Hullujen ylpeydellä tietoisuuden hegemonian murskaamiseen

Mielivallaton – Punamusta Liekki #15/kesäkuu 2025

Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.

Toukokuussa vietettiin mielenterveystietoisuuden kuukautta, jonka tarkoituksena on vähentää diagnoosien ja hoidon hakemisen stigmaa sekä korostaa mielenterveyden tärkeyttä. Siinä missä Yhdysvalloista alkanut mielenterveystietoisuuskuukausi on saanut jalansijaa globaalisti, heinäkuussa vietettävä Mad Pride ja Disability Pride -kuukausi jää vähälle tai olemattomalle huomiolle. Siinä missä seksuaali- tai sukupuoli-identiteettien Pride-juhlinta on valtavirtaistunut, ylpeys vammaisuudesta tai hulluudesta on tabu. Samoin kuin homoseksuaalisuus aikoinaan, psyykkisiksi häiriöiksi määritellyt todellisuuden kokemisen tavat halutaan tukahduttaa, koska ne nähdään yhteiskunnalle haitallisina. Siksi ylpeys näistä kokemuksista on vaarallisen radikaalia.

Sortovalta hallitsee massojen tietoisuutta

Mielenterveystietoisuuskuukausi sai alkunsa, kun Mental Health America (MHA) -järjestö lanseerasi vuonna 1949 kampanjan lisätäkseen tietoisuutta “mielenterveydestä ja -sairaudesta”, samaan aikaan kun mielisairaalat pitivät avoimia ovia näyttääkseen ihmisille, että ne eivät ole “kauheita paikkoja” vaan pyrkivät auttamaan ihmisiä (Broas, 2025). Kyse oli siis psykiatrista vangitsemista koskevien asenteiden muovaamisesta myönteiseksi ja vangittujen äänten hiljentämisestä heihin kohdistettua sortoa normalisoivan propagandan avulla. Broasin (2025) mukaan varhaiset tietoisuuskampanjat loivat pohjaa samoille patologisoiville, mielenterveyshäiriöisiksi leimattuja ihmisiä syrjiville ajatuksille, joita tänä päivänä käytetään perusteluina hullujen ihmisten vangitsemiselle. Kun tietoisuuden levittäjinä ovat mielenterveysjärjestöt ja psykiatrian ammattilaiset, mielenterveyshäiriöiksi määriteltyjä tiloja kokevien ihmisten ääni tukahdutetaan. Tietoisuuskampanjat tuottavat kaunisteltua, epäpolitisoitua kuvaa mielen hyvinvoinnista painottaen henkilökohtaista vastuuta ja pyyhkien järjestelmällisen ja episteemisen väkivallan (Broas, 2025). Tieto on vallankäyttöä, ja tietynlaisen tietoisuuden oikeana tai toivottuna levittäminen määrittelee toisenlaiset tietoisuudet vääriksi, valheelliseksi tai sairaiksi.

Tietoisuuden lisääminen on kestosuosikki progressiivisten tahojen mielenterveyspuheessa. Mikä tahansa järjestö tai yksilö voi tehdä tietoisuuskampanjointia maalatakseen myönteistä kuvaa itsestään riippumatta siitä, millaista konkreettista toimintaa he tekevät tai jättävät tekemättä. Mielenterveystietoisuustoiminta on propagandaa eli järjestelmällistä aatteiden ja käsitysten levitystä, jolla pyritään vaikuttamaan ihmisten ajattelutapoihin. Tämä pätee kaikkeen tällä hetkellä mediatilaa saavaan eli liberaaliin, reformistiseen tietoisuuden levittämiseen sekä marginaaliin jäävään hulluista itsestään lähtevään kampanjointiin hullujen vapautuksen ja psykiatrian lakkauttamisen puolesta. Todellisuutta normeista poikkeavilla tavoilla kokevien ja käsittelevien ihmisten tietoisuus on helppo sivuuttaa leimaamalla se sairaaksi eli parantamista vaativaksi.

Terveys–sairaus-binääri määrittelee hulluuden yksilön ongelmaksi

Mielenterveystietoisuuskuukauden ulostulot keskittyvät mielenterveyden merkityksen korostamiseen, stigman vähentämiseen, toipumisen juhlistamiseen ja mielenterveysongelmien yksilöihin, perheisiin ja yhteiskuntaan kohdistuvien vaikutusten tiedostamiseen (American Hospital Association, n.d.; SAMHSA, 2025). Kaikki näistä tavoitteista tukevat patologisoivaa, psykiatriakeskeistä lähestymistapaa hulluuteen ja erilaisiin todellisuuden kokemisen tapoihin. Toipumispuhe määrää, että tietyt mielet ovat vääränlaisia ja ne täytyy muuttaa joksikin muuksi. Samalla ylläpidetään käsitystä siitä, että mielten kärsimykset korjataan yksilöihin kohdistetuilla toimenpiteillä sen sijaan, että tarkasteltaisiin, millainen yhteiskunta aiheuttaa kärsimystä niin monille. Stigman vähentämisellä puolestaan tarkoitetaan aina diagnoosien stigman vähentämistä; siis sitä, että normalisoidaan kaiken käyttäytymisen ja tuntemisen selittäminen yksilön sairaudeksi tulkituilla ominaisuuksilla. Esimerkiksi keskittymisvaikeudet ovat paheksuttavia muuten paitsi silloin, kun ne on oikeutettu ADHD-diagnoosilla. Stigmaa ei suinkaan vähennetä käyttäytymis- ja toimintatavoilta, ainoastaan niiden diagnoosin saaneilta. Esimerkiksi skitsofrenian ja persoonallisuushäiriöiden diagnooseille tyypillisten toimintatapojen ilmentämisen stigmaa ei mielenterveystietoisuuskampanjoinnissa pyritä vähentämään vaan sen sijaan viljellään patologisoivaa tietoisuutta siitä, kuinka kyseisillä tavoilla käyttäyvät ovat “sairaita”.

Toisaalta kansainvälinen, myös Suomen psykiatriayhdistyksen (2025) tunnustama mielenterveystietoisuusviikko 12.-18.5 korosti tänä vuonna “yhteisön roolia mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyssä ja hoidossa” ja yhteisölähtöisiä hoitomuotoja. Niin ikään Donald Trump peräänkuuluttaa mielenterveystietoituuskuukauden kunniaksi juurisyihin tarttumista, hoitovaihtoehtojen laajentamista sekä mielenterveyden haasteita kohtaavien hyvinvionnin priorisoimista (Trump, 2025). Erilaisten todellisuuden kokemisen tapojen ja käyttäytymisten yhteys yhteiskunnallisiin juurisyihin sekä mielten hallinnan poliittiisuus on itsestäänselvyys, ja harva psykiatrinen tai poliittinen vallanpitäjä väittää mielen ilmiöitä yksilön omaksi syyksi tai elinympäristöstä irrallisiksi häiriöiksi. Mielenterveydestä on tullut muotitermi, yhteiskunnallisten ongelmien kestoselitys, länsimaisten ihmisten kansantauti, jota mikä tahansa taho voi väittää parantavansa saadakseen ihmiset puolelleen. Hoitovaihtoehtojen laajentaminen ja yhteisölähtöisyys voi tarkoittaa yksilöiden heitteellejättämistä entistä laajemmin kaventamalla pääsyä kalliimpiin hoivamuotoihin. Toisaalta mielenterveyshäiriöisiksi diagnosoitujen hyvinvoinnin priorisoinnilla voidaan perustella myös laajempaa tai voimakkaampaa vangitsemisen ja pakkokeinojen käyttöä. Niin kauan kun kapitalismi ja kansallisvaltiot ovat olemassa, yhteisöllinen hoiva ei tule koskaan olemaan vallanpitäjien prioriteetti, sillä yhteisöjen autonomia on kyseisessä järjestelmässä mahdotonta.

Mielenterveystietoisuuskampanjointi ylläpitää vallitsevaa tietoisuutta, patologisoivaa ja häiriöisiksi määrätyistä mielistä eroon pyrkivää tietoisuutta. Tietoisuutta siitä, että tietyt käytökset ovat sairaita ja mielenterveyshäiriöt/sairaudet ovat vaarallisia yhteiskunnalle ja sairaat ihmiset on eristettävä: tietoisuutta auktoriteettien määräämien, niin sanottujen länsimaalaisten hoitomuotojen ja käsitteiden ylivertaisuudesta. Tietoisuus psykiatrian selviytyjien kokemuksista ja vaatimuksista olisi uhka hegemonialle tuodessaan esiin järjestelmän sisäsyntyisen vahingollisuuden ja sortorakenteen.

Mad Pride juhlistaa kaikkien mielten kukoistusta

Heinäkuussa on vietetty Mad Pride -kuukautta 1990-luvulta saakka, jolloin psykiatrian instituutioissa olevat tai niistä pois päässeet ihmiset Torontossa ja Lontoossa järjestäytyivät vastustamaan psykiatriaa ja paljastamaan sen sortoluonteen, vaatimaan vapautta ja autonomiaa ja juhlistamaan erilaisia todellisuuden kokemisen tapoja (Oaks, 2022; “The lunatics are back”, 2022). Heinäkuun 14. on valikoitunut Mad Pride -päiväksi Ranskan vallankumouksen aikana kyseisenä päivänä tapahtuneen Bastillen vankilan rynnäkön muistoksi (Oaks, 2022). Historiallinen tapahtuma symboloi Mad Pridelle vapautusta sortavilta instituutioilta ja vangitsemiselta, joka nykyäänkin koituu monien hullujen ihmisten kohtaloksi. Heinäkuussa vietetään myös Disability Pride -kuukautta, jonka vammaisaktivistit perustivat vaatiakseen jokaisen ihmisen ainutlaatuisuuden kunnioittamista ja vastustaakseen yhteiskunnan rakenteellista ableismia ja leimaavia käsityksiä vammaisuudesta (DeVault, 2023). Vammaisten ja hullujen vapautusliikkeen yhteisenä tavoitteena ei ole mikään sen vähempi kuin kokonaisvaltainen yhteiskunnan muutos perusrakenteista lähtien. Niin vammaisuuden kuin niin sanottujen mielenterveyshäiriöiden kohdalla puhutaan sekä tietoisuudesta että ylpeydestä. Nämä kaksi lähestymistapaa eroavat siinä, että ylpeys on lähtöisin ja asettaa keskiöön vammaisten tai hullujen ihmisten oman tiedon ja vaatimukset, kun taas tietoisuuskampanjoinnilla levitetääm pääasiassa ammattilaisten tuottamaa informaatiota. Hullu samoin kuin joidenkin vammaisaktivistien käyttämä termi rampa on poliittinen asemointi, jonka kautta halventamiseen käytetty nimi otetaan omaksi samalla torjuen ylhäältä päin määrätyt, rajoittavat ja patologisoivat diagnoosikategoriat.

Mad Pride on moninainen, maailmanlaajuinen liike, minkä vuoksi se ilmenee monissa muodoissa järjestäjistä ja kontekstista riippuen. Esimerkiksi viime vuonna Lontoossa psykiatrian lakkauttamisen puolesta kampanjoiva Campaign for Psych Abolition -kollektiivi järjesti Mad Prideä iskulauseella “Käännä hulluutesi valtiota vastaan” (cpabolition, 2024), kun taas Suomessa Turun Mad Pride oli “mielenterveystoipujien” stigmaa ja häpeää vastustava “hyvän mielen kansanjuhla”, jossa esiteltiin uutta psykiatrista sairaalaa ja joogattiin (Turku Mad Pride, 2024). Tapahtuman narratiivi alkaa tilastotiedoilla siitä, kuinka suuri osa suomalaisista “sairastaa jonkin asteisen mielenterveyden häiriön” elämänsä aikana. Kyseinen Mad Pride ei siis patologisoivassa propagandassaan eroa valtavirran mielenterveystietoisuuskampanjoinnista.

Ylpeys ymmärretään helposti yksilökeskeisenä lähestymistapana. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen Pride on valtavirtaistuessaan menettänyt alkuperäistä taistelevaa, poliittista tarkoitustaan, ja monet juhlivat sitä pääasiassa identiteettiylpeyllä ja performatiivisuudella. Molemmat ovat tärkeitä marginalisoiduille ja stigmatisoiduille vähemmistöille. Hulluuden, vammaisuuden ja queeriyden ilmaisemista tukahdutetaan suoralla ja rakenteellisella väkivallalla ja sen uhkalla, vihapuheen normalisoimisella ja episteemisellä vallankäytöllä eli määrittelemällä ylhäältä ja ulkoa päin, mistä kyseiset olemisen tavat johtuvat ja mitä ne tarkoittavat. Tämän takia jo pelkkä näiden identiteettien ylpeä ilmaisu ja omaksi ottaminen on poliittinen teko, potentiaalinen uhka vallitsevalle järjestykselle. Kyse on häpeän torjumisesta sen vastakohdalla, ylpeydellä. Yksilöihin keskittymistä ei myöskään tule automaattisesti torjua liberalistisena pahana; erityisesti marginalisoituihin ryhmiin kuuluvien yksilöiden perustavien oikeuksien, kuten itsemäärittelyn, koskemattomuuden ja vapauden rikkominen on merkittävä sorron muoto, jonka murskaaminen on välttämätöntä kollektiivisen vapautuksen ja sorron lakkauttamisen saavuttamiseksi. Pridessä on kyse joukkovoimasta; kun marssimme kaduilla yhdessä huutaen vaatimuksiamme, parjauksiamme ja hurrauksiamme, teemme selväksi, että emme suostu muuttamaan itseämme yhteiskunnalle miellyttäviksi vaan aiomme muuttaa yhteiskunnan meille sopivaksi.

Väitän, että olemme nykyään liiankin tietoisia niin sanotusta mielenterveydestä tai -sairaudesta, diagnooseista, terapioista ja muista psykiatrian käsityksistä. Hullujen vapautus edellyttää vallitsevan tietoisuuden muuttamista ja tiedon hegemonian murtamista. Ihmisillä on oikeus tietää psykiatrian julmuudesta, uhrien kokemuksista sekä siitä, kuinka psykiatriajärjestelmä palvelee ainoastaan vallitsevan kapitalistisen järjestyksen ylläpitämistä tavoitteenaan hallita, ei hoivata. Vallitsevien käsitysten muokkaaminen on välttämätöntä, koska psykiatrian sortokoneiston hallitsema, yksilökeskeinen mielenterveysdiskurssi on iskostunut syvälle ihmisten mieliin ja saavuttanut legitiimiyden hegemonian. Mad Pride mullistaa tietoisuuden – ei pelkästään torjumalla hulluuden häpeän ylpeydellä vaan paljastamalla totuuden yksilön vapauden, auktoriteettien ylivoimaisuuden ja todellisuuden mustavalkoisuuden illuusiosta.

Lähteet

Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!