Reportaasi – Punamusta Liekki #25/lokakuu 2026
Kirjoittajat: Onni Storm, Jiko Kylén
Punamusta Liekki vieraili elokuussa Meksikossa Chiapasissa zapatistiliikkeen järjestämässä Taiteen, vastarinnan ja kapinan kohtaamiset -tapahtumassa. Kolmen viikon reissusta matkamuistoiksi jäi inspiroivia tarinoita ja kokemuksia vastarinnan rakentamisesta, autonomisesta järjestäytymisestä ja yhteisön huolenpidosta.
Lentokentän automaattiovet avautuivat ja kasvoillemme iski tuulenvire, jonka kuumuus oli kuinvasta lämmitettyyn saunaan astuessa. Olimme saapuneet Chiapasin osavaltioon, jossa zapatistivallankumoukselliset 32 vuotta sitten järjestivät kansannousun alkuperäiskansoihin kohdistuneiden epäoikeudenmukaisuuksien ja jopa orjuuden kaltaisten olosuhteiden vuoksi. Viimeinen tippa oli NAFTA-vapaakauppasopimus, joka uhkasi yhteismaiden yksityistämistä. Liike on sittemmin ollut edelläkävijä paikallisen autonomian ja demokraattisen yhteiskunnan rakentamisessa ja kehittyy edelleen jatkuvasti.
Punamustaa Liekkiä julkaiseva TAIVO (Toimintaryhmä Autonomia, Ihmisarvo, Vapaus Oulu) sai alkunsa zapatistien vieraillessa Oulussa vuonna 2021, ja tämän jälkeen zapatistidelegaatioita on vieraillut Tanssiva Emma -kahvilassamme kaksi kertaa. Tänä vuonna pystyimme vihdoin vastaamaan kutsuun ja järjestämään TAIVO:n jäsenten vierailun zapatistien maille. Vierailimme kahdessa zapatistien caracolessa, eli itsenäisen vastarinnan ja kapinan keskuksessa Caracol IV Moreliassa ja Jacinto Canek VII:ssä, sekä San Cristóbalin kaupungissa sijaitsevassa CIDECI:ssä, joka toisin kuin perinteiset caracolet (kuten Oventikin tai La Realidadin caracolet), on ei-institutionaalinen oppimispaikka, jossa harjoitetaan itsemääräämisoikeutta, yhteisöllistä koulutusta ja vastarintaa kapitalismia vastaan. Se toimii siltana alkuperäiskansojen yhteisöjen ja ulkomaailman välillä sekä yhteisöllisenä vastarintaleirinä, joka vastustaa EZLN:n vuonna 1994 aseellisessa kansannousussa takaisinvaltaamien maiden varastamista tai ostamista ja myymistä. Se sijaitsee viidakossa, jota uhkaa megamoottoritie. Matkan koordinoivat toverimme Collectivo Amarillosta.
Caracol IV Morelia
Tuntien automatka lentokentältä kiemurtelevia vuoristoteitä pitkin toi meidät ensimmäiseen kohteeseemme, yön pimeän ja mäntypuiden kätkemään Morelian caracoleen. Nousimme autosta ja raahasimme matkatavaramme caracolen porttien eteen katokselle, jossa hehkulampun valossa jokainen delegaation jäsen kirjattiin paikalla olevaksi. Partiossa olleiden tovereiden kanssa hieman vitsailtuamme kuljimme porttien läpi takaisin yön pimeyteen kohti latoa, jossa nukkuisimme vierailumme ajan.
Morelia sijaitsee laaksossa Chiapasin osavaltion itäisellä ylängöllä. Sen keskellä on suuri kenttä, jonka ympärillä on julkiset suihkut ja vessat, ravintola sekä rakennuksia ruoanlaittoa, veden keittämistä ja nukkumista varten. Kentältä ylämäkeen sijaitsee katos, jonka alla pidettiin erilaisia esitelmiä ja muita ohjelmanumeroita päivisin ja juhlittiin iltaisin. Katoksen takana oli koripallokenttä, koulu ja pieni terveyskeskus, sekä telttoja ja katoksia vierailijoita varten. Kentällä vaikutti olevan käynnissä loputon jalkapallo-ottelu. Lapsia juoksenteli paikasta toiseen ja aukion laitamilla saattoi nähdä ihmisiä täyttämässä julkisella vesihanalla suurta kattilaa maissin keittämistä varten. Silloin tällöin ohi käveli koira. Ilmapiiri oli hyvin rento ja vapaa.
Tapahtuma oli tänä vuonna siinä mielessä poikkeuksellinen, että enemmistö osallistujista oli zapatisteja Meksikosta ja suuri osa heistä nuoria. Kansainvälisiä vieraita oli meidän lisäksemme muun muassa El Pasosta, New Yorkista, Kataloniasta, Ranskasta, Australiasta ja Saksasta. Vieraita meni ja tuli tapahtuman aikana. Heitä jututtamalla ja ulkomaalaisten delegaatioiden esitelmiä kuuntelemalla opimme monta hyödyllistä asiaa Moreliasta ja zapatisteista ja saimme tilannekatsauksen monen eri maailmankolkan paikallisesta kamppailusta. Pidimme myös oman esitelmän, jossa kerroimme Suomen poliittisesta tilanteesta ja omista järjestäytymisen muodoistamme.
Moreliassa saimme myös harvinaisen tilaisuuden tavata kapinallisten alikomentaja Moisésin ja kapteeni Marcosin, sekä muita kapinallisen alkuperäiskansojen vallankumouksellisen komitean, eli EZLN:n keskuskomitean jäseniä. “Alikomentaja”-nimitys tulee siitä, että kyseessä ei ole johtajuus kansaan nähden, vaan kansa itse on ylempi komentajisto. Kävimme pitkiä keskusteluja erityisesti terveyteen ja sairauteen liittyvistä käsityksistä ja kansanterveydellistä huolista sekä suunnitteilla olevasta yhteistyöprojektista aiheen tiimoilta. Jaamme toiveen siitä, että tulevina vuosina TAIVO:n jäsenet jatkavat zapatistien luona vierailua ja yhteyden ylläpitämistä.
Eräällä illallisella pääsimme myös tapaamaan kansanlääkintäkollektiiveissa työskenteleviä tovereita, jotka esittelivät meille tekemiään rohtoja ja kertoivat niiden valmistusprosesseista. Mieleenpainuvin opetus oli se, kuinka kysyessämme rohtojen hintaa toveri totesi meille: “Terveys ei ole kaupankäyntiä; tietoa ei myydä, vaan sitä jaetaan.”
Pian tämän jälkeen vieras bakteerikanta yllätti koko delegaatiomme, joka teki Moreliassa elämisestä huomattavasti hankalampaa. Samaan aikaan päädyimme caracolessa kiertävän flunssan kouriin nestehukan heikennettyä vastustuskykyjämme. Pääsimme kuitenkin melkein täydellä kokoonpanolla nauttimaan nauttimaan zapatistinuorten teatterikollektiivin näytelmästä, joka esitettiin caracolen keskellä aukiolla.
Katsojia oli kerääntynyt joka suuntaan kentän ympärille. Näytelmä oli pääosin hiljainen ja esitettiin suurten banderollien ja pantomiimin keinoin. Näyttelijät olivat pukeutuneet Meksikon alkuperäiskansojen perinteiseen vaatetukseen kolmelta eri alueelta, pohjoisen ylängöiltä, viidakosta ja Morelian kaltaisista laaksoista. Tarinan tapahtumat sijoittuivat päivään kapitalismin jälkeen. Ihmiset olivat jakautuneet kahteen eri ihmisryhmään, joista toinen asui kommuunissa, jossa maa, vesi ja luonnonvarat olivat yhteisessä omistuksessa, ja toinen kommuunin ulkopuolisessa yhteisössä, jossa tarrauduttiin vielä yksityisomistukseen. Kommuunissa huumausaineet oli kielletty ja alkoholismi eliminoitu, kun taas kommuunin ulkopuolisessa yhteisössä huumeita myytiin ja alkoholismi jylläsi. Kommuunissa resurssit jaettiin sen jäsenten kesken, ja tärkeitä taitoja kuten kalkin valmistusta opetettiin työpajoissa. Kommuunin ulkopuolella kalkkia myytiin ja resursseista käytiin vaihtokauppaa. Kommuunissa naisten pahoinpitelystä rankaistiin ja kuka tahansa sai rakastaa ketä tahansa sukupuolesta riippumatta. Kommuunin ulkopuolella väkivaltaan ei puututtu ja seksuaalivähemmistöjä vainottiin. Näytelmässä keskityttiin myös arkeen kommuunissa ja näytettiin, miten naimisiin meneminen, eroaminen, restoratiivinen sovittelu ja yhteinen päätöksenteko toimii. Lopulta kommuunin asukkaat saivat suostuteltua sen ulkopuolisen yhteisön liittymään riveihinsä.
Maanantaiaamuna 17. päivä elokuuta heräsimme aikaisin, sillä Moreliasta lähdön aika oli koittanut. Aamuhämärässä pakattuamme kiirehdimme caracolen sisäänkäynnille ilmestyneen lava-autokaravaanin luokse ja nousimme auton lavalle odottamaan lähtöä. Jaoimme kyseisen lava-auton teatterikollektiivin jäsenten kanssa. Tunteja kestänyt ajomatka päättyi San Cristobalin kaupunkiin zapatistiliikkeen CIDECI-Unitierran autonomiselle yliopistolle. Lepäsimme San Cristobalissa toipilaina muutaman päivän. Ennen seuraavaan päämääräämme, Jacinto Canekin caracoleen matkaamista, kerkesimme tavata vielä ihmisoikeusjärjestö Frayban jäseniä ja kuulla ihmisoikeustarkkailusta Meksikossa.
Jacinto Canek VII
Jacinto Canek oli Moreliaa huomattavasti pienempi, jyrkkään mäkeen rakennettu caracole Chiapasin vuoristomaisemassa. Morelian rentoon ilmapiiriin verrattuna Canek oli järjestelmällisemmän oloinen paikka. Silloin tällöin sankka joukko zapatistimiliisejä juoksi mäen ylös tai alas suorittamaan jotakin tehtävää. Huhut terveydentilastamme, joka joksikin oli jo tässä vaiheessa huomattavasti entistä parempi, oli ilmeisesti kaikunut EZLN:n korviin, sillä pääsimme nukkumaan heidän kanssaan rakenteilla olevassa sairaalassa neljän seinän sisällä.
Jacinto Canekissa taide-esitykset jatkuivat tanssin, musiikin ja teatterin merkeissä. Vierailijat esittelivät muun muassa Meksikon seksityöntekijöiden yhdistystä sekä Kolumbian alkuperäiskansojen suojelujoukkoja (la guardia indigéna). Jälkimmäisen edustajat korostivat zapatistien tapaan alkuperäiskansojen maiden puolustamisen sekä poliittisen toimijuuden yhteyttä kulttuurin, kielen ja elämäntavan puolustamiseen. Canekin kestosuosikki olivat alkuperäiskansojen yhteisö OTOMI:n lapset, jotka ottivat laulu- ja tanssiesityksillään kantaa muun muassa poliisiväkivaltaan, alkuperäiskansojen oikeuksien polkemiseen ja jenkki-imperialismiin.
Myöhemmin pääsimme keskustelemaan henkilökohtaisesti OTOMI:n jäsenten kanssa ja kuulemaan yhteisön alkuperästä sekä nykyisistä kamppailuista. Järjestön juuret ulottuvat Mexico Cityyn, jonne moni tapaamistamme tovereista oli muuttanut paremman elämän toivossa. Moni heistä myi käsitöitä kadulla vailla espanjan kielen taitoa tai asuntoa. Rasismi ja väkivalta oli surullisen yleistä. Lopulta he muuttivat maanjäristyksen jäljiltä hylättyyn taloon, jossa olot olivat erittäin ahtaat ja kaikin tavoin kurjat. Alkoholin ja huumeiden käyttö oli yleistä.
Asuinalue gentrifikoitui ja uudet naapurit suhtautuivat yhteisöön halveksuvasti. Valtiolta ei yhteisö saanut mitään konkreettista apua, lukuunottamatta symbolisia eleitä, jotka suututtivat ympärillä asuvia ihmisiä entisestään. Jossain vaiheessa poliisi keksi tekosyyn murtautua sisään rakennukseen ja näki yhteisön kamalat olot. Apua ei kuitenkaan tullut. Ainoastaan tyhjiä lupauksia.
Koronapandemian iskettyä valtio kertoi lähettävänsä yhteisölle laatikollisen ruoka-apua, mutta kyseinen laatikko saapui miltei tyhjänä. Yhteisöllä paloi pinna, ja he valtasivat heihin yhteydessä olleen Alkuperäiskansain Valtiollisen Instituutin toimistorakennuksen. He julkaisivat vaatimuksensa valtiolle pyytäen muun muassa turvallisia asuntoja sekä pääsyä terveydenhuoltoon ja töihin. Seurasi kuuden vuoden pattitilanne, tieblokki, taisteluja mellakkapoliisia vastaan ja pitkä selvittelyprosessi, jonka jälkeen yhteisö sai vihdoin valtiolta taloja. Apuna ovat olleet myös zapatistit ja EZLN:n perustama alkuperäiskansojen kongressi CNI. Nykyään OTOMI omistaa pienen autonomisen koulun ja pitää hallussaan kahdeksaa vallattua taloa.
Canekissa meille järjestettiin myös tapaaminen meksikolaisen ihmisoikeusjärjestö Nodhon toimijoiden kanssa. Nodho aloitti toimintansa poliittisten vankien auttamisen parissa ja on ollut sittemmin mukana tukemassa alkuperäiskansojen maaoikeuskamppailuita. Nodhon toverit olivat kiinnostuneita kuulemaan Suomen poliittisesta tilanteesta ja saamelaisten kamppailuista. Huomasimme, kuinka monet eri kotimaissamme näkemät ongelmat kumpuavat samoista lähteistä, kuten metsien ja muun luonnon tuhoaminen datakeskusten ja sotateollisuuden tieltä.
Vieraiden lisäksi opimme paljon Collectivo Amarillon tovereilta. Erään illallisen aikana päädyimme keskustelemaan siitä, kuinka zapatistit käsittelevät yhteisön sisäisiä konflikteja. Saimme tietää, että kolme tärkeintä sääntöä ovat alkoholin käytön, huumeiden käytön ja maiden myymisen kiellot. Keskeisenä ohjenuorana niin perheissä kuin kyläyhteisöissä toimii EZLN:n naisten vallankumouksellinen laki. Se koostuu kymmenestä kohdasta, joihin kuuluu esimerkiksi naisten oikeus päättää lapsien hankkimisestaan ja kumppanistaan, naisten oikeus osallistua vallankumoukselliseen kamppailuun ja yhteisöjen ja armeijan johtotehtäviin sekä naisiin kohdistuvan väkivallan kielto. Tärkeä periaate on myös patriarkaalisten normien rikkominen esimerkiksi työtehtävien jaossa.
Zapatistien lakien rikkomisesta voi seurata esimerkiksi määräys työhön yhteisön tai rikkeen uhrien hyväksi, jolloin henkilö joutuu jättämään oman työnsä perheensä hoidettavaksi. Rankaisemisen sijaan seuraamukset perustuvat siis restoratiiviselle sovittelulle, jonka tavoitteena on ymmärrykseen pyrkivä keskustelu osapuolten välillä. Vahingot korvataan ja rikkeitä tehnyttä ei suljeta yhteisön ulkopuolelle. Rikkeiden seuraamukset pohditaan myös muiden yhteisön ongelmien tapaan yhdessä ja tapauskohtaisesti.
Pidimme myös Canekissa oman esityksen, jossa kerroimme tällä kerta omista liikkeistämme sekä niiden ja laajemmin suomalaisen työväenliikkeen historiasta. Nautimme vuoristoilmasta, rikkaista keskusteluista ja yhteisön ilmaisesta ruoasta, jota jaettiin päivittäin keittiöstä kaikille halukkaille. Neljä yötä caracolessa vietettyämme oli kuitenkin aika jatkaa matkaa kohti sademetsää, jossa Collectivo Amarillon tovereiden ystävä CNI:stä perheineen odotti meitä.
Agua Clara
Agua Clara oli nimensä arvoinen paikka. Lämpötila ylitti helposti 30 celsiusastetta päivittäin, joten isäntämme johdatti läkähtyneen seurueemme lähialueen vallanneiden afrikkalaisten öljypalmujen ohi ja läpi viidakon turkoosin joen varrelle vilvoittelemaan, peseytymään ja pyykkäämään. Vesi tosiaan oli kirkasta. Virrasta nautiskellessa saattoi nähdä suuria korppikotkia kiertelemässä pään yläpuolella, valtavia perhosia, tai joen rannalle juomaan matkanneen lehmän.
Maatila jossa majoituimme oli osa zapatistien yhteismaita ja erittäin kodikas. Alueen ilmasto salli sen, että perheen makuuhuonetta lukuunottamatta koko talo oli vailla seiniä, tai koostui kolmen seinän katoksista. Pihalla oli hedelmäpuita ja iso puutarha, jossa asui kyyhkypari. Tilalla oli myös kanoja, lampaita, lehmiä, koiria ja pieni kissanpentu.
Nukuimme kahden katoksen alla, joista toisen seinään oli maalattu zapatistikuvastoa, Che Guevaran potretti, sekä aikajana zapatistiliikkeen historiasta kolonialismia edeltäviltä ajoilta nykyhetkeen. Emme suinkaan olleet ensimmäiset vieraat tilalla. Saman katoksen alla käy silloin tällöin ihmisoikeustarkkailijoita, joille entisen zapatistin ja nykyisen CNI:n jäsenen koti on kelpo paikka yöpyä.
Käyntimme aikana saimme kuulla myös ajankohtaisista vaikeuksista ja kamppailuista sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Alueen rauhaa häiritsee ajoittain huumekartellit sekä erityisesti massiivinen valtatieprojekti, joka uhkaa katkaista tärkeitä vesikanavia ja kiihdyttää luontokatoa. Alueella oli myös epätavallisen kuivaa, mikä tuntui myös arjessa, sillä isäntäperheemme käytti sadevettä moneen eri tarpeeseen. Tulevaisuudessa ei kuitenkaan häämöttänyt pelkästään synkkyyttä. Yksi esille noussut projekti oli sairaanhoitajan toimipisteen rakentaminen tilalle.
Agua Clarassa muutaman päivän vietettyämme oli aika lähteä San Cristobalin kautta takaisin Suomeen. Kolmen viikon ikimuistoinen matka oli loppunut, mutta yhteistyö zapatistiliikkeen kanssa jatkuu vahvempana kuin koskaan. Yhteyksiä tuli solmittua myös muiden tahojen kanssa. Matka oli kokoisekseen uutta tietoa ja valaisevia keskusteluja täynnä.
Esitelmien ja keskustelujen lomassa eniten meille zapatisteista opetti kuitenkin se, mitä näimme ja koimme. Alusta alkaen meitä kohdeltiin suurella vieraanvaraisuudella ja ystävällisyydellä. Zapatistien käytännöissä keskeisenä näyttäytyi pyyteetön auttaminen ja tarkka huolenpito erityisesti vieraiden turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Myös yhteisön sisäisten rakenteiden ja toimintatapojen näkeminen oli mieltä avaavaa. Zapatistien vallankumouksellinen arki oli ennen kaikkea kiistämätön osoitus siitä, että toisenlainen tapa elää on mahdollinen. Kuten sanonta kuuluu, vanha maailma kuolee ja uusi kamppailee syntymästään. Kummatkin nähtyämme toivo kamppailun leviämisestä palaa kirkkaampana kuin koskaan.
Lähteitä:
- https://architectureisclimate.net/practice/zapatista-caracoles/
- https://schoolsforchiapas.org/
- https://sdonline.org/issue/39/zapatista-caracoles-networks-resistance-and-autonomy
- https://www.sipaz.org/in-focus-the-path-of-the-caracol-towards-autonomy/?lang=en
- https://users.pop.umn.edu/~rmccaa/la20c/ezlnday1.htm
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!