Otettu Punamusta Liekki #11/helmikuu 2025:stä

Monkeriaan mietteitä -palstalla cinefiili Oskari Haapsamo analysoi paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon taidetta peilinään käyttäen.

Maja

Corinna Helenelund, Ninni Luhtasaari, Mari Oikarinen, Organic Sound Society, James Prevett, Lempi Prevett, Iida Valmé sekä työryhmä Tero Harju, Tuuli Malla ja Erja Taskinen
15.11.2024 – 2.3.2025
Oulun taidemuseo

Yli 70% suomalaisista ei ole käynyt taidemuseossa viimeisen vuoden aikana. Museot ovat elitistisiä paikkoja, joihin harva hakeutuu. Maja pyrkii muuttamaan tätä.

Taide on pyrkimystä kommunikaatioon ja vuorovaikutukseen ajan, avaruuden ja ajatuksen halki – mielen kyky synnyttää tunne toisessa. Taidemuseoihin ympäri maailmaa säilötyt, meripihkaan upotetut taulut ja patsaat ovat kuitenkin osa spektaakkelia, joka jähmettää passiivisen museokävijän paikalleen. Kanvaasin ja veistosmateriaalin kaltaiset rajoittavat ilmaisun muodot voivat miellyttää esteettistä silmää, mutta ovat karkeita kommunikaation välineitä; kuva on haalistunut projektio todellisuudesta eikä voi välittää kaikkea. Katsoja kokee ja samaistuu, muttei elä. Vuorovaikutus jää kylmäksi ja etäiseksi. Ihmiset puuttuvat. Tekeminen ja lopulta myös oleminen vaihtuvat turruttavaan kokemiseen.

Mutta entäpä jos kaikki olisi toisin? Mitä jos museon näyttelyssä olisi mahdollisuus luoda itse yhdessä muiden kanssa? Hyviä uutisia: Majassa voi.
Oulun taidemuseon alakerran avariin saleihin koottu yhteisnäyttely tutkii tilaa, tilan luomista ja siinä olemista. Näyttelyn pohjavire on situationistinen. Väljästi asetellut teokset luovat muutoin steriiliin saliin turvallisemman ja kotoisamman tuntuisia rajattuja paikkoja ja löytyypä näyttelystä tyynylinnan mieleen tuova maja, jonka sisään voi pujahtaa piiloon katselemaan ja kuuntelemaan, tai miksei jutustelemaan. Näyttelyn toiminnallinen ja tilallinen akseli tiivistyy vahvimmin vastatusten aseteltujen Organic Sound Societyn kaatopaikkacore-tyylisen musisointinurkkauksen (soittimet on kasattu arkisista kodin esineistä ja jätteistä) ja James ja Lempi Prevettin toteuttaman askartelupöydän välille.

Teoskokonaisuus Kodin Muistomerkit laajentaa hauskalla ja konkreettisella tavalla taiteilijan ja katsojan välistä suhdetta. James Prevett on yhdessä Oulu International Schoolin oppilaiden kanssa toteuttanut työpajoja, joissa koululaiset ovat tehneet veistoksia, joista inspiroituneena Prevett puolestaan on tehnyt lisää veistoksia. Sekä oppilaiden, että Prevettin teokset ovat luonnollisesti esillä. Avajaisissa läsnä olleet opiskelijat saivat äänestää suosikkinsa Prevettin veistosten äärestä. Oppilaiden osallistuminen näyttelyyn on pienen skaalan interventio, joka tekee taiteesta ja museoista helpommin lähestyttäviä ainakin parille luokalliselle. Vastaavia sopisi olla enemmäkin.

Erilliseen, pienempään tilaan koottu osa Majaa edustaa “perinteisempää” näyttelyä. Sieltä löytyvän Iida Valmén unenomaisen Miragen kontrasti muuhun näyttelyyn on häkellyttävä. Intensiivisen videoteoksen eriparisuus suhteessa muuhun näyttelyyn on omiaan sysäämään katsojan tietoisuuden itseen osana tilaa; huomio kääntyy pohtimaan kokemisen ja tekemisen välisiä eroja.

Lapsiystävällinen Maja pyrkii venyttämään museon kävijäkunnan ikähaitaria nuoremmasta päästä. Tyhjän paperin pelosta kärsinyt Monkerias tutustui näyttelyyn 7-vuotiaan Leilan kanssa. Taidemuseovisiitti oli Leilan ensimmäinen. Museossa olisi vierähtänyt puoli päivää askarrellen, muiden museovieraiden ja taiteilijoiden taidonnäytteitä ihaillen ja leikkien, elleivät aikataulut olisi painaneet päälle. Lopuksi rohkaistuimme esittämään toiveen museovirkailijalle: voisiko seuraavaan näyttelyyn saada liukumäen?

P.s. Jos Oulun taidemuseo pyrkii olemaan yhteiskunnallisen keskustelun alusta, kohennettavaa löytyy

Monkerias kohtasi Oulun taidemuseon kuraattori Selina Väliheikin Majan avajaispäivänä. Kun Majaa rakennettiin museon alakertaan, täytti yläkerran niin ikään Väliheikin kuratoima Kätketty. Monkeriaan huomion mukaan molemmat näyttelyt ovat yhteiskuntapoliittisesti kantaa ottavia. Museon viimeaikaisten näyttelyiden ja kohtaamisen perusteella kuraattori Väliheikki ei vaikuta elättelevän ummehtunutta kuvitelmaa, jonka mukaan taidemuseon tarkoitus säilöä menneisyyttä saati pyrkiä neutraaliuteen.

Väliheikin mukaan museon kuuluu nostaa esiin ne, joiden ääni ei muuten kuulu. Käytännössä tämä voi tarkoittaa yhteiskunnallista moninaisuutta heijastavia taiteilijavalintoja taidemaailmaa dominoivien keski-ikäisten valkoisten miesten kustannuksella. Monkeriaan puolesta suuren osan kyseisestä sedistä voisi muutoinkin jättää museoiden meren rannalle ruikuttamaan. Väliheikki visioi taiteilijavalinnan ja oheisohjelman houkuttelevan paikalle niitä, joita muutoin ei näkyisi yleisössä sekä murtavan museokävijän perinteisen passiivista roolia.

Yhteiskuntapoliittiseen sisältöön nähden museon helmikuun oheisohjelma on tylsää: konsertti, näyttelyesittely, musisointia. Monkerias toivoo, että taidemuseo järjestäisi työpajan, jossa osallistujat voisivat esimerkiksi vallata Oulun kaupungintalon vaatiakseen kaupungilta konkretiaa tässäkin numerossa esitellyn ponnettoman rasisminvastaisen ohjelman suhteen.