Otettu Punamusta Liekki #3:sta
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Jotkut päättäjistämme ovat sitä mieltä, että tunteet eivät kuulu politiikkaan. Toisaalta tunteisiin vetoaminen on ensisijainen oikeistopopulistisen politiikan työkalu. Osa radikaalivasemmistoa peräänkuuluttaa tunteiden vallankumouksellisuutta. Uusliberalismin henki suosii rationaalista, hillittyä, johdonmukaista, itsevarmaa, maskuliinista esiintymistä, kun taas tunteikkuutta, herkkyyttä ja sekavuutta halveksutaan. Onko tunteikkuus siis vastarintaa vai pelkkää yksilökeskeistä turhamaisuutta, kun vallankumous vaatii suoraa toimintaa?
Poliittisia tunteita ja tunteellista politiikkaa
Eduskunnan puhujanpöntössä tai edes mielenosoitusten lavoilla harvoin näkee itkevää porukkaa. Poliitikkojen ilme harvoin värähtääkään – ihmisten elämästä päättäminen perustuu järkeen ja järkevyyteen, ei tunteisiin. Järkiperusteluja vaaditaan myös aktivisteilta, tunnepohjaiset vaatimukset eivät ole vakuuttavia. Toisaalta tunteiden herättäminen on olennainen vaikuttamiskeino; monet hallituksemme poliitikot lietsovat kannattajissaan esimerkiksi kansallistunnetta, muukalaisvihaa ja vieraan pelkoa. Onkin ristiriitaista, että samalla tunteita halveksutaan. Politiikka vallasta kamppailemisena ja ryhmien valtasuhteiden määrittelynä perustuu väistämättä tunteisiin, vähintäänkin välittämiseen, kokemukseen jonkin asian merkityksellisyydestä.
Voimakkaat populistipoliitikot saavat kyllä näyttää aggressiivisuutensa ja vihansa, joten ei voida sanoa, että tunteet olisivat kategorisesti kiellettyjä tai paheksuttuja. Ennemminkin kyse on siitä, että hyväksyttävälle tuntemiselle on kapea muotti, johon sopimattomat tunteet ovat sairaita, lapsellisia tai heikkouden merkkejä. Vihan, surun tai pelon ilmaiseminen itkemällä, huutamalla, tärisemällä, ylipäätään millään kehollisella tavalla ei kuulu uskottavaan ilmaisuun – oli kyse sitten kansanmurhasta tai ympäristökatastrofista, asiaan kuuluu reagoida kylmäpäisesti, sillä kriisien ratkaiseminen vaatii järkeilyä. Kehollinen tunteiden ilmeneminen on hallitsematonta ja siksi sivistymätöntä, eläimellistä. Itsehillinnän puutteen lisäksi tunteiden ilmaiseminen voidaan nähdä huomion hakemisena. Molemmat ovat uusliberaalissa, hallintaa ja riippumattomuutta ihannoivassa kulttuurissa heikkouksia. Tunteet liitetään myös primitiivisyyteen ja luonnollisuuteen, jotka asettuvat vastakkain sivistyksen, järjen, kontrollin ja itsenäisyyden kanssa.
Tunnen, siis kapinoin
Toisaalta vasemmalla laidalla puhutaan tunteiden vallankumouksellisuudesta. Tunteminen ja inhimilliseksi heittäytyminen on radikaali teko järjen ja teknologioiden dominoimassa maailmassa. Feminiinisenä pidetty herkkyys ja hellyys edustavat vastarintaa patriarkaalisille ja misogynisille normeille. Tunteiden ja niiden ilmaisemisen konventioista poikkeaminen haastaa myös valkoisia ja kolonialistisia hallinnan ihanteita. Ylipäätään tunteiden ja järjen vastakkainasettelu on yksi harhainen binääri muiden joukossa. Tunteminenhan on itse asiassa nimenomaan järkevää – eikä pelkästään poliittisena esiintymisstrategiana vaan aitona vastarinnan työkaluna, jopa edellytyksenä. Tunteminen ei ole valinta – kaikki me tunnemme joskus jotain, vaikka nykyään omaan tunnekylmyyteen vetoaminen onkin muodikasta. Kuitenkin tiettyjä tunteita, erityisesti niitä, joita olemme kasvaneet tukahduttamaan on mahdollista aktiivisesti harjoittaa ja oppia.
Yksi vaikeimmista tarpeellisista tunteista on välittäminen, voisin jopa sanoa rakastaminen, vaikka se ymmärretäänkin vääristyneen yksipuolisesti romanssia ja monogamiaa glorifioivassa kulttuurissamme. En sano empatia, vaikka siitä usein puhutaan tärkeänä poliittisena tunteena. Koulujen tunnetaitokasvatuksessakin harjoitellaan toisen asemaan asettumista ja toisen huomioimista, joihin liitetään myös kunnioittaminen, kuunteleminen ja niin sanottu hienotunteisuus. Oikeastaanhan empatia ei kuitenkaan ole tunne vaan kyky: taito asettua toisen asemaan ja ymmärtää, mitä hän tuntee. Toisaalta empatia voidaan kääntää myös myötätunnoksi, joka viittaisi suorastaan toisen tunteiden elämiseen eli sinänsä tunteeseen eikä taitoon, tai ehkä juuri niiden yhdistelmään. Joka tapauksessa empatiassa sinänsä ei ole mitään vallankumouksellista – voin tuntea surusi, vihasi, ilosi, ja jatkaa elämää. Myötätunnolla on merkitystä vasta silloin, jos koettuani tai ymmärrettyäni tunteesi myös välitän niistä. Välittäminen ajaa muuttamaan tunteet toiminnaksi.
Anna rakkauden radikalisoida
Empatian vaatiminen ei välttämättä ole paras lähestymistapa tunteiden vallankumoukseen. Toisten ymmärtäminen tai asemaan asettuminen ei ole aina tai kaikille mahdollista. Tavallisesti olemme myötätuntoisia lähinnä sellaisia ihmisiä kohtaan, joihin voimme samaistua tai joiden kanssa vuorovaikutamme – tuttua on totta kai helpompi ymmärtää kuin vierasta. Empatian sijaan tulisi puhua solidaarisuudesta, joka on toimintaa eikä tunnetta.
Solidaarisuus puolestaan edellyttää välittämistä – jos ei toisesta ihmisestä, niin vähintäänkin ideasta tai tavoitteesta, kuten nyt vaikkapa vallankumouksesta. Solidaarisuus ei voi perustua järkeen – itse asiassa voisi perustellusti väittää, että järkevämpää on vähät välittää muista ja keskittyä omiin etuihinsa. Status quohon mukautuminen on helpompaa ja mukavampaa kuin vallankumouksellinen rakkaus vapautta kohtaan ja radikaali toivo paremmasta tulevaisuudesta. Myös tunteiden ja toiminnan vastakkainasettelu on epätodellinen binääri. Tunteet ohjaavat toimintaan, rakkaus ohjaa taisteluun. Samalla toiminta luo toivoa, rakkautta, välittämistä, ja toisinaan raivoa, surua ja epätoivoisuutta. Vallankumous tarvitsee näitä kaikkia.