Vapaus hulluille!

Mielivallaton

Otettu Punamusta Liekki #1 -lehdestä.
Kirjoittaja: Jiko Kylén

Yksikään meistä ei ole vapaa ennen kuin olemme kaikki vapaita. Tämä koskee myös ihmisiä, joiden todellisuuskokemus, käytös tai kommunikaatio poikkeavat valtavirrasta.

Psykiatrian sortokoneiston vastustamisen ja purkamisen luulisi olevan ilmiselvä osa antikapitalistista radikaalin tasa-arvon ja vapauden ideologiaa. Kuitenkaan poliisin, armeijan ja vankilan kaltaisten valtion pakkovaltajärjestelmien vastustajat harvoin tunnustavat psykiatrian olevan osa samaa instituutiota. Siinä missä Yhdysvalloissa psykiatrian selviytyjät, palvelujen käyttäjät ja neuropoikkeavat ihmiset ovat ottaneet “hulluuden” leiman omakseen ja nousseet barrikaadeille vaatimaan psykiatrian abolitionismia, Suomessa näiden ryhmien ääniä ei kuulla edes radikaalissa vasemmistossa.

Yksilön patologisointi peittää rakenteellisen sorron

Kaikenlaisen yksilön vapauden riistämisen vastustus on oletusarvo antiautoritaarisessa vasemmistossa. Tunnistamme valtion ja kapitalismin julmuuden siinä, kuinka yksilöitä lokeroidaan, vieraannutetaan toisistaan ja pakotetaan toimimaan status quoa ylläpitävillä tavoilla. Palkkatyö vaatii kuuliaisia, ahkeria, oman etunsa puolesta muita vastaan kilpailevia mutta kuitenkin paikkansa tuntevia ja tottelevaisia alamaisia. Psykiatristen diagnoosien käsikirja DSM mainitsee oirekuvauksissaan sanan “työ” satoja kertoja; työssä suoriutuminen, sosiaalisten normien noudattaminen ja yksin pärjääminen ovat keskeisiä kriteereitä, kun määritellään, onko henkilö “järjissään”. Hulluja tai häiriöisiä ovat siis ne, jotka eivät sopeudu kapitalistisen järjestelmän ihmisihanteisiin.

Psykiatrian erikoisala on syntynyt käytännössä siksi, että on tarvittu ammattiryhmä, jolla psykologeista tai terapeuteista poiketen on valtuus julistaa mieli sairaaksi ja määrätä lääkitys. Ala on lähtökohtaisesti individualistinen, sillä tarkoituksena on yksilön aivokemian, ajattelun ja käyttäytymisen muuttaminen. Tämä käsitys henkisestä kärsimyksestä tai poikkeavasta käytöksestä vallitsee julkisessa keskustelussa – mielenterveydestä toki välitetään, mutta ainoana ratkaisuina nähdään ainainen psykiatrian resurssien lisääminen. Käsitys aivokemian epätasapainosta psyykkisen kärsimyksen aiheuttajana on edelleen laajalle levinnyt huolimatta siitä, että se on tieteellisesti perusteeton (1). Kuvitellun biologiseen häiriöön vetoaminen perustelee yksilön aivokemian muuttamisen keinolla millä hyvänsä. Kemiallisen epätasapainon myytti yhtä aikaa riistää yksilön toimijuuden ja häivyttää yhteiskunnan vastuun, kun psykiatrit julistetaan kaikkivaltijaiksi ja kaikkitietäviksi kärsimyksen poistajiksi. Kaikki valta on psykiatreilla – vain he voivat palauttaa hyvinvointisi.

Psykiatriaan erottamattomasti kuuluva autoritaarisuus ja henkinen väkivalta oikeutetaan väittämällä, että taistellaan “sairautta” vastaan, joka on potilaasta erillään, jotain vierasta ja eliminoitavaa. Potilasta rankaistaan tunteidensa näyttämisestä; siitä, että hän ei tukahduta tuskaansa. Potilaan omalla tahdolla ei ole väliä, kunhan hänet saadaan pois laitoksesta vapauttamaan paikka seuraavalle ja parantumaan, jotta hän ei enää aiheuta vaivaa normaaleille ihmisille ja velvollisuuksia yhteiskunnalle vaan palaa arjen oravanpyörään tuottamaan lisäarvoa omistajille.

Pakkokeinot tukahduttavat luonnollisen vastarinnan

Lääkkeet, terapia ja muu psykiatriainstituutio eittämättä pelastaa henkiä, mutta se myös vie niitä. Edes psykiatrian ilmiselvimmän julmuuden eli pakkohoidon vastustaminen ei ole toistaiseksi kuulunut minkään näkyvän poliittisen liikkeen tai puolueen agendalle Suomessa huolimatta siitä, että jopa Maailman terveysjärjestön tuore raportti esittelee, kuinka pakotetut hoitokeinot rikkovat kansainvälistä ihmisoikeuslainsäädäntöä (2). Pakkohoidosta voi tulla yksi elämän traumatisoivimmista kokemuksista, joka johtaa yhä uusiin psyykkisiin oireisiin ja tutkimusten mukaan myös lisää itsemurhan riskiä (3). 

Käytännössä kuka tahansa voi soittaa poliisit viemään psyykkisesti oireilevan yksilön kodistaan. Pelko osastolle joutumisesta estää puhumasta omasta ahdingostaan edes läheisille, jolloin itsemurha voi lopulta olla ainoa pakotie. Suomessakin pakotettua sähköshokkihoitoa käytetään yleisesti psykiatrisilla osastoilla; pakkolääkintä on arkipäivää niin lapsille kuin aikuisille; moni psyykkisesti poikkeavaksi leimattu joutuu laitokseen jopa kuukausiksi vasten tahtoaan. Oikeus perheen tapaamiseen, vapaasti liikkumiseen, yksityisyyteen, omasta kehosta ja hoidosta päättämiseen riistetään vähintään yhtä ankarasti kuin muissakin vankiloissa. Psykiatrian uhrit ovat yksi marginalisoiduimmista ihmisryhmistä – ”hullut” on helppo hiljentää sillä verukkeella, että he eivät eivät ymmärrä omaa tilannettaan, kykene järkevään ajatteluun tai tiedä omaa parastaan.

Jaettu hoiva muuttaa kärsimyksen toiminnaksi

Luokkatietoisessa ideologiassa on väistämätöntä ymmärtää, että yksilöiden reaktiot elämään eriarvoistavassa, sortavassa ja vieraannuttavassa yhteiskuntajärjestelmässä eivät ole häiriöitä. Ei ole mitään luonnollisempaa kuin psyykkinen reagointi elämässä koettuun kurjuuteen, epävarmuuteen ja rakenteelliseen väkivaltaan. Kapitalistisessa järjestelmässä olemme pakotettuja “elannon” – eli oman olemassaolon oikeutuksen – ansaitsemiseen. Jos emme ole tuottavia tai sellaiseksi korjattavissa, olemme sairaita ja kuulumme joko eristykseen tai hautaan. Yksilön häiriöisyyteen keskittyminen tekee yhteiskunnan rakenteellisten ongelmien sivuuttamisesta helppoa. Psykiatrian tehtävä on palauttaa meidät taas työkykyisiksi ja mukautuviksi lääkkeiden turruttaessa luonnolliset reaktiomme niin, että emme vahingossakaan alkaisi tunnistaa kollektiivisen kärsimyksen yhteiskunnallisia juurisyitä. 

Yksilön rankaiseminen ei ratkaise olosuhteiden aiheuttamaa psyykkistä kärsimystä sen paremmin kuin väkivaltaista käytöstäkään. Maailman terveysjärjestön mukaan kahdeksannes maailman ihmisistä kokee mielenterveyden häiriöksi diagnosoitavia oireita (4), joten emme voi enää uskotella, että ongelma ratkaistaisiin hankkimalla jokaiselle lääkkeet tai terapeutti. Pahoinvointimme on kollektiivista, ei yksilöllistä.  On korkea aika ulottaa radikaalin vapauden ja tasa-arvon vaatimukset psykiatrian uhreihin.

Ensiaskeleet kohti psykiatrian loppua ovat pakkohoidon lakkauttaminen, tahdonmukaiseen ja tietoiseen suostumukseen perustuvan hoidon priorisoiminen, kollektiivisen hoivan paikkojen rakentaminen sekä trauma- ja yhteiskuntatietoisen terapian valtavirtaistaminen. Psyykkistä oireilua tulee olemaan niin kauan kuin elämme sortoon perustuvassa talousjärjestelmässä – se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettemmekö voisi yhteisöissä tunnistaa ja käsitellä kunnioittavasti kollektiivista sorron kokemustamme ja toistemme oikeutettuja yksilöllisiä reaktioita. Tämä jaettu, jokapäiväinen trauma on se, mikä yhdessä vaalittuna ja lopulta toiminnaksi muutettuna synnyttää vallankumouksellinen solidaarisuuden.

Kirjallisuus

1. Moncrieff, J., & Horowitz, M. (2022). Osa 2: Vastaus serotoniinitutkimustamme vastaan esitettyyn kritiikkiin (Mad in Finland, käännös). Mad in Finland. https://madinfinland.org/osa-2-vastaus-serotoniinitutkimustamme-kohtaan-esitettyyn-kritiikkiin/
2. Whittaker, R. (2023). WHO ja Yhdistyneet kansakunnat: Annetaan vapauden soida hulluille (Sam, käännös). Mad in Finland. https://madinfinland.org/who-ja-yhdistyneet-kansakunnat-annetaan-vapauden-soida-hulluille/
3. Simons, P. (2019). Involuntary hospitalization increases risk of suicide, study finds. Mad in America. https://www.madinamerica.com/2019/06/involuntary-hospitalization-increases-risk-suicide-study-finds/
4. World Health Organisation. (2022). Mental Disorders. https://www.who.int/news-room/fact-sheets/detail/mental-disorders

_______

Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.