Vieraskynä – Punamusta Liekki #23/toukokuu 2026
Kirjoittaja: Tiina Sandberg
Suomessa sanotaan usein, että sisällissota on asia, josta on “päästy yli”, mutta harvemmin pysähdytään miettimään, mitä se täsmälleen tarkoittaa. Onko sen tapahtumista opittu jotain, vai tarkoittaako tämä vain sitä, että asia jätetään taakse ja jatketaan eteenpäin? “Ei tehdä tästä nyt numeroa.”
Väitän, ettei näin suurta historiallista käännekohtaa ole mahdollista jättää taakse. Unohtamisen sijaan meidän tulisi kääntyä sitä kohti.
Keväällä yksi asia johti toiseen ja päädyin kuuntelemaan uudelleen George Orwellin Katalonia, Katalonian. Teos on hänen rehellinen ja tarkkuuteen pyrkivä kuvauksensa Espanjan sisällissodasta. Se kertoo myös siitä, kuinka sisällissota hajoaa sisäiseen taisteluun. Se johdatti minut pohtimaan Espanjan sisällissotaa ylipäätään ja erityisesti sitä, miten sitä on käsitelty sikäläisen vasemmiston ja kommunistien analyysissa.
Espanjassa, kuten Suomessakin, Neuvostoliitto ja sen intressit vaikuttivat paljon tapahtumien kulkuun. Suurin ero on kuitenkin siinä, että Espanjassa sisällissota on edelleen elävä ja ajankohtainen poliittinen kysymys, vahvasti läsnä antifasistisessa kamppailussa. Suomessa vasemmisto taas on pitkälti käsitellyt omaa sotaansa traumana, josta pyritään pääsemään yli, jotta voidaan tehdä sopimuksia porvarillisen valtion kanssa ilman, että sen rakenteita tarvitsee haastaa. Konsensushakuisuus on suomalainen erityispiirre, eikä ole yllättävää, että se näkyy myös suhteessa valtioon.
Tämä erilainen tarkastelutapa on ratkaiseva.
Turpaan tuli
Myös Espanjan vasemmisto hävisi sisällissotansa. Se hävisi aseellisesti ja strategisesti. Lisäksi tasavaltalaiset jäivät lopulta ilman tarvitsemaansa kansainvälistä solidaarisuutta. Kansainvälisten prikaatien merkitys oli symbolisesti suuri, mutta se ei korjannut sodan aikana tehtyjen virhearviointien seurauksia.
Merkittävin ero näkyy kuitenkin siinä, mitä tapahtui sodan jälkeen. Espanjassa ei omaksuttu selitystä, jonka mukaan häviö olisi johtunut liiallisesta radikalismista tai vääristä aatteista. Tämä ei tarkoita, että tasavaltalaiset eivät olisi tehneet vakavia virheitä, eivätkä he sitä kiistä. Näitä epäonnistumisia ei kuitenkaan tarkastella moraalisina synteinä, joita tulisi katua loputtomiin, vaan poliittisina virhearvioina – kalliina ja tuskallisina, mutta silti sellaisina, joista elävä poliittinen liike voi oppia ja vahvistua.
Espanjan vasemmisto voi tänäänkin todeta ilman häpeää, että tasavalta hävisi, koska fasismi sai tukea, mutta demokratia jätettiin yksin.
Suomessa vahva juonne vasemmiston kertomuksessa rakentaa häpeää ja nöyryyttä. Vuoden 1918 tapahtumat selitetään ajautumisena, kyvyttömyytenä sopia ja malttamattomuutena. Ajatellaan, että olisi pitänyt odottaa rauhallisesti demokraattista vaihtoehtoa, jota ei todellisuudessa ollut. Näin sisällissota näyttäytyy traagisena epäonnistumisena, josta on parempi vaieta, ja tappiosta tulee häpeä.
Tällä häpeällä on myös poliittinen tehtävä. Se varoittaa yrittämästä uudelleen. En toivo uutta sisällissotaa, enkä sellaiseen ketään kehota, mutta tällaisella suhtautumisella on hintansa: Se määrittää Suomen vasemmiston suhteen valtioon.
Espanjalaisessa itseanalyysissa valtio ei ole neutraali työkalu, jonka haltuunotto vain epäonnistui. Sen sijaan valtiota on tarkasteltu ristiriitaisena rakenteena: tasavalta kriisiytyi, eikä sen palauttaminen onnistunut pelkällä voimalla. Johtopäätös on ollut, että valtion palauttaminen ilman laajaa yhteiskunnallista hegemoniaa, ilman yhteistä jaettua poliittista projektia, oli virhe. Taisteluun lähtemistä ei pahoitella, mutta strategiaa arvioidaan. Ei tarvita häpeää, vaan parempi suunnitelma.
Haastetaan valta
Suomessa keskustelu valtiosta ja sen roolista jäi sisällissodan jälkeen ohueksi. SKP kävi sitä maan alla ja SDP myös julkisesti, mutta talvisota katkaisi kehityksen, ja jatkosodan jälkeen huomio siirtyi toisaalle. Pian alkoi hyvinvointivaltion rakentaminen reformein, ei taistellen ja haastaen. Tässä projektissa saavutettu menestys vahvisti käsitystä siitä, että valtio vallataan sisältä päin ja menneisyys voidaan unohtaa.
Tämä on erityisesti sosialidemokraattinen kertomus, mutta sen vaikutus ulottuu laajemmalle vasemmistoon. Se tekee vaikeaksi keskustella siitä, mitä tapahtuu, jos valtio ei enää toimikaan kompromissien alustana. Juuri nyt tarvitsisimme ravistelevaakin keskustelua siitä, miten voimme edetä kohti sosialismia.
Hyvinvointivaltio on merkittävä saavutus, mutta samalla valtio on alkanut näyttäytyä lähes koskemattomana. Se nähdään koskemattomana instituutiona, jota ei kyseenalaisteta edes silloin, kun se toimii kansalaisiaan vastaan ja rajoittaa heidän oikeuksiaan. Espanjassa valtio on ristiriitojen ja kamppailun kohde, jota saa haastaa.
Tämä asenne johtaa siihen, että sisällissotamme on kirjahyllyssä pölyttyvä muistoesine. Espanjassa sisällissota on edelleen hengissä ja poliittisen taistelun kenttä. Se on läsnä päivänpolitiikassa. Joukkohautojen avaaminen ja Ley de Memoria Histórica – historian muistamisen laki – osoittavat, että menneisyys on yhä kiistanalainen ja merkityksellinen.
Suomessa vasemmisto on pitkälti valinnut loputtomat reformit ja ajautunut siksi umpikujan kaltaiseen tilanteeseen, jossa porvaristo ei enää koe kompromisseja tarpeellisiksi. Pääoma puolustaa etujaan kiristyvässä tilanteessa, eikä naapurimme ole enää Neuvostoliitto vaan Putinin kapitalistinen Venäjä.
Kesytetty ja anteeksipyytelevä vasemmisto ei kykene sytyttämään sellaista vastarintaa kuin tarvittaisiin. Liike ei enää riitä, on puhuttava myös päämäärästä. Ja se on tehtävä pystypäin, ilman häpeää.
Suomessa on poikkeuksellisen huono hallitus. Sellainen, jonka politiikalla on konkreettisia ja vakavia seurauksia ihmisten elämälle. Tämä tilanne ei korjaannu loputtomalla viivytystaistelulla tai haaveilla hieman vähemmän huonosta hallituksesta, jonka liikkumatila on valmiiksi rajattu.
Ei voi olla niin, että vasemmiston vastaukset ihmisten hätään ovat pelkästään kasvottomia hallinnollisia uudistuksia. Ihmisten hätä ei ole byrokraattinen kysymys, se on poliittisen taistelun kysymys.
Emme tarvitse lisää sopuilua. Tarvitsemme rohkeutta, selkeän päämäärän ja paremman suunnitelman.
Kirjoittaja on Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtaja.
Kuva: Toivo Koivisto
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!