Otettu Punamusta Liekki #8/2024:stä
Kirjoittaja: Mirjami Rautio
Kahdeksanmetrinen ryijy makaa rullalle käärittynä taiteilijan työhuoneella.
Kuvataiteilija Minna Henriksson valmisti sitä työparinsa kanssa kahden vuoden ajan Serlachius-museon ja Mäntän paperitehtaan historiasta kertovaan näyttelyyn. Näyttelyn aikana museon taholta tuotiin esiin Genesis-teoksen hankkiminen pysyvästi Serlachius Pääkonttori -taidemuseon tiloihin.
Yllättäen museo kuitenkin päätti luopua teoksen hankkimisesta. Kahden vuoden työ käärittiin rullalle. Taiteilija kokee jääneensä vuosien yhteistyöstä Serlachius-museon kanssa täysin ilman asiallista korvausta.
Kuvataiteilija Minna Henriksson pitää hyvin todennäköisenä, että Serlachius-museo Mäntässä jätti teoksen hankkimatta häneltä ja hänen työpariltaan, koska hän osallistui samoihin aikoihin taidemaailmaa kuohuttaneeseen Kiasma Strikeen.
Joulukuussa 2022 käynnistynyt taiteilijoiden työnseisaus Kiasma Strike vaati kestävämpiä eettisiä periaatteita valtiorahoitteisen museon toiminnalle. Huomio kiinnittyi erityisesti Zabludowicz Art Trustiin sekä Kiasma tukisäätiön hallituksessa istuvaan Chaim “Poju” Zabludowicziin ja tämän rahoittamien organisaatioiden pitkään jatkuneeseen tukeen Israelin valtion apartheid-politiikalle ja siihen kytkeytyvälle liiketoiminnalle. Taiteilijat kieltäytyivät työskentelemästä Nykytaiteen museo Kiasman kanssa, kunnes Zabludowicz Art Trustin edustaja luopuu hallituspaikasta Kiasma tukisäätiössä.
Henriksson osallistui Kiasma Strikeen yhdessä 220 muun taidetyöläisen kanssa. Kiasma Striken seurauksena Kansallisgalleria hyväksyi uudet varainhankintaa koskevat eettiset ohjeet ja teki rakenteellisia muutoksia varainhankintaprosessin läpinäkyvyyden parantamiseksi. Chaim ”Poju” Zabludowicz on edelleen Kiasma tukisäätiön hallituksessa, mutta Kansallisgalleria katkaisi rakenteellisen yhteyden Kiasma tukisäätiön kanssa. Mutta oliko Kiasma Strikella osuutensa siihen, ettei Henrikssonin ja tämän työparin Genesis-teosta lopulta hankittu Serlachius-museon kokoelmiin?
“Antisemitismia” ja “poliittista performanssia”
Henriksson perustaa epäilynsä kahteen seikkaan.
Ensinnäkin Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen osoitti Kiasma Striken aikaan voimakasta antipatiaa työnseisausta kohtaan. Sivonen kritisoi sitä julkisella Facebook-sivullaan joulukuussa 2022 väittämällä taiteilijoiden työnseisauksen haiskahtavan “antisemitismilta”. Sivonen oli kutsunut Kiasma Strikea “poliittiseksi performanssiksi” ja pyydettäessä jakanut kommenttiosiossa tietoa Kiasma Strikeen osallistuneista taiteilijoista. Punamusta Liekki on nähnyt kyseiset julkaisut ja kommentit. Helsingin kirjamessuilla lokakuussa 2023 Sivonen haastatteli taiteilijaparia, ja tarkoituksena oli keskustella Serlachius-museossa kuluneen vuoden ajan esillä olleesta Genesis-näyttelystä, jonka nimikkoteos puheena oleva ryijy on. Etukäteen sovitusta poiketen Sivonen nosti yllättäen aiheeksi Kiasma Striken, vaikka työnseisaus oli loppunut jo huhtikuussa 2023. Tieto teoksen ostamatta jättämisestä tuli Henrikssonin sähköpostiin reilu viikko haastattelun jälkeen.
Toisekseen Henriksson epäilee, että myös Chaim “Poju” Zabludowiczin taidekokoelmien ja Serlachius-museon väliset kytkökset saattoivat vaikuttaa teoksen hankkimattajättämispäätökseen. Henriksson kertoo kuulleensa näyttelyn ripustuksen yhteydessä museon henkilökunnalta, että museon henkilökuntaa oli ollut edellisenä kesänä kesäretkellä “Poju” Zabludowiczin saarella Sarvisalossa tutustumassa tämän taidekokoelmaan. Suunnitteilla oli ollut yhteistyö museon ja Zabludowiczin kokoelmien välillä, mutta henkilökunnan kertoman mukaan yhteistyö meni jäihin Kiasma Striken seurauksena. Julkisuuden kautta tiedetään, että “Poju” Zabludowiczilla ja Gösta Serlachiuksen säätiön puheenjohtaja Henrik de la Chapellella on kytkös jääkiekkojoukkue Jokerien omistajuuden kautta.
Henrik de la Chapelle ei saapunut Genesis-näyttelyn avajaisiin, eivätkä taiteilijat tavanneet häntä koskaan, vaikka heille oli etukäteen kerrottu, että myös tämä yleensä sanoo avajaisissa muutaman sanan.
“Teos oli ylihinnoiteltu”
Asiaa täytyy kysyä Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivoselta itseltään. Sivonen vastaa puhelimeen lomamatkaltaan Englannista.
Sivonen myöntää Kiasma Strikeen liittyvän poliittisen erimielisyyden. Hän kritisoi edelleen Kiasma Strikea ja “Poju” Zabludowicziin kohdistettua erityishuomiota. Mutta Sivonen kiistää jyrkästi, että asialla olisi mitään tekemistä sen kanssa, että taiteilijoiden Genesis-teosta ei lopulta hankittu.
Sivonen kertoo, että oli itse katsonut kyseistä teosta varten sopivan paikan Serlachius Pääkonttorin tiloihin, jonne teos olisi voinut tulla pysyvästi esille. Sivonen sanoo jättäneensä teoksen lopulta hankkimatta, koska piti teosta “ylihinnoiteltuna” ja koska taiteilijoilla oli ”väärä hintapyyntö”. Sivonen sanoo, että jos hän “haistaa” ylihinnoittelun, hän laittaa prosessille stopin. “Sen hinta oli jotain ihan muuta kuin me ollaan totuttu maksamaan tän tyyppisestä nykytaiteesta”, Sivonen jyrähtää.
“En nyt sano sanaa ahneus, mutta sanon että täysin erilainen käsitys siitä mikä sen taideteoksen arvo oli”, Sivonen sanoo. “Se oli niin kova pyyntö että mä en lähtenyt edes neuvottelemaan”, hän jatkaa.
Sivonen vertaa tilannetta maitopurkin ostamiseen: jos joku myy maitopurkkia kaksikymmenkertaisella hinnalla kuin viereisessä kaupassa, niin se jää ostamatta.
Oliko teos siis ylihinnoiteltu? Minna Henriksson kertoo hintapyynnön rakentuneen Koneen säätiön yksivuotisen taiteilija-apurahan perusteella. Vuonna 2023 Koneen säätiön yksivuotinen taiteilija-apuraha oli 10-vuotisen taitelijauran jälkeen 38 400 euroa. Taiteilijoita oli kaksi, joten alustavaa hintapyyntöä voi arvioida kertomalla summan kahdella. Henriksson kertoo heidän taustoittaneen, suunnitelleen ja valmistaneen teosta vuosien 2020-2022 välisenä aikana.
Helsingin Sanomissa Sini Mononen (HS 20.9.2023) kuvaa kyseistä teosta muun muassa näin: “Monipuolisen näyttelyn kohokohta osuu kierrokseni loppuun. Omassa tilassaan levittäytyy näyttelyn nimeä kantava historiaryijy. Mittava, 8,6 metriä pitkä ja 2,4 metriä leveä Genesis (2022) kokoaa yhteen Mäntän työväen tarinan kuva-aiheiksi.” [Sitaatissa mainitun sijaan teoksen koko on 272 X 860 cm.]
Soitan useisiin julkisiin tiloihin töitään myyneelle kuvataiteilijalle. Taiteilijoiden alustava hintapyyntö suuritöisestä, kahdeksanmetrisestä taideteoksesta Serlachius Pääkonttorin tiloihin kuulostaa hänen näkemyksensä mukaan perustellulta. Hänen mukaansa taideteoksen valmistamiseen käytetty työmäärä, teoksen koko ja tuleva sijoituspaikka vaikuttavat teoksen hintapyyntöön. Taiteilija ei halua esiintyä omalla nimellään aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.
Kysyn asiaa yleisellä tasolla Taidemaalariliiton toiminnanjohtaja Elisa Lientolalta. Lientola kuvaa taiteen hinnan riippuvan aina teoksen ainutlaatuisuudesta, siihen käytetystä ajasta ja materiaaleista sekä taiteilijan meritoituneisuudesta. “Mitään metrihintaa ei ole. Hinta on aina taiteilijan itsensä määriteltävä ja ostajan harkittava”, Lientola kirjoittaa sähköpostitse.
Haastattelun jälkeen keskustelemme asiasta Sivosen kanssa vielä sähköpostitse. Tarina alkaa muuttua. Sivonen kirjoittaa, ettei kysymys ollut “ylihinnoittelusta”. Kuuntelen nauhoittamani puhelinhaastattelun ja kyllä, Sivonen käyttää siinä lukuisia kertoja nimenomaan sanoja “ylihinnoitella”, ”väärä hintapyyntö” ja ”taideteoksen arvo”.
“Meillä ei ollut rahaa”
Puhelinhaastattelussa Sivonen tuo esiin toisenkin perustelun teoksen hylkäämiselle: sen, ettei “meillä yksinkertaisesti ollut siihen rahaa”. Tämän perustelun Sivonen mainitsee kertoneensa myös taiteilijalle.
Eikö Serlachius-museoilla siis ollut rahaa?
Gösta Serlachiuksen taidesäätiön toimintakertomuksessa vuodelta 2023 lukee, että “[säätiön] taloudellinen tilanne pysyi kohtuullisen vakaana”. Säätiön tilinpäätös paljastaa, että vuonna 2023 säätiön oma pääoma oli 128 339 263,78 euroa. Tilikauden tulos vuodelta 2023 oli edelliseen vuoteen 2022 verrattuna parempi, vaikka oli miinusmerkkinen.
Säätiön toimintakertomuksessa lukee, että “kokoelmatyötä tehtiin normaalisti”. Kyseisenä vuonna 2023 Serlachius-museoihin hankittiin taideteoksia yhteensä 371 083,33 eurolla: esimerkiksi Pirjetta Branderilta, graffititaiteilija Egsiltä ja Eetu Kevarinmäeltä.
Vuoden 2022 toimintakertomus puolestaan kertoo, että Genesis-näyttelyä edeltävästä, samassa tilassa järjestetystä Thris Morrisseyn Autofiktiot-näyttelystä oli ostettu peräti 17 teosta. Vuonna 2022 säätiö hankki taideteoksia 859 128,77 eurolla, ja sitä edeltävänä vuonna 624 609,92 eurolla. Yksittäisten teosten ostohinta ei ole julkista tietoa.
Haastattelun jälkeen käymässämme sähköpostikeskustelussa Sivonen nostaa esiin vielä erään syyn sille, ettei teosta ostettu. Sekin kuitenkin liittyy rahaan.
“Taiteella ei ole koskaan oikeaa tai väärää hintaa. Taidekauppa syntyy, jos joku haluaa myydä hinnalla jolla joku toinen haluaa ostaa. Tässä tapauksessa ei käynyt näin”, Sivonen kirjoittaa.
“Minä en tässä halua arvioida, mikä olisi teokselle oikea hinta. Meiltä pyydetty hinta ei ollut oikea hinta meille.”
“Hehän saivat meiltä näyttelyn!”
Sivonen torjuu ajatuksen, että taiteilijat olisivat jääneet “puille paljaille” yhteistyön tuloksena: “Hehän saivat meiltä näyttelyn!” Sivonen huudahtaa lähes tyrmistyneen kuuloisena.
Sivonen ei jaa myöskään esittämääni ajatusta, että työ olisi taiteilijan näkökulmasta mennyt jotenkin hukkaan: “Sehän on ollut esillä useamman kuukauden, monet ihmiset ovat saaneet nähdä sen. Monet ihmiset ovat saaneet ymmärtää sen työn kautta uusia piirteitä Serlachiuksen historiasta. Se että taiteilijat ovat jääneet … eivät ole saaneet myytyä taideteosta, niin se ei ole mitenkään poikkeuksellista!”
Sivonen myös muistelee museon osallistuneen näyttelyssä olleiden teosten valmistamiseen liittyviin kuluihin ja esittää näkemyksenään, että siten museo itse asiassa menetti yhteistyössä rahallisesti. Sivonen myös kertoo, että museo käytti näyttelyyn “valtavasti rahaa”.
Mutta lopulta mitään valtavasta rahasummasta ei päätynyt taiteilijoille.
Henrikssonin mukaan “näyttelyn saaminen” tai sen myötä kenties saatu aineeton hyöty (kuten vaikkapa yleinen taiteilijauran edistyminen) ei ole kohtuulliseksi katsottava korvaus tehdystä vuosien yhteistyöstä. Myös Henriksson muistaa Serlachius-museon osallistuneen osaan taideteosten valmistamisesta syntyneistä kuluista kuittia vastaan ja maksaneen korvauksen seitsemältä ripustuspäivältä, mutta sitäkään ei hänen mielestään voi katsoa korvaukseksi vuosia kestäneestä työstä. “Ei siitä jäänyt mitään taskuun”, Henriksson kertoo.
Helsingin Sanomien (HS 20.9.2023) mukaan taiteilijat olivat omien töidensä lisäksi kuratoineet näyttelyyn myös Suomen kulta-ajan taiteen maisemamaalauksia sekä romaanien ja muistelmateosten maisemakuvauksia. Henriksson vahvistaa asian. Ylipäätään laajan näyttelykokonaisuuden valmistamiseen liittyi Henrikssonin mukaan suunnittelu- ja valmistelutyön lisäksi perehtymistä Serlachiuksen historiaan kirjallisuuden, arkistojen, lehtileikekokoelmien, esinekokoelmien, historiantutkijoiden tapaamisen ynnä muun laajan tutkimuksen kautta.
Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös taiteilijoiden ja museonjohtajan yhteistyönä näyttelykatalogi “Genesis”. Henriksson kertoo, että ulkopuolisille kirjoittajille maksettiin teoksessa julkaistuista teksteistä reilu korvaus, 1800 euroa kymmenestä sivusta. Taiteilijat sen sijaan eivät saaneet näyttelykatalogin laatimiseen osallistumisesta minkäänlaista korvausta.
Serlachius-museot eivät maksaneet taiteilijoille näyttelystä näyttelypalkkiota tai muuta vastaavaa korvausta. Lakisääteiset kuvastokorvaukset maksettiin. Taiteilijoille sanottiin heti alussa ja myös myöhemmissä yhteyksissä, että näyttelypalkkioiden sijaan museo hankkii näyttelyistä teoksia kokoelmiinsa. Henriksson sai tietää ryijyteoksen hankkimatta jättämisestä sähköpostitse marraskuussa 2023. Samassa sähköpostissa Sivonen tarjoutui ostamaan näyttelyssä myös mukana olleen teoksen Mustat listat, jonka pyyntihinta oli 2 000 euroa. Henrikssonin mukaan se olisi ollut pitkään jatkuneesta taiteellisesta työstä kohtuuttoman mitätön korvaus, eikä Mustat listat näin ollen vaihtanut omistajaa. “He saivat pitää ne rahansa, me saimme pitää teoksen”, Henriksson toteaa.
“Mä oon luullu että me ollaan hyviä ystäviä”
Saan kuulla, että Sivonen on lähettänyt haastattelun jälkeen sähköpostia myös taiteilijalle ja tämän työparille. Näkemässäni sähköpostissa on kielteiseksi tulkittava sävy, ja se päättyy ainakin taiteilijan tulkinnan mukaan hieman painostaviin sanoihin. Sivonen kirjoittaa taiteilijoille olevansa “surullinen” ja “pettynyt” siitä, että museon mainetta ollaan nyt “tällä tavalla lokaamassa”, minkä jälkeen päättää sanoihin “yhteistyöterveisin”.
Jo puhelinhaastattelun aikana Sivonen esittää tuohtuneita kommentteja. Hän sanoo minun “sekoittavan asioita” ja sanoo väitteen olevan “järjetön” ja logiikkani menevän ”väärin”. Hän tuo useampaan kertaan esiin järkytystään ja loukkaantumistaan.
Sivonen vetoaa myös ystävyyteen itsensä ja taiteilijoiden välillä. Hän sanoo luulleensa, että he ovat taiteilijoiden kanssa hyviä ystäviä, ja olevansa sen vuoksi asiasta järkyttynyt ja yllättynyt. Sivonen kritisoi, että taiteilija nyt “levittelee” museosta tällaisia asioita.
Taiteilijoiden näkökulmasta, kokemuksesta tai selviytymisestä Sivonen ei kysy sanallakaan.
”Henrikin mahdolliset kytkennät ”Poju” Zabludowicziin eivät vaikuttaneet tähän mun asiaani millään tavalla”
Myös sen Sivonen kiistää jyrkästi, että Chaim “Poju” Zabludowiczin ja Gösta Serlachiuksen taidesäätiön puheenjohtajan Henrik de la Chapellen välisellä yhteydellä olisi ollut päätöksen kanssa mitään tekemistä. ”Henrikin mahdolliset kytkennät ”Poju” Zabludowicziin eivät vaikuttaneet tähän mun asiaani millään tavalla.”
Sivonen kuitenkin osoittaa tienneensä tuosta yhteydestä, sillä hän tuo omatoimisesti esiin, että Henrik de la Chapelle ja “Poju” Zabludowicz ovat molemmat Tampereelta ja ainakin hänen muistaakseen samasta koulusta.
”Meidän taidehankintapäätökset menee niin että minä teen esityksen meidän hallituksen puheenjohtajalle joka sanoo kyllä tai ei, ja tässä tapauksessa en tehnyt esitystä enkä edes keskustellut asiasta millään lailla Henrikin kanssa.”
Sivonen käytti päätöksenteosta kertoessaan joka tapauksessa myös sanaa “me”. Kysyessäni asiasta myöhemmin sähköpostitse hän tarkentaa viitanneensa sillä taidesäätiöön: “Keskusteluun mahdollisesta hankintaesiyksestä osallistuivat lisäkseni Serlachiuksen kokoelma- ja näyttelypäällikkö Laura Kuurne sekä suunnittelupäällikkö Tarja Väätänen. Päätöksen jälkeen informoin siitä talousjohtaja Juha Roposta sekä hallituksestamme Henrik de la Chapellea ja Susanna Serlachiusta. Hankintaprosessimme toimii näin.”
“Teos olisi ollut hyvä meidän museoon”
Sivonen kertoo itsekin harmitelleensa ja surreensa, että teosta ei saatu Serlachiuksen kokoelmaan. Sivosen mukaan teos “olisi ollut hyvä meidän museoon ja niiden arvojen kannalta joita me halutaan välittää meidän museossa”.
Mutta millaisia sitten ovat Serlachiuksen arvot?
Sivonen tuo vuolaasti esiin museon nykypolven aktiivisesti tekemää työtä esimerkiksi työläisten näkökulman esiin tuomiseksi Serlachiuksen paperitehtaiden historiassa. Mänttä ei ole vain Serlachiusten historiaa, vaan myös työläisten. Tämän voi helposti vahvistaa, sillä juuri se oli myös Henrikssonin ja tämän työparin Genesis-näyttelyn keskeinen sisältö, ja siitä näyttely sai paljon myönteistä palautetta julkisuudessa.
Museon kotisivuilta löytyy myös Vastuullisuus-osio. Siinä todetaan, että ajankohtaisia vastuullisuusteemoja kuten ilmastonmuutosta, metsien tilaa ja sosiaalisia kysymyksiä käsitellään säännöllisesti museon näyttelyissä ja muissa sisällöissä.
Mutta eikö sosiaalisiin kysymyksiin liity myös taiteilijan työstään saamaan kohtuullinen korvaus?
Taidemaalariliiton toiminnanjohtaja Lientola kuvaa kuvataiteilijan asemaa ja alan toimintatapoja yleisellä tasolla sähköpostitse. Lientolan mukaan kuvataiteilijan taloudellinen asema on heikko. Kilpailu alan niukoista taloudellisista resursseista on ankaraa, joten näyttelyt ja niiden kautta tapahtuva teosmyynti on tärkeää.
“On selvää, että taiteilijan ja näyttelyn järjestäjien valtasuhde ei ole tasapainossa – aina on tilalle tulija. Sopimuskäytännöissä on edelleen parantamisen varaa sekä julkisella että yksityisellä. Molemmista löytyy myös reiluja toimijoita. Selkeät sopimukset ja pitkään alalla uraansa rakentavat taiteilijat ovat molempien etu.”
Lientola kuvaa, että epäselvyyksiä syntyy, kun asioista ei tehdä kirjallisia sopimuksia tai sopimuksia ei käydä läpi niin, että niiden sisältö on yhteisesti ymmärretty.
“Valitettavasti paljon teetetään edelleen töitä taiteilijoilla herättämällä toiveita hankinnoista ja näkyvyydestä. Onneksi muutosta on tapahtunut myös museokentässä – näyttelypalkkiota pidetään joissain museoissa jo itsestään selvyytenä ja taiteilijoita toiminnan elinehtona ja sopimuskäytännöt ovat selkeitä”, Lientola jatkaa.
“Serlachius nimenomaan on se museo, jossa taiteilijaa kohdellaan hyvin!”
Onko siis niin, että nykytaiteilijoita riistetään edelleen samaan tapaan kuin aikanaan riistettiin vaikkapa Mäntän paperitehtaan työläisiä?
Minna Henriksson kertoo kuullensa kollegoiltaan tietynsuuntaisia kommentteja Mäntän taidetoimintaympäristöstä. “Täähän on Mänttä”, eräs kollega oli kommentoinut kuullessaan Henrikssonin kokemuksesta Serlachius-museossa.
Joukko taiteilijoita – Minna Henriksson mukaan lukien – on vuonna 2015 julkaissut avoimen kirjeen, jossa tuovat esiin taiteilijoiden työoloja ja muita epäkohtia Mäntän kuvataideviikoilla. Taiteilija Martta Tuomaala kutsui Kulttuurilehti Mustekalassa julkaistussa tekstissään kyseistä taidetapahtumaa “Mäntän orjataideviikoksi”.
Mäntän kuvataideviikot ja Mäntän Serlachius-museo ovat eri toimijoita. Henriksson kuitenkin huomauttaa, että kyseessä on pieni paikkakunta, joka on profiloitunut nimenomaan taidekaupunkina. Kenties toimintakulttuuri on muodostunut tietynlaiseksi?
Puhelinhaastattelussa Sivonen oli korvin kuultavasti harmissaan tulkinnasta, että Serlachius-museoihin yhdistetään ajatus taiteilijoiden jättämisestä “puille paljaille”.
“Voin sanoa, että Serlachius on nimenomaan se museo, jossa taiteilijaa kohdellaan hyvin!” Sivonen sanoo. “Me pistetään erilaisia tuotantotukia ja me hankitaan taidetta isoilla summilla!”
Myös taiteilijoille haastatteluni jälkeen lähettämässään sähköpostissa Sivonen nostaa esiin tuotantotuet. Mutta tuotantotuet menevät nimensä mukaisesti teosten tuottamiseen – niistä ei jää taiteilijan elannoksi senttiäkään.
Ellei museo lupailujensa mukaisesti ostakaan taiteiljoiden näyttelyyn valmistamia teoksia tai tarjoutuu ostamaan niitä vain mitättömillä hinnoilla, taiteilija jää kirjaimellisesti puille paljaille.
Minna Henriksson ei usko, että Serlachius-museon toiminta olisi yleisessä tiedossa.
Voit lukea lisää aiheesta kainalojutusta Kun valokiila osui Serlachiukseen.