Otettu Punamusta Liekki #8/2024:stä
Kirjoittaja: Jiko Kylén
Oulun yliopistolla järjestettiin tiistaina 24. syyskuuta keskustelutilaisuus juuri ilmestyneen “Rakkaat eläimet, joita syömme” -kirjan teemoista. Haastateltavana oli toinen kirjan kirjoittajista, Viral Vegans -järjestön aktivisti Pavel Tahkovuori, joka toteaa kirjan olevan suurin paljastus suomalaisesta eläintuotannosta tähän mennessä. Kirja nostaa keskiöön eläintuotannon työntekijöiden omat kokemukset, joihin kuuluu jopa traumatisoitumista jokapäiväisen kärsimyksen todistamisesta. Ääneen pääsevät työläisten lisäksi tutkijat sekä vegaanituoteyrittäjät.
Tilaisuudessa pohdittiin lihansyöntiä puolustavia myyttejä ja markkinoinnin luomia mielikuvia. Siinä missä suuri osa ihmisistä näkee jo fossiili- ja pikamuotiyritysten viherpesun läpi, liha- ja maitoteollisuuden mainoslauseet “vastuullisuudesta”, “kotimaisuudesta” ja “perheyrityksistä” otetaan totena. Tuotannon todellisuus on näistä oletuksista niin kaukana, että ihmiset tarvitsevat aikaa ja toistoa sisäistääkseen sen, Tahkovuori huomauttaa. Tämän vuoksi vegaaniaktivistien on jatkettava jo monia vuosia toistettujen eläintuotannon julmuuksien esillä pitämistä maailmankuvaansa kiintyneiden sekasyöjien vastustuksesta huolimatta.
Lihateollisuutta ylläpitävät rakenteet ilmenevät esimerkiksi kauppojen päättäminä voittomarginaaleina, jotka ovat vegaanituotteilla jopa lähellä 50 prosenttia, siinä missä halvan broilerin hinnasta kauppa ottaa vain noin 1-9 %. Valtion rakenteissa ruoantuotannon murrosta rajoittaa lainsäädäntö: Tahkovuoren mukaan esimerkiksi tänä vuonna voimaan tullut uusi eläinten hyvinvointilaki itse asiassa ei suojele eläimiä vaan nimenomaan mahdollistaa eläintuotannon. Laki määrittelee tietyt eläimet syötäviksi sekä sallii ylijalostuksen ja virheellisten eli riittämättömästi kasvaneiden yksilöiden tappamisen.
Kokonaisuudessaan viesti on kuitenkin toiveikas: mitä enemmän eläintuotannon epäkohtia tuodaan esiin, sitä lähempänä muutosta ollaan. Yksilöiden toivotaan vaativan ruokailujen muuttamista vegaanisiksi työpaikoilla, kouluissa, kunnissa ja järjestöissä esimerkiksi organisaatioiden vastuullisuussitoomuksiin vedoten. Rakenteellisella tasolla ensimmäisinä askeleina ovat lihatuotteiden mainonnan kieltäminen, tuotannon rajoittaminen ja tukijärjestelmien muuttaminen – tällä hetkellä tukia määrittää määrä eikä laatu, eli mitä enemmän peltopinta-alaa tai tuotantoeläimiä, sitä isommat valtion tuet, riippumatta tuotannon eettisyydestä. Tahkovuoren mukaan lopullisena tavoitteena on, että eläintuotannosta tulee niin kannattamatonta, että ala kuolee kokonaisuudessaan.
Kirjailija vaikuttaa käsittävän veganismin enemmän poliittisena projektina kuin yksilön identiteettinä. Tahkovuoren mukaan “ei tarvitse identifioitua eläinrakkaaksi ollakseen vegaani”. Tarkoituksena on tehdä veganismi mahdollisimman saavutettavaksi kaikille, mikä vaatii esimerkiksi vegaaniuden feminiinisyyden tai epä-maskuliinisuuden leiman purkamista ja syyllistämisestä pidättäytymistä. Tahkovuori huomauttaa, että esimerkiksi teurastamoille tai emobroileritiloille häntä ei ole päästetty kuvaamaan. Kirjassa myös tutkijat kertovat kohtaamastaan hiljentämisestä. Tilaisuus jättää pohtimaan, mitä kaikkea eläintuotannosta jää edelleen pimentoon ja verorahoillamme tuetuksi ilman suostumustamme.