Pääkirjoitus – Punamusta Liekki #20/helmikuu 2026
Lopullinen isku Rojavan itsehallinnolle tuli perjantaina 30. tammikuuta, kun levisi tieto SDF:n ja autonomisen hallinnon täydellisestä integroimisesta Syyrian valtiolliseen järjestelmään. Koko tammikuun ajan Pohjois-Syyrian autonomisen alueen katastrofaalinen tilanne on aiheuttanut suurta järkytystä jokaisessa itseään vähänkään vallankumouksellisena pitävässä vasemmistolaisessa. Voi vain kuvitella, kuinka suuri järkytys se on ollut kurdeille.
Yhdysvallat hylkäsi omaan periluotettavaan tapaansa liittolaisensa omien intressiensä vuoksi ja asettui Syyrian islamistisen hallinnon tueksi. Tämän seurauksena Pohjois-Syyrian autonominen alue joutui taistelemaan olemassaolostaan ja hävisi.
Erittäin epävarmasta tulevaisuudesta huolimatta kurdit jatkavat kamppailua, sillä heille vastarinta on olemassaolon edellytys. Kamppailu vain vaikeutuu entisestään.
Taistelun jatkaminen edellyttää kuitenkin sitä, että opimme jotain näistä koko vallankumouksen olemassaoloa ravistelevista tapahtumista. Vallankumouksen itsepuolustuksen kannalta tärkein oppi on se, ettei mikään porvarillinen tai ylipäätään nykyinen valtio tule vallankumouksen avuksi. Vallankumousta ei voi rakentaa suurvaltojen tai kansallisvaltioiden tuen varaan. Niihin ei saa luottaa.
Rojavassa olemassaolostaan taistelleiden joukkojen tehtäväksi jää arvioida ne omat virheet, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet alueen puolustuksen luhistumiseen. Meille muille jää oman roolimme kriittinen arvioiminen. Onko Rojavan vallankumous voinut luottaa myöskään vasemmistoon? Mitä me todella teimme Rojavan vallankumouksen hyväksi?
Meillä kaikilla on varmasti joskus komeillut YPG-, YPJ- tai Rojava-aiheinen pinssi rinnassamme. Kuinka monta kertaa kuitenkaan pysähdyimme ajattelemaan, kuinka paljon ammuksia, kiväärejä ja ilmatorjuntakonekiväärejä vallankumouksen puolustaminen tarvitsee?
Olemme kaikki varmasti joskus elämämme aikana huutaneet BIJI ROJAVA! Mutta olemmeko tukeneet Rojavan puolustusta aineellisesti tai tiedoillamme ja taidoillamme? Voi jopa kysyä suoraan, ovatko vallankumouksen puolustamiseen tarvittavat taidot edes salonkikelpoisia nykyvasemmistossa?
Oireellista vasemmiston “solidaarisuudelle” on, että kun Rojavan nuoret julkaisivat 18. tammikuuta kansainvälisen mobilisaatiokutsun Rojavan avuksi, eli kutsun liittymään Rojavan aseelliseen puolustukseen, olivat suomalaiset vasemmistolaiset järjestöt kutsusta hiljaa kuin paska rääseikössä. Käytännössä suomalainen vasemmisto vaikeni kutsun kuoliaaksi tai muutti sen tunnistamattomaksi ja epämääräiseksi solidaarisuuskutsuksi.
Samaan harhaisuuteen kuuluu myös se, että vielä nyt rökäletappion jälkeenkin on korostettu kansainvälisen (lue: eurooppalaisen) solidaarisuustoiminnan merkitystä aselevon ja sopimuksen saavuttamisessa. Sopimuksessa ei kuitenkaan ole juurikaan onnistumisen pilkahduksia, vaan se on lähes totaalinen tappio, ja todellisuudessa SDF olisi voinut solmia sopimuksen vastaavilla ja ehkä jopa paremmilla ehdoilla jo kuukausia sitten.
Edesmenneeltä anarkisti-antropologi David Graeberilta kysyttiin erään haastattelun yhteydessä, miten Rojavan naisten vapautus saavutettiin. “Antamalla heille kalashnikovit”, Graeber vastasi.
Nyt vapaus on uhattuna, eikä sitä puolusteta pinssisolidaarisuudella.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!