Pääkirjoitus – Punamusta Liekki #24/kesäkuu 2026
Jälleen jotkin vaalit lähestyvät ja media seuraa gallup-kyselyiden heilahduksia tiiviisti kuin kansakunnan kohtalonkamppailua konsanaan. Puolueiden kannatuskyselyistä tiedottaminen luo ihmisille mielikuvaa titaanien taistelusta, jonka seurauksena kaikki joko tuhoutuu tai lopultakin muuttuu paremmaksi. Kolme vuotta Orpo-Purran hallituksen alla huokaillut kansa odottaa vapahtajaa.
Puolueet esittelevät vimmatusti omia, näennäisiä erilaisia ratkaisujaan, joilla pyrkivät erottautumaan muista ja vakuuttamaan äänestäjät taakseen.
Kokoomuksen kannatuskärkenä on jo pitkään ollut velkaretoriikka, mutta jos asiaa tarkastelee vähän laajemmin, sama retoriikka näyttää velkajarrusta ulosjäämisen kautta muodostuvan käänteisesti myös vasemmistoliiton vaalikärjeksi.
Perussuomalaiset kritisoivat kovin sanoin vasemmistolaisten “identiteettipolitiikkaa”, mutta samaan aikaan rakentavat omaa identiteettien varaan perustuvaa ohjelmaansa. Se näkyy erityisen vahvasti heidän uudessa logossaan ja siihen liittyvässä voikukkaretoriikassa, joka rakentuu yksinomaan kuvitellulle “suomalaisuusidentiteetille”.
On hyvä muistaa, että näennäisistä eroista huolimatta vasemmalle kallistuvienkaan puolueiden ohjelmissa ei ole mitään sellaista, jonka kautta voitaisiin aloittaa merkittäviä muutoksia yhteiskunnassa. Vaaleihin osallistumisen kautta jopa SKP:n voi nähdä parlamentarismin vankina, koska se ei lainsäädännöllisistä syistä voi avoimesti haastaa hallitsevaa kansallisvaltion ja kapitalismin epäpyhää liittoumaa.
Ensinnäkään globalisaation seurauksena päätöksiä ei tehdä Suomen parlamentissa; toiseksi kaiken parlamentaarisen toiminnan tarkoitus on ensisijaisesti ylläpitää nykyistä valtarakennetta eli itseään. Se merkitsee, ettei tämän järjestelmän kautta koskaan tulla tekemään päätöksiä, jotka vaarantaisivat nykyistä taloudellista tai poliittista valtaa.
Näistä näkökulmista huolimatta parlamentaristisen aktiivisuuden kritisoiminen herättää usein jopa radikaalivasemmistossa voimakkaan puolustusreaktion. Välittöminä vasta-argumentteina esitetään esimerkiksi, että on vasemmistoliitto sentään parempi kuin persut, ja että kyllä sillä on ihmisten elämään vaikutusta, kuka on hallituksessa.
Radikaalivasemmistoa laajemman vasemmiston piirissä argumentit parlamentarismin puolesta ovat vielä ohuempia. Argumenttina käytetään yleisesti lausahdusta, jonka mukaan ellet äänestä, et voi valittaa. Lausahdus on yhtä tyhjä kuin väite siitä, ettei makuasioista voisi kiistellä. Makuasioistahan nimenomaan voi kiistellä, sillä kuka hölmö nyt faktoista alkaa kiistelemään. Jos äänesi antamalla allekirjoitat vaalisysteemin, miksi valittaisit jälkikäteen?
Kukaan tuskin kiistää tosiasiaa, että parlamentarismi perustuu siihen, että ihmiset äänestävät. Näin ollen ei ole uskottavaa väittää, etteikö kansalainen omalla äänestämisellään ylläpitäisi tätä järjestelmää.
Tässä yhteydessä on syytä avata sitä, mikä on ulkoparlamentarismin ja antiparlamentarismin ero.
Suurin osa radikaalivasemmistosta toimii ulkoparlamentarismista käsin: valtaosa toiminnasta tapahtuu virallisen politiikan, toisin sanoen puoluepolitiikan ulkopuolella tai laitamilla, esimerkiksi kansalaisaktivismin tai järjestötoiminnan kautta. Ulkoparlamentaristinen toimintatapa ei kuitenkaan itsessään torju tai sulje pois parlamentarismia tai sen mukaista äänestyskäyttäytymistä, saati asetu sitä vastaan.
Antiparlamentarismi sen sijaan on näkemys, jonka mukaan parlamentarismi ei edusta demokratiaa kuin laimeana varjokuvana, eikä sen kautta siten milloinkaan pystytä saavuttamaan todellista, substantiaalista muutosta. Antiparlamentaristisesta näkökulmasta äänestäminen on yhtä absurdi ajatus kuin rasismin vastustaminen liittymällä Ku Klux Klanin riveihin.
Muistakaamme, että parlamentarismi on poliittisena järjestelmänä syntynyt ylläpitämään kapitalistista talousjärjestelmää. Siksi jokaisen olisi syytä kysyä, että ellet vastusta parlamentarismia, vastustatko lopulta kapitalismiakaan?
Monen näyttää olevan mahdoton kuvitella demokratiaa ilman parlamenttivaaleja ja niiden kautta valittua eduskuntaa ja hallitusta. Jopa radikaalivasemmiston piirissä kuulee ajattelua, jonka mukaan muunlaiset demokratian sovellukset kuten imperatiiviseen mandaaattiin perustuva demokratia toimisi vain pienissä yhteisöissä. Tällaisen laiskan kunnianhimottuuuden sijaan vasemmisto voisi hakea käytännön oppia ja inspiraatiota antiparlamentarismiin esimerkiksi zapatistaliikkeeltä, josta Punamustassa Liekissäkin on kirjoitettu lukuisassa numerossa.
Lopuksi on todettava, että siinä missä antikapitalismi on saavuttanut vasemmiston parissa vakaan jalansijan, on antiparlamentarismilla vastaavaan suosioon vielä valovuosien matka.
Siinä on asiaa esiin tuovilla, kuten anarkisteilla, tehtävää.
Tämän numeron myötä Punamusta Liekki jää kesätauolle. Hyvää kesää kaikille lukijoille!
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!