Mielivallaton – Punamusta Liekki #26/marraskuu 2026
Mielivallaton-kolumnipalstalla Jiko Kylén tutkii vasemmistolaisen liikkeen heikkoja kohtia ja piileviä mahdollisuuksia tavoitteenaan kumouksellisen potentiaalin kahleita purkavan itsekritiikin vaaliminen.
Vallankumouksellinen järjestäytyminen perustuu uusintavalle työlle, eli toiminnan puitteiden, ihmisten ja suhteiden hyvinvoinnista huolehtimiselle, joka on perinteisesti naistyypillistä työtä. Tunnetyö, hoivatyö ja järjestelytyö eivät ole vain liikkeen mahdollistamista, vaan ne ovat liike itsessään. Itse asiassa voisi sanoa, että organisaatioissamme lähes kaikki työ on uusintavaa työtä. Tämä on helppo unohtaa, kun suurimmat suosionosoitukset ansaitaan karismaattisella esiintymisellä tai itsevarmalla teorian kirjoittamisella. Liikkeiden todelliset johtajat ovat piilossa läppäreiden, soppatykkien ja tulostimien takana.
Uusintava työ rakentaa ja järjestää yhteisiä voimia
Marxilaisittain uusintava työ määritellään perinteisesti naisten kotona tekemäksi työksi, johon kuuluu esimerkiksi siivoaminen, kokkaaminen ja lasten kasvattaminen, lyhyesti sanottuna siis työvoiman uusiutumisen mahdollistaminen. Uusintavan työn käsitettä voidaan soveltaa myös kodin ulkopuolelle, sillä samat tehtävät toistuvat monissa sosiaalisissa konteksteissa – myös vallankumouksellisissa organisaatioissa ja liikkeissä. Esimerkiksi Mustissa panttereissa toimineet naiset toivat esiin, kuinka toimistotyöt jäivät usein heidän harteilleen, kun taas poliittisen toiminnan johtaminen ja julkinen esiintyminen kuului miehille (The Movement, 1969). Sama toistuu tänä päivänä enemmän tai vähemmän kaikissa vasemmistolaisissa organisaatioissa Suomessakin. Oman kokemukseni mukaan asiasta puhutaan harvoin, ja jos puhutaan, se tapahtuu naisten ja muiden ei-miesten aloitteesta. Uusintava työ jakautuu liikkeissä epätasaisesti ja kasautuu harvoille henkilöille, yleensä heille, jotka tekevät samankaltaista paljon myös kotona.
Suurin taakka uusintavassa työssä ei ole se, että tehtäviä on paljon tai että ne ovat epämukavia. Eniten aikaa ja voimavaroja kuluu usein muiden työn johtamiseen. Monet miehet aidosti haluavat alkaa tehdä suuremman osan esimerkiksi sihteerityyppisistä töistä tai keittiötöistä, mutta vaativat tämän mahdollistamiseksi sitä, että joku kertoo heille mitä täytyy tehdä. Tehtävälistan laatiminen jää siis edelleen jonkun muun harteille. Tässä päästäänkin uusintavan työn ytimeen; kyse on itse asiassa johtamisesta ja organisoinnista. Liikkeen voiman uusintaminen ja mahdollistaminen vaatii tekemistä vaativien töiden huomaamista, järjestelemistä ja jakamista. Uusintava työ kaikessa moninaisuudessaan on pakollista ja kasvattavaa; se on työväen järjestäytymisen sydän. Toverien riitojen selvittäminen, vaikeilta tuntuvien ihmisten kanssa toimiminen, ja kaiken kaikkiaan yhteisestä hyvinvoinnista huolehtiminen opettaa juuri sellaista resilienssiä, jota vallankumoukselliset tarvitsevat. Miehet ampuvat itse asiassa itseään jalkaan kuvitellessaan, että he voivat laiminlyödä sosiaalisesti epämukavat työt osaamattomuuden varjolla.
Historialliset esimerkit osoittavat, ettei sitoutuminen feminismiin tai tasa-arvon, solidaarisuuden tai autonomian edistämiseen paperilla riitä. Kenties uusintavasta työstä kieltäytyvien sosialistien on helppo ajatella, että tavoitteet eivät ole toteutettavissa omassa toiminnassa ennen tulevaisuudessa häämöttävää maagista sosialismin saavuttamisen hetkeä. Tällöin unohdetaan, että uusintaminen on liikkeen elossa pysymisen ja vahvistumisen ehto, eikä sosialismia voida edistää ilman oman voimamme kasvattamista. Jos voimat eivät riitä keittiövuorojen järjestämiseen, on huvittavaa kuvitella niiden riittävän luokkataisteluunkaan. Emme voi myöskään ajatella, että on parasta jos kaikki tekevät mitä parhaiten osaavat. Marxin (1867) sanoin, ihmisen muuttaessa työllään ympäröivää maailmaa muuttaa hän samalla myös omaa luontoaan. Kun tavoittelemme työväen johtajuutta, meidän on aloitettava kasvattamalla omaa johtajuuttamme omaa itseämme kohtaan – siis autonomiaa työn tekemisessä, aloittamisessa ja järjestämisessä.
Näkymättömät työt kasautuvat harvojen harteille
Rekisteröidyissä järjestöissä tai puolueissa uusintavaa työtä saattaa kuulua työntekijöille virallisesti ja epävirallisesti. Ruohonjuuritason organisaatioissa työnjaon voisi kuvitella olevan joustavampaa ja siten sen uudelleenjärjestäminen helpompaa. Todellisuus on kuitenkin usein toisenlainen. Ilman sovittuja rooleja tai työnkuvia tehtävät kasautuvat huomaamattomasti ja näkymättömin perustein. Kun tietyt ihmiset päätyvät toistuvasti huolehtimaan esimerkiksi keittiötöistä, ryhmäviesteihin vastaamisesta, konfliktien selvittelystä tai aktioiden suunnittelusta, ryhmässä syntyy hiljainen oletus siitä, että he tekevät näin jatkossakin. Uusintavan työn tekijän roolista tulee helposti taakka, joka sulkee ulos muusta toiminnasta. Jos ihmiset näkevät sinut aina tiskaamassa tai kirjoittamassa kokousmuistiinpanoja, he eivät ehkä tule aloittamaan kanssasi keskustelua vallankumouksellisesta teoriasta tai liikkeen strategioista. Koska mitäpä tiskaaja sellaisesta tietäisi. Lienee helppo nähdä, kuinka tällaiseen rooliin jääminen uuvuttaa ja pahimmassa tapauksessa pakottaa toiminnasta vetäytymiseen.
Kun miehiä kritisoidaan uusintavan työn laiminlyömisestä, puolustuksena on usein se, että miehiä ei ole opetettu tähän. Tässä on tietysti perää. Pojaksi kasvatettaville lapsille opetetaan muiden hyvinvoinnin priorisointia ja yhteisistä asioista huolehtimista yleensä vähemmän kuin tytöksi kasvatettaville. Uusintavaan työhön täytyy nimenomaan opetella, todennäköisesti pitkässä prosessissa. Jossain vaiheessa täytyy uskaltaa ottaa erehtymisen riski ja selvitä tehtävistä myös ilman assistenttia. Pahimmassa tapauksessa miehet ilmoittavat osaamattomuudensa johtuvan siitä, että heitä ei ole biologisesti ohjelmoitu kykeviksi uusintavaan (erityisesti emotionaaliseen) työhön, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa. Kapasiteetti emotionaaliseen työhön kasvaa emotionaalista työtä tehdessä. Suuri osa autonomian oppimisen kuormittavuudesta tulee epäonnistumisen pelosta, joka kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidempään tottuu toimivaan vain toisten ohjauksessa. Uusintavasta työstä pois jättäytymistä perustellaan myös omien voimavarojen vähyydellä, joka on yleinen jaettu ongelma kaikenlaisessa vastarintajärjestäytymisessä. Yksilöä ei tietenkään voida pakottaa olemaan vahvempi, vaan yhteisiä voimia on tuettava rakenteellisesti. Kaikilla meillä on joku syy olla mukana liikkeessä sekä omat perustelumme sille, millaisia tehtäviä otamme. Reaktiivinen aktivismi ilman yhteistä strategiaa ja jaettuja tavoitteita muodostaa hedelmällisen maaperän paitsi uupumiselle myös uusintavan työn laiminlyömiselle. Tämä ajattelutapa on käännettävä päälaelleen, kun halutaan rakentaa kestävää työväen taisteluorganisaatiota. Tällöin liikkeen voiman ylläpitäminen ja kasvattaminen on kaikki kaikessa, ja tähän oivallinen työkalu on yksittäisten ihmisten kapasiteettien moninaistaminen.
Liike uusiutuu ristiriidoista
Työ tekee kaltaisekseen yllättävän nopeasti ja huomaamattomastikin. Uusintavan työn kokonaisuuteen kuuluu niin monenlaisia tehtäviä, että johtajuus on harvoin se asema, jossa näistä töistä pääasialliseen vastuun päätynyt kokee olevansa. Jatkuva velvollisuus huomata ja muistaa tehtäviä ja muistutella niistä sekä huolehtia toisista ja heidän hyvinvoinnistaan ja suhteistaan tuntuu helposti yksinäiseltä ja epäkiitolliselta. Tämä johtuu ainakin siitä, että työtä kirjaimellisesti tehdään yksin sen kasautuessa pääosin yhdelle tai harvalle ihmiselle organisaatiossa. Liikkeen kannatteleminen uusintavalla työllä saa harvoin minkäänlaista tunnustusta, koska sitä pidetään itsestään selvyytenä tai niin sanottuna kutsumuksena. Siinä missä monet näkyvät johtajaroolit saavat mainetta ja kunniaa, uusintava työ ei tunnu palkitsevalta. Liike ei ole kestävä, jos se ei anna tekijälleen enemmän kuin tekijä antaa liikkeelle. Eikä minkään välttämättömän työn kasaaminen harvoille voi olla kestävää. Meistä kaikista on tultava johtajia, eli meidän kaikkien on opittava ottamaan vastuuta liikkeen uusintamisesta.
Tämä teksti ei tule poistamaan uusintavan työn sukupuolittuneisuutta organisaatioissamme, niin kuin eivät tule turvallisemman tilan periaatteet tai muutkaan julistukset. Keskittyessämme sääntöjen laatimiseen unohdamme, että jotkut ihmiset eivät yksinkertaisesti halua muuttaa omaa toimintaansa. Sukupuolittunut työnjako on yksi patriarkaalisista rakenteista, joista miehet hyötyvät. He pääsevät helpommalla, kun muut tekevät likaiset työt, ja miehille jää enemmän aikaa ja valtaa hoitaa näkyviä ja kuuluvia johtotöitä sekä rakentaa suhteita ja statusta liikkeen sisällä. Kenties naisten on hoidettava työtaistelunsa sillä ainoalla tehokkaalla tavalla, eli (uusintavan) työn keskeyttämisellä. Miesten on pakko kehittää oma toimijuutensa, jos he menettävät sihteerinsä. Miehet itse tuntevat omat ongelmansa parhaiten, ja ratkaisunkin on tultava heiltä. Kuten Mustien pantterien naiset (1969) toteavat, naisten vapautukselle vielä miesten tiedostamistyötä tärkeämpää on kuitenkin naisten oma pyrkimys oppia kieltäytymään alistumisesta. Sitä tavoitellessa kävelemme tietysti käsi kädessä. Työväenliikkeen sisäisten ristiriitojen ja erojen huomaaminen on yhtenäisyyden rakentamisen ehto.
Lähteet:
- Marx, K. Työprosessi ja arvonlisäysprosessi. Teoksessa Pääoma I, Osasto III.
- The Movement. (1969). Panther sisters on women’s liberation.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!