Mielivallaton – Punamusta Liekki #22/huhtikuu 2026
Mielivallaton-kolumnipalstalla Jiko Kylén tutkii vasemmistolaisen liikkeen heikkoja kohtia ja piileviä mahdollisuuksia tavoitteenaan kumouksellisen potentiaalin kahleita purkavan itsekritiikin vaaliminen.
Individualismi on valtavirtavasemmiston retoriikassa maailmaa hallitsevan pahuuden itsestään selvä alku ja juuri. Yksilökeskeisyys on yksilön moraalisen epäonnistumisen merkki, järjestäytymisen puutteiden syy ja kapitalismin ydin. Yksilökeskeisyyden korvaaminen yhteisöllisyydellä on kuulemma vallankumouksellista, mutta kukaan ei selitä miksi ja miten se konkreettisesti muuttaa yhteiskuntaa. Individualismi on helppo nostaa viholliseksi, koska silloin taistellaan käsitettä vastaan, eikä oikeita aseita tarvita.
Arvojen julistaminen pakenee materiaalisia olosuhteita
Puolue- ja aktivismivasemmistossa on yleistä puhua tavoitteista arvoina ja ideaaleina. Tämä on kätevää, kun ei uskalleta, osata tai haluta puhua tuotantosuhteiden muuttamisesta ja luokkasodasta. Yhteisöllisyydestähän tykkäävät kaikki, ja yksilökeskeisyys on selvästi moraalisesti pahaa egoismia. Muotitermiksi muodostunutta sanaa “rakenteet” käytetään usein, kun itse asiassa puhutaan kulttuurisista arvoista ja normeista materiaalisten olosuhteiden sijaan, ja sama tapahtuu yhteisöllisyyden kanssa. Yhteisöllisyys on tunne tai arvo – siis hyvin eri asia kuin konkreettinen yhteisöjen rakentaminen. Se kulkee usein käsi kädessä muiden kauniiden konkretiasta irrotettuina mitään tarkoittamattomien käsitteiden, kuten oikeudenmukaisuuden, toivon tai turvallisuuden kanssa. Epämääräiseen ihanteeseen on helppo tarttua, koska siihen ei sisälly konkreettisia toiminnan vaatimuksia. Tietysti yhteisöllisyys on arvo, jonka toteutumista sosialistinen yhteiskunta edistää ja kapitalistinen yhteiskunta estää. Toisaalta omistava luokka myös ymmärtää yksilöiden kasvavan yhteisöllisyyden tarpeen ja kaupallistaa sen. Siksi yhteisöllisyyden julistaminen ilman puhetta kollektiivisesta vallasta ja autonomiasta voi yhtä hyvin jättää tavoitteet suljettujen ryhmien ja “yhteisöllisten” hengailutilojen ylläpitoon ilman näkymiä yhteiskunnallisesta muutoksesta.
Yksilökeskeisyyden vastainen taistelu yleensä paikannetaan nimenomaan yksilötasolle. Yhteiskunnallisen muutoksen edistäminen muotoillaan yksilön elämänvalinnaksi, jolloin valintoja muodostavat materiaaliset olosuhteet jätetään huomiotta. Älä keskity itsesi kehittämiseen (se on sisäistettyä uusliberalismia!) tai häiritse joukon yhtenäisyyttä, vaan rakenna turvallisia yhteisöjä ja varmista tovereiden hyvä fiilis. Ironisesti individualismin demonisointi kulkee käsi kädessä yksilöiden identiteetteihin keskittymisen ja yksilöiden ankaran valvonnan kanssa. Yhteisöllisen ja turvallisen tilan nimissä ihmisiltä vaaditaan kaikenkattavaa yhteisymmärrystä ja tunnetaidokkuutta, ja tietämättömyys esimerkiksi oikeina pidetyistä termeistä, teorioista tai toimintatavoista leimataan ongelmallisuudeksi.
Kollektiivit toimivat yhtä hyvin kuin jäsenensä
Harhaisen individualismin vastustamisen juuri on yksilön ja kollektiivin keinotekoisessa vastakkainasettelussa, joka estää niiden dialektisen vuorovaikutuksen ymmärtämisen. Emma Goldman kirjoitti vuonna 1910, että puhe “individualismin aikakaudesta” osoittaa ymmärtämättömyyttä siitä, kuinka valtaa harvoille kasaava status quo ei johdu yksilökeskeisyydestä vaan massojen totaalisesta alistumisesta, pelkuruudesta ja inertiasta. Massat vastustavat ja tuomitsevat uusien totuuksien ja ajattelutapojen tienraivaajia, ja rohkeuden puutteessaan sysäävät kohtalonsa toisten käsiin. Sama on helppo huomata tämän päivänkin vasemmistossa. Vaadimme ja odotamme yksilöiltä liian vähän, koska unohdamme kaiken yksilöllisen kumpuavan kollektiivista ja toisin päin. Goldman (1910) toteaa myös, että individualismilla ei ole koskaan historiassa ollut vähemmän mahdollisuutta toteutua terveellä ja normaalilla tavalla. Reilun sadan vuoden kuluessa ollaan tietysti menty vain huonompaan suuntaan. Yksilöllisyyden kaikki aspektit itseilmaisusta ja identiteeteistä itsekehitykseen ja itseymmärrykseen on kaupallistettu ja vieraannutettu yhteisöistä. Samalla ylläpidetään tarkkoja rajoja siinä, millä tavalla massasta saa erottua (identiteettipoliittisesti) ja millä tavalla ei (status quota uhkaavasti).
Monet vasemmistolaiset tilat ruokkivat vallitsevaa pelkuruutta entisestään tiukoilla normeilla, piilotetuilla hierarkoilla ja puolustustaistelumentaliteetilla. Yksilön arkuus, epävarmuus tai avuttomuus psykologisoidaan yksilön ongelmaksi, harmiteltavaksi piirteeksi, johon ei saa eikä voi puuttua. Parhaassa tapauksessa yksilöillä on vastuu hallita ongelmiaan niin, että ne eivät tule kollektiivisen toiminnan tielle. Useammin ongelmia ei saa edes huomioida vaan ne sallitaan ja hyväksytään, koska yksilön kollektiivia haittaavakin toiminta nähdään johtuvan muuttumattomista henkilökohtaisista piirteistä. Tuomitsemme ja ulossuljemme bensan hinnasta huolehtivan duunarin, koska hänet on huijattu seksistisiin tai rasistisiin ajattelutapoihin sen sijaan, että ymmärtäisimme hänet kanssamme tasavertaisena työläisenä, jota voimme tukea kehittämään luokkatietoisuuttaan. Tuhahtelemme miehille, jotka eivät tee ylläpitävää työtä yhteisöissämme sen sijaan, että loisimme yhteisiä toimintatapoja kaiken työnjaon tasoittamiseen. Harmittelemme vallan keskittymistä kollektiivissamme, emmekä yritä tehdä asialle mitään, koska jotkut nyt vaan ovat rohkeampia ja äänekkäämpiä kuin toiset.
Yksilöiden totutusta poikkeaviin ideoihin, varsinkin kriittisiin sellaisiin, suhtaudutaan useammin torjuvasti kuin uteliaasti. Itse asiassa yhteisöllisyydestä ei ole vasemmistossa puutetta, päin vastoin. Yksilöiden toimijuuden ja autonomian rakentaminen on harvoin mukana yhteisissä tavoitteissa tai strategioissa. Usein yhteisöllisyyden ideaaliin tarrautuminen menee kaiken muun edelle ja kivasta yhteishengestä tulee itsetarkoitus. Hajanainen vasemmisto pelkää kuollakseen itsekritiikin potentiaalista yhtenäisyyttä hajottavaa voimaa. Kun yksilökeskeisyys on käsitteenä demonisoitu, on mahdotonta edes puhua yksilöihin keskittymisestä. Tällöin emme enää kysy, mitä me teemme väärin tai mitä voisimme tehdä paremmin, vaan syytämme vasemmistolaisen liikkeen aikansaamattomuudesta toimijoista irrallisina ilmassa leijuvia ilmiöitä kuten hajaantuneisuutta tai vääränlaisia ajattelutapoja, teorian puutetta tai käytännön puutetta.
Joukkovoima vaatii yksilöiden toimijuutta
Yksilöihin keskittyminen ei suinkaan tarkoita kollektiivin laiminlyömistä, päin vastoin. Emme voi valita vain jompaa kumpaa. Yksilöt rakentavat liikkeen ja liike rakentaa yksilöt. Liikkeen puutteet kertovat yksilöiden toiminnoista ja toimimattomuuksista, jotka ovat vuorovaikutuksellisia ja jaettuja. Yksilöiden toisiaan muovaavien toimintamahdollisuuksien ja niiden esteiden huomioiminen on hyvin eri asia kuin yksilön mielensisäisiin oletettuihin ominaisuuksiin keskittyvä niin sanottu individualismi. Usein kun sanomme individualismi tarkoitammekin itse asiassa psykologisointia.
Vaistonvaraisesti individualismia karttaessamme päädymme laiminlyömään henkilökohtaisia ominaisuuksia ja taustoja, joiden ymmärtäminen on kollektiivisen toiminnan kehittämiselle kullanarvoista. Valtasuhteisiin yhteisöissä vaikuttaa se, kenellä on ja ei ole kokemusta vallankäytöstä ja siten itsevarmuutta omasta toimijuudestaan. Mitä marginalisoidummassa asemassa yksilö on, sitä vähemmän tietoinen hän on omasta potentiaalistaan ja kyvykkyydestään. Tämän tunnistaminen yhteisöissä tarkoittaa, että ymmärrämme yksilöiden varmuudet ja kyvykkyydet dynaamisina ja muuttuvina voimina, joiden kanavointi ja vahvistaminen on kollektiivisen työn ytimessä.
Joku voisi sanoa yksilökeskeisyydeksi sitä, että huomioimme erilaisiin kategorioihin sosialisoiduksi tulemisen vaikutuksia kollektiiviseen toimintaan. Kategorioita ei nimittäin voida vain “räjäyttää” iskulauseita mielenosoituksissa huutamalla. Emme voi vain päättää, että sukupuolta, rotua tai luokkaa ei ole olemassa. Tietysti meidän täytyy uskaltaa tarkastella ja työstää omaa haitallista kiinnittymistämme kategorioihin. Tämä kiinnittyminen on usein vahvinta ja tiedostamattominta heillä, jotka kuuluvat sosiaalisissa hierarkioissa korkeampiin kategorioihin (mieheys, valkoisuus). Kuitenkaan kategorioiden vaikutusta omaan toimintaan on mahdotonta lakkauttaa, minkä takia käytännöllisesti muutosta edistetään ainoastaan omaksumalla yksilöllisyydet ja niiden törmäykset kollektiivisen toiminnan välttämättöminä rakenteina.
Huomion kiinnittäminen yksilöiden toimintaan on välttämätöntä kollektiivin toiminnan ymmärtämiseksi ja kehittämiseksi. Tarkastelu jää abstraktiksi, jos pohdimme vain, miksi kollektiivimme ei saavuta tavoitteitaan tai toimi tehokkaammin. Pääsemme konkretian tasolle vasta silloin kun kysymme, kuka tekee tai ei tee ja mitä ja miksi. Näin mahdollistuu elintärkeä kollektiivin sisäisen työnjaon ja valtasuhteiden tarkastelu, joka paljastaa toistaiseksi käyttämättömiä voimia ja paikkaamattomia haavoja.
Yhteisöllisyyden tunteista yhteisön toimintaan
Emma Goldmanin sanoin, kaikki tietävät, että massoja ryöstetään ja riistetään, mutta vallitsevista olosuhteista ei ole vastuussa kourallinen loisia vaan massat itse. Toisin sanoen työväenluokka ylläpitää omaa riistoaan, ja vasemmisto ylläpitää omaa voimattomuuttaan. Tämän ymmärtäminen mahdollistaa potentiaalisen voimamme toteuttamisen. Vain silloin kun lakkaamme suremasta kapitalismin ylitsepääsemättömyyttä ja pureudumme sen sijaan konkreettisiin ongelmiin siinä, kuinka me, toverimme ja liikkeemme toimivat, voimme todella muuttaa suuntaa.
Kun rakennamme kollektiivista liikettä, mobilisointimme kohteena ovat aina yksilöt, joilla on ymmärryksensä, intressinsä ja motiivinsa. Ihmiset eivät pysy liikkeessä, jos he eivät koe saavansa siltä mitään, jos he eivät tule nähdyksi ja kuulluksi omana itsenään ja omien ongelmiensa ja huoliensa kanssa. Materiaalinen ja henkinen vastavuoroinen tuki ja liikettä rakentavat strategiat, taktiikat ja teoriat täytyy ymmärtää ei vaihtoehtoisina vaan keskinäisriippuvaisina. Olemme myös taipuvaisia aliarvoimaan yksilöiden voimaa ja toimintavalmiutta. Yleensä ihmiset haluavat kyllä toimia kannattamiensa tavoitteiden hyväksi, jos heiltä sitä henkilökohtaisesti pyydetään. Toimimattomuus kumpuaa usein yksilön epävarmuudesta, jonka kollektiivin epämääräiset valtarakenteet, tehtävät ja niihin pääsy aiheuttavat. Erehdymme yksilöitä suojellessamme vaatimaan heiltä mahdollisimman vähän ja tarjoamaan tiedon valmiiksi pureskeltuna ylhäältä päin, mikä etäännyttää ja passivoi yksilöitä entisestään. Holhoamisen sijaan tarvitaan voimauttamista. Kollektiivin on vastattava yksilön tarpeisiin, jotta yksilö voi vastata kollektiivin tarpeisiin. Materiaalisten olosuhteiden muuttaminen ei tapahdu yksilöiden arvoja tai ryhmien ilmapiiriä niin sanotusti yhteisölliseksi muuttamalla. Sen sijaan vahvojen yhteisöjen rakentaminen on edellytys muutosvoiman sytyttämiselle, ja vahvat yhteisöt rakentuvat yksilöiden jaetusta toimijuudesta.
Lähteet
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!