Tapahtumareportaasi – Punamusta Liekki #17/lokakuu 2025
Kirjoittaja: Oskari Haapsamo
Asennan nauhurisovellusta puhelimeeni. Peitän epämiellyttävää spektaakkelia edeltävää jännittyneisyyttä rehvakkuudella ja totean toimittajatoverille: “Nauhuri vaan päälle ja lätisemään. Onko meillä jotain listaa valmiista kysymyksistä?” Haluaisin kutsua itseäni diletantiksi, mutta todellisuudessa olen amatööri.
Tiikerihai haistaa pisaran verta kilpauima-altaasta. Haistaako ministerin erityisavustaja minusta tihkuvan kokemattomuuden? Hermostuneena rassaan avainnippua reisitaskun pohjalla ja saan peukalooni verta vuotavan haavan.
Jestas, toivottavasti en joudu kättelemään ketään.
Ilma Kauppurien aukiolla on sakeaa, mutta lämmintä. Kesän viimeinen aurinko ennen hallituksen leikkausten talvea. Kokoomuksen ministeriryhmän kokous on päättynyt.
Aukio on yhteiskunnallisten toimijoiden konsentrinen piirileikki. Keskellä aukiota sininen puolueteltta ja sen ympärillä parveilevat kansalaiset. Dressmannin pikkutakkeja, kikkelihousuja, tikattuja kevyttoppatakkeja, sliipattuja kuontaloita: kokoomuslaisia. Ympärillä banderollien kanssa huutavaa väkeä. Lävistyksiä ja kufiyoita: aktivisteja. Uloimpana Oakleyn aurinkolaseihin ja tummanpuhuviin mellakkavarusteisiin pukeutuneita, pistoolia kantavia byrokraatteja: poliisi.
Tarkka katse bongaa paikalta myös kokoomusväen joukkoon sulautuvan Ylen politiikan toimittajan. Mahtaako kameleontti äänestää seuraavissa vaaleissa vai tehdä Sanna Ukkolat?
Pitkältä tuntuneen 15 minuutin odotuksen jälkeen ministerit saapuvat paikalle ja aloittavat luovimisensa kohti sinistä majakkaa. He tekevät parhaansa ollakseen huomioimatta aukiota kehystäviä banderolleja. Lienee helppoa, kun koko poliittinen ideologia ja ura perustuu siihen, että silmät ummistetaan heikossa asemassa olevien kärsimykseltä. Katseeni seilaa banderollien ja puolustusministeri Häkkäsen kiiltokuvahymyn välillä. Päätän lähestyä jälkimmäistä.
“Toimittaja Haapsamo Punamustasta Liekistä päivää, sopiiko kysyä muutamia kysymyksiä?” kakistelen. “Toki”, vastaavat hymyilevät kasvot. “Ministeri Häkkänen, useat kansainväliset järjestöt ovat todenneet Israelin suorittavan kansanmurhaa Palestiinassa. Miksi Suomi jatkaa asekauppoja kansanmurhaa suorittavan valtion kanssa?” Ministerin ilme vakavoituu mikrosekunniksi, kunnes hän huomaa väkijoukosta tuttavansa ja kääntyy selin minuun. “No terve, onpa mukava nähdä.”
En näe enää Häkkäsen kasvoja, mutta äänensävyn perusteella hymy on palannut. Suojelupoliisista tai ties mistä kotoisin oleva pukumies astuu minun ja ministerin väliin. Haastattelu on ohitse.
Typertyneenä vetäydyn väkijoukon laidoille analysoimaan kohtaamista. Haastateltava voi yksinkertaisesti olla vastaamatta. Lähestymistapaa pitää selvästi muuttaa.
En kuitenkaan ehdi selvitellä päätäni kuin hetken, kun Petteri Orpo astelee lavalle mikrofonin eteen. Lavan takareunalla yleensä istuskelevia juoppoja ei näy missään. Pääministeri aloittaa puheensa. “Hienoa olla Oulussa!” Ovatko järjestyksenvalvojat vai pelkkä porvarillinen presenssi lakaissut juopot katukuvasta?
Oli miten oli, ministereillä on yksi asia vähemmän häiritsemässä ja muistuttamassa oikeistolaisen politiikan seurauksista.
Pääministerin ja mielenosottajien vuoropuhelu on kertomus edustuksellisen demokratian epäonnistumisesta. “Haluan vakuuttaa teille sen, että Suomen hallitus, valtiojohto, tekee joka päivä kaikkensa sen eteen, että myös Lähi-itään saadaan rauha, että saadaan humanitäärinen apu perille ja että tappaminen loppuu. Me teemme kaikkemme sen eteen.” Kuuntelen puhetta kokoomusväen laidalla. Oikea korvani kuulee vastaukseksi aplodeja, vasen buuausta ja “Asekaupat seis!” -huutoja.
Äänentoiston vahvistamanakin pääministerin ääni jää orvoksi mielenosoittajien huutaessa. “Verotusta on kevennetty. Korot on alhaalla. Inflaatio on alhaalla. Tässä on kaikki edellytykset.” “Leikkaukset tappaa”, vastaa piiritys aukion laidoilta. Mielenosoittajien takana mellakkapoliisit liikehtivät levottomina odottaen käskyä.
Poliiseille tilanne on äärimmäistä edgetystä: kaikki koulutus, varusteiden pukeminen, coolit aurinkolasitkin, mutta silti väkivallalle pitää olla ainakin näennäinen peruste. Kokoomusväen nyreä ilme ei sellaiseksi kenttäjohtajalle kelpaa. “Paikka”, hän komentaa korvanappeihin. Kunpa joku edes heittäisi jotain, hän ajattelee.
Eräälle aktivistille on osoitettu henkilökohtainen, luotiliivin ja käsiaseen omaava lapsenvahti. Sivukorvalla kuulen, kuinka vahti koittaa rupatella hänelle jonninjoutavia. “Missäs asut? Mitä tahoja täällä oikein on paikalla?” Ehtiikö mielenosoittaja edes huutaa iskulauseita jutustelun lomassa? On vaistonvaraista kohdata ihminen ihmisenä ja vastata poliisin kysymyksiin. Todellisuudessa poliisin tarkoitus on kuitenkin häiritä mielenosoittajaa ja kalastella tietoa. Aktivisti osoittautuu veteraaniksi. “Hävetkää!” hän huutaa Orpon valheiden päälle.
Toisaalla poliisi kieltää mielenosoittajia huutamasta ja väittää sopineensa heidän kanssaan, ettei huutoa olisi. “Ei me sellaista sovittu”, puuskahtaa poliisien kanssa aiemmin jutellut mielenosoittaja. Poliisi palaa toistuvasti ruinaamaan: “Kyllähän me sovittiin.” Vasta kirjallisen määräyksen pyytäminen saa tinanapin soittamaan puhelun ja laittamaan hännän koipien väliin. Kenttäjohtaja iskee jälleen. Poliisi intoutuu myös propaganda-analyysiin: “Teidän kannattaisi miettiä, millaisen kuvan annatte, jos huudatte täällä.” Avuliasta.
Mielenosoittajien huutojen vaimetessa hakeudun uudelleen ministereiden kiertoradoille. Vastaukset tursuavat jargonia ja niissä toistellaan samoja asioita. Toimittajatoveri haastattelee sosiaaliturvaministeri Sanni Grahn-Laasosta.
“Näettekö sosiaaliturvaministerinä oikeudenmukaisena sen, että puolustusmenoja on kasvatettu tosi paljon, jonka suhteen voidaan sanoa, että sitä rahoitetaan sillä, että leikataan palveluista?” tiedustelee toimittaja. “Suomen ja suomalaisten turvallisuus tulee aina ensin, se on aivan valtion ydintehtävä ja tässä turvallisuustilanteessa en näe mahdollisena kyseenalaistaa näiden puolustushankintojen välttämättömyyttä. Meillä on rajan takana sotaa Ukrainassa käyvä naapuri, aggressiivinen Venäjä, ja Suomen pitää huolehtia omasta puolustuksestaan, puolustuskyvystään ja itsenäisyydestään. Se on meidän aivan ensisijainen tehtävä”, muotoilee ministeri. Toimittaja esittää tiukan jatkokysymyksen: “Samaan aikaan me myös jatketaan asekauppoja Israelin kanssa, joka toteuttaa kansanmurhaa Palestiinassa. Eikö tässä ole ristiriitaa?” “Kiitos haastattelusta”, vastaa ministeri pirteän kohteliaasti.
Haastatteluista ei jää käteen mitään. Keskustelua hallitaan määrittämällä kysymykset. Ministerit vastaavat johonkin muuhun kuin esittämiini kysymyksiin.
Vierauden tunne hyökyy ylitseni ja hukuttaa minut alleen. Seison alle metrin päässä vallankäyttäjistä, mutta puhumme eri kieltä, olemme eri planeetoilla, toisissa todellisuuksissa. Kuilu tuntuu ylitsepääsemättömältä.
“Hei, voitko hakea mulle kahvia tuolta kokkareiden teltalta?” kysyy banderollia kannatteleva mielenosoittaja. “Tulee kylmä tässä seisoskellessa. Menisin itse, mutta kun on tämä kyltti”, hän valittelee. Suoraan teltalle marssiminen tuntuu kuitenkin metafyysisesti mahdottomalta. Kokoomuskupla taivuttaa todellisuuden rajoja. Puolueteltta sen keskipisteessä on neliskulmainen singulariteetti. Jos kävelen teltalle, olen vaarassa langeta lopullisesti toiseen todellisuuteen, josta ei ole poispääsyä. Ministeriraketilla ratsastaminen vei minut jo pelottavan lähelle kylmänsinistä aurinkoa, siipieni vaha suli. Mielenosoittajan Orpolle terwaa ja höyheniä toivottanut banderolli oli laskuvarjo, joka pelasti minut. En edes tohdi kuvitella, miten olisi käynyt ilman sitä.
Minun pitäisi kiittää mielenosoittajaa, hän on rohkea. En kuitenkaan saa puettua tuntemusta sanoiksi ja valehtelen: “Joo, kohta.”
Tilaisuuden jälkeen huomaan, etten ole osannut käyttää nauhurisovellusta. Nauhoitteet ovat täynnä tyhjää kohinaa. Toki lopputulos olisi ollut sama, vaikka nauhoitus olisi onnistunutkin.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!