Otettu Punamusta Liekki #12/maaliskuu 2025:stä
Teksti ja kuvat: Bex Tapanainen
Viimeisen muutaman vuoden aikana olen nähnyt, kuinka monet aktivistit, itseni mukaan lukien, palavat loppuun uudelleen ja uudelleen. Vaikka elämäni on parantunut paljon yli kolmen vuoden raittiuden myötä, olen myös oppinut, etten osaa laittaa aivojani pois päältä. Varsinkin kun vaikuttaa, että joka kuukausi maailman meno on entistä huonompi.
Meidän on muistettava, että tie vallankumoukseen on pitkä. Jos juoksemme, emme jaksa maaliin asti. Emme kuitenkaan voi pysähtyä. Emme saa palaa loppuun tai menettää toivoa.
Tavoitteessamme parantaa ihmisten jokapäiväistä elämää meidän on kyettävä muuttamaan oma elämämme. On pystyttävä kuvittelemaan, miten pienetkin arkiset asiat voivat muuttua paremmiksi ja pyrittävä muutokseen nyt. On aika katsoa peiliin ja miettiä, olemmeko sellaisia vallankumouksellisia kuin haluamme. Ohjaako meitä viha vai rakkaus? Mistä saamme ruokamme ja viihteemme? Olemmeko riippuvaisia puhelimesta, kahvista tai päihteistä? Otammeko itsemme liian vakavasti?
On tärkeää löytää tasapaino, pitää parempaa huolta omasta hyvinvoinnistamme, laittaa välillä aivot narikkaan, syödä paremmin, kuntoilla ja levätä. Tavoitteiden asettaminen ja terveellisemmän elämän tavoittelu, erityisesti kun meillä ei ole aikaa tai rahaa hukattavana, vaatii kykyä kritiikkiin ja itsekuriin – taitoja, joita tarvitsemme myös poliittisessa toiminnassa! Henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttaminen ja eri taitojen harjoittaminen antaa meille myös itsevarmuutta ja kykyä luottaa itseemme. Suosittelen erityisesti pienempien tavoitteiden asettamista etenkin alkuun, ja sitten juhlimista, kun saavutamme ne.
Itsekritiikin lisäksi myös kyky antaa ja vastaanottaa kritiikkiä on taito, jota jokaisen meistä kannattaa harjoitella. Meidän on kyettävä tiedostamaan ongelmat niin omassa toiminnassamme kuin laajemmassa vasemmistoliikkeessä. Itse pohdin usein vasemmiston hajaannusta, uusien aktiivien puutetta sekä aiemmin mainittua loppuun palamista.
Haluan ehdottaa ideaa, joka voisi olla yksi askel kohti ratkaisua näissä ongelmissa. Se pohjautuu lainaukseen trans- ja homoaktivisteilta 80-luvun AIDS-kriisin ajalta: ”Hautasimme ystävämme aamulla, protestoimme iltapäivällä ja tanssimme koko yön. Tanssi piti meidät taistelussa.” Tämä muistutti minua, kuinka iso syy siitä, että selvisin hengissä lapsuudestani, oli tanssiminen. Monta vuotta sain tunnin viikossa olla turvallisessa tilassa, tanssia, itkeä, hymyillä ja unohtaa kaikki, mikä on huonosti studion ulkopuolella.
Huolimatta siitä, päädynkö tanssilattialle yksin vai ison kaveriporukan kanssa, saan aina matkan varrelta uusia tuttavuuksia. Pelkästään viimeisen vuoden aikana useampi tanssilattialla tavattu on kiinnostunut tutustumaan enemmän ja ottanut vastaan teoriavinkkejä, lukenut poliittisia tekstejäni tai lähtenyt mukaan toimintaan.
Sosiaaliset taidot, niin kuin tanssiminen, vaatii harjoitusta. Viisi tai kuusi vuotta sitten uskalsin juuri ja juuri puhua ääneen. Mitä enemmän puskin itseäni tutustumaan uusiin ihmisiin, sitä itsevarmempi minusta tuli.
Mitä itsevarmempi ja iloisempi olet, sitä enemmän ihmiset kiinnostuvat. Anna ihmisten kiinnostua sinusta: ulkonäöstä, huumorintajusta, intohimosta, toivosta, rakkaudesta.
Tämän ”tanssin politiikan” ei tarvitse välttämättä olla tanssimista. Tavoitteena on unohtaa muut huolet ja tutustua uusiin ihmisiin. Se voi tapahtua klubilla, lähibaarissa, kahvilassa, koulussa, kuntosalilla tai puistossa. Muista, että ihmisiin, erityisesti paikalliseen yhteisöön tutustuminen ei ole koskaan ajanhaaskausta.
Voimme ottaa poliittiset aiheet ja toiminnan vakavasti, ilman että otamme itsemme liian vakavasti. Voimme pyrkiä terveellisempiin elämäntapoihin ja pitää huolta itsestämme, unohtamatta kollektiivista toimintaa tai muiden auttamista.
Jokaiselle toverille, yksin tai yhdessä: tanssi, käy salilla, flirttaile, vitsaile, pidä hauskaa ja verkostoidu.