Kolumni – Punamusta Liekki #21/maaliskuu 2026
Kritiikkiä. Syytöksiä. Ravistelua. Avoimia kirjeitä vasemmalta.
Kirjoittajat: Árpád Kovács ja Onni Storm
Milloin viimeksi mielenosoitus onnistui tavoitteessaan? Elokuussa 2024 massiiviset kansanjoukkojen liikehdinnät kaatoivat Bangladeshin hallituksen. Korona-aikana Kiina joutui perumaan suuren osan pandemian takia asettamiaan rajoitteita mittavien mielenosoitusten vuoksi. Molemmat esimerkit ovat niin sanotuista autoritäärisistä maista.
Länsimaisten parlamentarististen maiden tapauksessa luultavasti täytyy turvautua suurennuslasiin ellei mikroskooppiin, jos tarkoituksena on löytää vähänkään verrattavia esimerkkejä. Länsimaissa, joissa mielenosoittaminen on sallittua, se jää myös useimmiten tehottomaksi. Yhden asian mielenosoitukset rasisteista hallituksessa tai sosiaaliturvan leikkauksien julmuudesta sekä moniaiheiset päämäärättömät marssit toivon, demokratian, oikeudenmukaisuuden tai jonkun muun ympäripyöreän iskulauseen nimissä näyttävät saavan aikaan yhtä paljon muutosta kun pieru Saharassa. Voi jopa sanoa, että ne hyödyttävät vallanpitäjiä toimimalla venttiileinä, joista kansan tyytymättömyyden ylipaine purkautuu turvallisesti ja laillisesti, vaarantamatta lainkaan vallan kahvassa olevia.
Länsimainen liberalismi ottaa taitavasti kopin siitä osasta väestöä, jolla on tavallista työssäkäyvää kansalaista enemmän aikaa ja tahtoa muuttaa maailmaa. Heidät ohjataan voittoa tavoittelemattomiin järjestöihin ja säätiöihin, joissa kaikki epäoikeuden tunne, raivo ja vieraantuneisuus kanavoidaan lailliseen aktivismiin. Nämä järjestöt eivät ainoastaan passivoi jäseniään, vaan koko yhteiskuntaa. Aktivismista tulee pseudopoliittinen trendi ja mediaseksikäs identiteetti. Aktivisteista luodaan TV-sarjojen, elokuvien ja mainosten avulla karikatyyri rasittavina idealisteina ja maailmanparantajina, jotka varttuessaan palavat loppuun tai tulevat järkiinsä ja hankkivat oikeita töitä. Todellisuus ei järjestelmän tehokkuuden takia monesti ole edes kaukana karikatyyristä.
Aktivistinuorisosta innokkaimmat integroidaan valtion poliittiseen koneistoon, jonka rakenteita he tietämättään entisestään vahvistavat antaen parlamentaariselle politiikalle elintärkeää legitimiteettiä maltillisella radikalismillaan. Heistä muodostuu strategisesti korvaamaton joukko vallanpitäjiä, jotka puheenvuoroillaan ja kannanotoillaan paimentavat näennäispoliittisia aktivisteja ja spontaaneja mielenosoituksia ylhäältäpäin.
Silloin tällöin pieni joukko aktivisteja uhmaa soveliaisuuden rajoja ja aiheuttaa mielenosoituksissa häiriötä. Poliisi ottaa heidät nopeasti kiinni ja lopputulos on määrätty määrä päiväsakkoja. Vaan moiset temputkin hyödyntävät vain ja ainoastaan hallitsijoita. Valtionjohto saa herkutella väkivaltaisen äärivasemmiston teemalla, ja poliisi saa helpon tehtävän, jonka verukkeella voi pyytää lisää rahaa, mihinpä muuhunkaan kuin väkivaltaisen äärivasemmiston uhan torjumiseen. Valtamedian avulla tapahtumista saadaan väännettyä näennäisesti objektiivinen narratiivi, johon viitaten poliittisen koneiston maltillinen vasemmisto voi tarvittaessa tuomita ja paheksua radikaalit ylilyönnit tai symbolisella hyväksymisellään leikata koko aktiolta kynnet pois. Päiväsakkoja saaneet aktivistit puolestaan voivat kuvitella itsensä vallankumoustaistelun etujoukoksi. Kaikki ovat tyytyväisiä, mikään ei muutu.
Vielä tehottomampia ja vallanpitäjille höydyllisempiä ovat radikaalivasemmiston ”Free (tänne-vaihdetaan-joka-viikko-joku-mielellään-kaksitavuinen-ja-cool-aktivistinimi)” -kampanjat. Myöhään yöllä keikan jälkeen pikkuhiprakassa levitetty lakana, jossa lukee Free (tänne-vaihdetaan-joka-viikko-joku-mielellään-kaksitavuinen-ja-cool-aktivistinimi), valokuvataan ja ryhmäkuvat postataan sosiaaliseen mediaan. Siellä ne näkee tasan sama porukka, joka esiintyy ryhmäkuvissa. Sen jälkeen lähdetään kotiin nukkumaan tyytyväisenä ja vakuuttuneena siitä, että maailma on puoliksi pelastettu ja vallankumous taas vain nurkan takana. Joskus kuvat tosin jaetaan jopa ulkomaille asti, jossa ne näkee samanhenkinen joukko aktivisteja, jotka vuorostaan tekevät oman versionsa Free (tänne-vaihdetaan-joka-viikko-joku-mielellään-kaksitavuinen-ja-cool-aktivistinimi) -kampanjasta. Ja niin poispäin ja niin poispäin. Joka tapauksessa tempaukset toimivat jälleen kerran vallanpitäjiä turvaavina venttiileinä. Kenties voisi oikeasti yrittää vaikuttaa vangitun (tänne-vaihdetaan-joka-viikko-joku-mielellään-kaksitavuinen-ja-cool-aktivistinimi) kohtaloon keräämällä laillisesti tai laittomasti rahaa hyvän asianajajan palkkaamiseksi. Siinä tapauksessa vaan pitäisi jättää yksi tai jopa kaksi olutta ostamatta illan aikana.
Erityisesti anarkistipiireissä puhutaan paljon talonvaltauksista, joita silloin tällöin myös toteutetaan. Vallataan purkukuntoinen, sähkötön, vedetön ja lämmityksetön rötiskö ja kutsutaan sitä autonomiseksi sosiaalikeskukseksi, jossa majoituksen tarpeessa olevat voivat yöpyä. Yleensä taloissa järjestetään keikka, jonka päätteeksi kaikki lähtevät kotiin eikä sosiaalikeskukseen jää nukkumaan kukaan, kaikista vähiten koditon, jolle kauppakeskus Valkean lattialla nukkuminen vartijan tunnin välein herättämänä tuntuu rantalomalta verrattuna kylmässä röttelössä yöpymiseen.
Ja yllätys yllätys, jälleen kerran koko sosiaaliseikkailusta hyötyvät lähinnä vallanpitäjät. Kun radikaalivasemmisto puuhastelee vähäpätöisiä, ei ainakaan ole suurta vaaraa, että liike saavuttaisi laajoja ihmisjoukkoja.
Ihan omaa luokkaansa kategoriaansa kapitalistisen järjestelmän ylläpitämiseksi on radikaalivasemmistossa nykyään suosittu tapa perustaa uusia pienryhmiä, joita virheellisesti joskus soluiksikin kutsutaan. Erityisesti kapitalisti iloitsee silloin, kun ryhmä ilmoittaa ajavansa tietyn sorretun vähemmistön asiaa ja samalla julistaa, ettei kukaan muu kuin kyseisen vähemmistön edustaja ole pätevä lausumaan yhtään mitään asiasta. Tällainen ei pelkästään hyödynnä valtaapitäviä, vaan on suorastaan CIA:n käsikirjasta tehokkaan vastarinnan murentamiseksi. Tällainen on omiaan hajottamaan entisestään jo pahasti hajallaan olevaa vasemmistoa, eikä olekaan ihme, että CIA:n käsikirjassa vastaavan toiminnan tukeminen kuvataan todella tehokkaaksi vastarinnan musertamisen tavaksi.
Lyhytnäköiset, strategiattomat ja spontaanit (mieleen voi juolahtaa päätön kana) aktiot pääosin vain tuhlaavat energiaa. Kapitalistisen valtion eliitin kannalta kaikki nämä toimintamuodot ovat hyödyllisiä ja käteviä. Sen sijaan, että hallitukset joutuisivat aktiivisesti ohjailemaan kaikkea opposition toimintaa itselleen edullisempaan suuntaan, ne voivat vain seurata sivusta kun mielenosoituksia, solidaarisuusaktioita, talonvaltauksia ja uusia ryhmiä organisoivat radikaalit sotkevat asioitaan ihan oma-aloitteisesti.
Toiminnan voi skaalata jopa globaaleihin mittasuhteisiin. Poliittisia skandaaleja paljastava raportointi ja jopa avoimen kansanmurhan tukemista vastustava aktivismi ovat länsimaisten vallanpitäjien mielestä niin pieni uhka, että kaikkeen mainittuun voi vastata yksinkertaisesti kehaisemalla länsimaista kokoontumis- ja sananvapautta. Onhan se nyt muistamisen arvoista, että meillä täällä sivistyksen kehdossa on lupa osoittaa mieltä, toisin kuin idän ja etelän vihamielisissä ja barbaarisissa autokratioissa. Nämä vihamieliset autokratiat ovat kuin taivaan lahja länsimaiselle eliitille. Vaikka massat huomaisivat retoriikan tekopyhyyden, ei moni kyseenalaista ulkopoliittista demonisointia. Monet aktivistit jopa omaksuvat läntisen valtaeliitin ulkopoliittisen linjan ja tuovat sen mukaan aktivismiinsa. Näin narratiivista tulee vielä kiistattomampi, ja aktivistien aika, energia ja potentiaali kuluu imperialististen valtasuhteiden vahvistamiseen.
Muunkinlaisia venttiilejä on olemassa: kapeasti vain työolojen ja palkkojen parantamiseen jähmettyneet ammattiliitot, kansalais- ja hyväntekeväisyysjärjestöt, lakot (poislukien täysmittainen, yhteiskunnan lamauttava yleislakko) sekä kaikista venttiileistä tehokkain, eduskuntavaalit. Kaikki poliittinen liikehdintä, jonka takana ei ole konkreettista poliittista strategiaa järjestelmätason muutokselle tai luokkaristiriitojen paljastamiselle ja suurentamiselle, vahvistaa vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää ja paikkaa sen haavoja.
Mitä jos nämä demokraattiset oikeudet ilmaista eriäviä mielipiteitä eivät olekaan järjestelmän todellista haastamista, vaan etuoikeuksia, joiden olemassaolo on sallittu yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi? Näin esittää yksipuolista ajattelua haastavia lyhytdokumentteja tekevä 1Dime.
Turvaventtiiliteoria (safety valve theory) on porvarillisessa sosiologiassa tuttu käsite, jonka mukaan kansalaisaktivismi ja jopa lakot ja pikkurikokset toimivat tyytymättömyyden kanavoimiseksi hyväksyttäviin, tai ainakin suhteellisen harmittomiin tekoihin ja tapahtumiin, ja näin rakentavat yhteiskunnan vakautta. Vaikka teoria juontaa juurensa ranskalaisesta funktionalismista, termi lienee käyttökelpoinen. Erityisesti jos vasemmisto tavoittelee yhteiskunnan välitöntä muuttamista (perinteisesti: vallankumousta) olisi syytä ottaa turvaventtiiliteoria vakavasti. Jos taas vasemmisto tavoittelee vain pieniä muutoksia ja sorrettujen aseman parantamista nykyisen yhteiskunnan sisällä (rumasti sanottuna: reformismi), voimme antaa asian olla.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!