Pääkirjoitus – Punamusta Liekki #17/lokakuu 2025
Teksti ja kuva: Anna Kontula
Teollisesta vallankumouksesta lähtien on tehokkuuden ihanne muokannut länsimaiden taloutta, kulttuuria ja arkea asteittain kohti ekokatastrofia.
Aluksi piti koneistaa tehtaat ja organisoida niiden työ siten, että investoitu pääoma tuottaisi hyvän voiton. Syntyivät liukuhihnat, taylorismi ja massatuotanto. 1900-luvulla tehokkuusideaali ulottui jo toimistoihin, kaupan kassoille ja hoivapalveluihin.
Siinä tohinassa käsitys työstä meni uusiksi. Siinä missä maatalousyhteiskunnan rytmit olivat nojanneet luonnon kiertoon, nyt niiden tilalle tulivat tuntityö ja sekuntikello. Työnjako eriytyi, kun ihmisiä ohjattiin kokonaistehokkuuden nimessä yhä kapeampiin työnkuviin.
Massatuotantoa ei voinut olla ilman massakulutusta. Uusi tehokkaampi kuluttaja syntyi vähitellen, kun palkat nousivat ja tuotteiden käyttöikä laski. Sitten tarvittiin tietysti kouluja, joissa nuorisolle opetettiin kurinalaisuutta, täsmällisyyttä sekä työelämää hyödyttäviä taitoja, aikaisempien sivistysihanteiden sijaan.
Suuret teollisuushankkeet edellyttivät vakaata investointiympäristöä. Sen takaamiseksi kehitettiin ennennäkemättömän tehokasta hallintoa ja byrokratiaa. Kaupungitkin kasvoivat, kun yhä suurempi osuus väestöstä saattoi irtaantua ruuan tuotannosta.
Tarinaa jatkavat nyt esimerkiksi digitalisaatio ja robotisaatio, joista toivotaan seuraavaa tehokkuusloikkaa. Vähän huomaamatta tehokkuusihanne on valunut myös yksityiselämään, jota leimaavat toisaalta ajan, resurssien ja ihmissuhteiden jatkuva optimointi, toisaalta työkyvyn ylläpitämisen pakko.
Tiivistäen: luotiin läähätysyhteiskunta, joka tuottaa liikaa, kuluttaa liikaa ja on niin suurenmoisen tehokas, ettei kellään jää aikaa mihinkään tärkeään – kuten pohdintaan siitä, miten tämä kaikki saataisiin ängettyä takaisin luonnontieteellisten reunaehtojen sisään.
Tehokkuuden suuri tarina nimittäin rakennettiin fossiilisten polttoaineiden varaan ja on sellaisena nyt lopussa. Uusiutuvaa energiaa tarvitaan, mutta itse ongelmaa se ei ratkaise, sillä kyse ei ole vain energiasektorin aiheuttamista kasvihuonepäästöistä, vaan myös sen mahdollistamasta liiallisesta muiden luonnonvarojen ja yleisesti maan käytöstä.
Jos emme kiireesti ryhdy vähemmän tehokkaiksi, teemme planeetasta elinkelvottoman. Tuotanto ja kulutus on säädettävä nopeasti pallon uusiutumiskyvyn rajoihin. Kun otetaan huomioon, että maailman ylikulutuspäivä on nyt heinäkuun lopulla ja suomalaisten huhtikuun alussa, tämä tarkoittaa valtavaa tehottomuusloikkaa.
Asetelma on historiallisesti uusi: koskaan aikaisemmin ei ihmiskunta ole joutunut pohtimaan, miten tehdä asioita vähemmän kuin kykenisi. Näin radikaali ajattelun muutos vaatii ihmisiltä paljon, ehkä liian paljon.
Kompromissiksi on ehdotettu, että tehokkuuden ihanteesta voitaisiin edelleen pitää kiinni, kunhan käsitteen sisältö mietittäisiin uusiksi. Entäpä, jos työtehon mittaamisesta siirryttäisiin resurssitehokkuuteen, tuotannon maksimoinnista ympäristökuorman minimoimiseen ja lyhyen aikavälin hyödyistä pitkän aikavälin kestävyyteen?
Esimerkiksi maanviljelyssä koneistuminen, lannoitteet ja pitkät kuljetusketjut vähensivät energiakaloriin tarvittavaa ihmistyötä. Jos kuitenkin katsotaan puhtaasti ruuan tuotantoon käytetyn energian määrää, ihmistyöhön perustuvat menetelmät päihittävät yleensä fossilienergiaan nojaavan ”tehotuotannon”. Tätä sietää pohtia, kun tiedossa on, että fossiilisiin emme voi enää nojata eikä uusiutuva energia riitä korvaamaan niitä ainakaan kokonaan.
Kyse ei olisikaan pelkästään tuotantomäärien maksimoinnista, vaan siitä, kuinka paljon saadaan aikaan suhteessa ympäristökuormitukseen. Tällöin kiinnostus kohdistuisi kulutustavaroiden käyttöikään, korjattavuuteen ja kierrätettävyyteen. Tehokkuuspisteitä saisi esimerkiksi sellaisista metsänhoitomenetelmistä, jotka suojaavat luonnon monimuotoisuutta tai työmenetelmistä, jotka edistävät tekijöidensä hyvinvointia.
Näin ekologinen murros ikään kuin kaappaisi tehokkuusihanteen.
Tällainen tehokkuusihanteen muokkaus olisi varmaankin ajatuksena helpommin sulatettavissa, mutta törmää käytännössä samaan haasteeseen kuin pyrkimys tehokkuusihanteesta luopumiseen: mikään ei muutu, ellei kapitalismin logiikalle löydy vakavasti otettavaa kilpailijaa.
Tehokkuudesta nimittäin tuli yhteiskuntia läpäisevä ihanne vasta kun voitontavoittelu antoi sille ajurin. Toistaiseksi mikään ei ole kyennyt tätä liittoa purkamaan – ei edes tietoisuus siitä, että nykyisellä kehityksellä sivilisaatio romahtaa.
Me siis sananmukaisesti juoksemme itseämme hengiltä, jotta joku jossain rikastuisi hetkeksi ennen vedenpaisumusta.
Ja kuitenkin ihmislaji on suurimman osan historiaansa osannut elää toisin. Kuluttaa vähemmän ja kestävämmin, juhlia useammin ja pysähtyä pidemmäksi aikaa. Olla mittaamatta, laskelmoimatta ja tehostamatta elämän joka hetkeä. Jos se on joskus osattu, se on opittavissa.
Tämäntyyppisen tekstin loppuun kuuluu kappale, jossa kirjoittaja kertoo, miten edellä esitelty ongelma ratkaistaan. Valitettavasti minulla ei ole esittää sellaista. Eniten toivoa panen erilaisiin vaihtoehtoyhteisöihin, joissa mallinnetaan uusia elämisen tapoja sitä päivää varten, kun ihmisten enemmistö hoksaa niitä kipeästi tarvitsevansa.
Useamman soisi tätä kysymystä kuitenkin miettivän.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!