luvulla venäläinen avantgardisti ja kriitikko Osip Brik totesi: “Kommuunissa jokainen on luoja. Kaikkien tulee olla taiteilijoita ja mistä tahansa voi tulla taidetta”. Vaikka emme eläkään kommuuneissa, on taiteen ja vallankumouksen välinen potentiaali väistämätön: taide ruokkii vallankumouksia ja vallankumoukset ruokkivat taidetta.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!