Mielivallaton – Punamusta Liekki #18/marraskuu 2025
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Fasismin valtavirtaistumisen myötä keskustelu konkreettisesta vastarinnasta ja materiaalisen joukkovoiman rakentamisesta käy radikaalivasemmistossa yhä välttämättömäksi. Fyysisten kykyjen ja taitojen nostaminen vallankumouksellisen toiminnan keskiöön vaatii monipuolista työtä ruumiillisuuden, eli mielten ja kehojen suhteiden muuttamiseksi ja siihen liittyvän vieraantumisen purkamiseksi. Kollektiivinen voimattomuutemme on samalla tavalla mielissä kuin kehoissa, eikä kumpaakaan voi ratkaista ilman kykyä hyvinvoinnin ylläpitämiseen yhteisöissä.
Fyysinen voima ei takaa joukkovoimaa
Fasistien aktiivinen tappelukerhotrendi herättää pohtimaan fyysisen kunnon merkitystä ja sen laiminlyömistä vasemmistossa. Samalla fasismin normalisoituminen tekee itsepuolustuskyvystä elintärkeän erityisesti näkyviin vähemmistöihin kuuluville. Väkivaltaan valmistautuminen on järkevä idea. Kauaskatseiselle vallankumoukselliselle liikkeelle se on välttämätöntä. Fyysisistä vastarinnan aspekteista keskustelemisen tabu on korkea aika poistaa. Kuitenkaan pelkkä puhe ei tietenkään riitä – on helppoa julistaa kannattavansa vallankumousta, ja huomattavasti vaikeampaa näyttää konkreettisesti edistävänsä sitä tai valmistautuvansa siihen. Työ kumouksellisten valmiuksien hyväksi jää alkeelliseksi, ellei merkityksettömäksi, jos vain kehotamme yksilöitä fyysisen kunnon kehittämiseen kiinnittämättä huomiota siihen liittyviin fyysisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin esteisiin ja kollektiiviseen työhön niiden purkamiseksi.
Patriarkaalisen ja ableistisen kulttuurin kasvatteina olemme taipuvaisia keskittymään olemassaolevien kyvykkyysnormien mukaiseen kehojen kestävyyden ja vahvuuden kehittämiseen. Urheilutoiminta on yleensä ableistista perustuessaan tietynlaisille liikkumisen muodoille ja kehoille, jolloin normista poikkeavat jätetään marginaaliin tai kohdellaan poikkeustapauksina. Kuitenkin fyysisen kunnon korostamisen ableistisuuden riskit ovat on paljon syvemmällä käsityksissämme terveydestä, sairaudesta ja kyvykkyydestä sekä mielen ja kehon vastakohtaisuudesta. Vammaton, hoikka ja vahva keho on liberaalifeministisestä kehopositiivisuuspropagandasta huolimatta (oikeastaan myös sen ansiosta) yhä valtavan tuottava ja myyvä ihanne, jota vastaan vasemmistossa ei riittävästi taistella – itse asiassa sen vahingollisuutta ei edes laajalti tunnisteta.
Laihdutuskulttuuri sementoi ruumiiden kontrollin
Ruumiillisuus on aina poliittista ja politiikkaa tehdään aina ruumiilla. Syömishäiriödiagnoosien ja muun vahingollisen syömis- ja liikuntakäyttäytymisen lisääntyminen on vasemmistossa herättänyt korkeintaan marginaalista huolta eikä juurikaan konkreettisia ratkaisuja. Samalla lihavuus ja niin sanottu ylipaino esitetään julkisessa keskustelussa esteinä tai vastakohtana hyvälle fyysiselle kunnolle. Siinä missä jälkimmäiset määritellään sairauksiksi, laihduttaminen ja hoikkuus esitetään terveellisinä, tarpeellisina ja hyveellisinä yksilön valintoina, mikä normalisoi läskifobiaa ja vahingollista syömiskäyttäytymistä. Näitä ajattelutapoja pitkälti toistetaan myös vasemmistossa. Kollektiivisen ruumiillisen toimijuuden edistäminen edellyttää kehonormien ymmärtämistä kapitalismin ja valkoisen ylivallan työkaluina.
Syömishäiriöiden lisääntymisen juurisyitä etsittäessä on helppo osoittaa median levittämien kauneusihanteiden epäterveellisyyteen. Ruumiiden muokkaamisessa on kuitenkin kyse paljon muusta kuin ulkonäöstä.
Laihdutuskulttuuria voidaan ymmärtää vain materiaalisia olosuhteita ja valtaa tarkastelemalla. Omistava luokka hyötyy siitä, kun työväenluokka keskittyy yksilöinä itsensä valvomiseen ja muokkaamiseen. Hyödyt ovat laihdutus-, lääke-, vaate-, urheilu- ja ruokateollisuuden voittojen lisäksi biopoliittisia eli elämän ehtoihin liittyviä voittoja. Terveen ja elämää ansaitsevan ja ansaitsemattoman ruumiin määrittely palvelee eugenistisia tavoitteita ja pönkittää markkinoiden ja valtion voimaa kansaan nähden.
Ei ole sattumaa eikä geneettistä, että vaarallista laihduttamista ja syömishäiriödiagnooseja ilmenee eniten naisilla ja tytöillä. Patriarkaatti hyötyy, kun naiset heikentävät kehomieliään ja keskittyvät fyysisen ja henkisen voimansa kontrollointiin. Fasismin valtavirtaistuessa myös feminismin vastustaminen tarvitsee tehokeinoja, ja kaikista tehokkainta sortajalle on taistelu, jota sorrettu käy itseään vastaan. Fasistisen politiikan edistämät niin sanotut perinteiset sukupuoliroolit niin ikään vaativat itsekontrollin maksimoivaa, haluista vapaata, pientä ja huomaamatonta naista.
Läskiviha kytkeytyy rasismiin ja misogyniaan
Lihavuuden demonisointi ja hoikkuuden ihannointi nykymuodossaan on vain muutamia vuosisatoja vanha eurooppalaisten intellektuellimiesten rakennelma. Läskifobia kytkettiin rasismiin 1600-luvun lopulla, kun rotutieteilijät alkoivat esittää ylensyönnin ja laiskuuden afrikkalaisina ominaisuuksina, ja valistusfilosofiassa hoikkuus rakennettiin todisteeksi valkoisten ihmisten moraalisesta ja älyllisestä ylivertaisuudesta1. Lihavuuden samaistaminen epäinhimilliseen hallitsemattomuuteen on toiminut perusteluna orjuuttamiselle. Lihavuus risteää naiseuden ja mustuuden kanssa siinä, kuinka se on liitetty eläimellisyyteen epä-ihmisyytenä ja käytetty yhtä aikaa fetisoinnin ja dehumanisoinnin perusteena.
Siinä missä fitness-kulttuurin vaalimat erilaiset lihaksikkuuden ja muodokkuuden ihanteet ovat vallinneet muutaman vuosikymmenen, hyperlaihuuden trendi näyttää tällä hetkellä merkkejä paluustaan. Laihduttamisen markkinat ovat muuttuneet, kun sosiaalisen median treeni- ja syömisohjeet ja laihdutusinspiraatiosisällöt ovat jatkuvasti käden ulottuvilla. Muuttumattomana on pysynyt se, että edelleen rodullistettujen ja naissukupuolitettujen kehojen hyväksymiskynnys on korkeampi kuin valkoisilla miehillä. Ihannekehoa määrittelee kuri ja kontrolli, oli se sitten laihduttamista tai treenaamista. Itseen tai muihin kohdistuva arvottava puhe ruuista, syömisestä ja kehoista on normalisoitua, koska terveellisyys ja epäterveellisyys nähdään objektiivisena binäärinä.
Turva rakennetaan ruumiillisesti
Yläkoulun opettajani kertoi minulle aikanaan, että anoreksia on elintasosairaus. Tosiasiassa laihuus, lihavuus ja ruumiillisuus kietoutuvat luokkaan ja elämän ehtoihin paljon monimutkaisemmilla tavoilla. Niin sanottu länsimainen lääketiede ei tietenkään havaitse syömishäiriöitä nälänhädän tai absoluuttisen köyhyyden keskellä, koska diagnoosit on rakennettu rikkaiden maiden kontekstiin, ravitsemusstandardeja ja ruokailunormeja heijastaviksi. Pohjimmiltaan kyse ei ole yksilön lankeamisesta kauneusihanteiden markkinoinnille, vaan yhdestä luonnollisesta ahdingon käsittelyn keinosta muiden joukossa. Kehon muokkaamiselle omistautuminen oman hyvinvoinnin laiminlyöntiin saakka vastaa olennaisiin inhimillisiin tarpeisiin turvasta ja merkityksestä. Helposti nähtävät tulokset omasta kurinalaisesta työstä luovat koukuttavan illuusion moraalisesta ansioitumisesta, hyvän ja ahkeran ihmisen ihanteisiin sopimisesta.
Terveellisyyden ja epäterveellisyyden binääri sekä puhe niin sanotusta yli- ja alipainosta ilmentävät psykiatrian mieliimme iskostamaa eriarvoistavaa ihmiskäsitystä. Terveen ja normaalin rajat sekä niistä poikkeamisen ilmenemistavat ovat pitkälti kyseisistä rajanvedoista hyötyvien ihmisten rakentamia. Lihavuuden määritteleminen sairaudeksi mahdollistaa laihdutustuotteiden markkinat. Lääketieteen auktoriteettien oikeudeksi rajatun terveyden ja sairauden rajojen määrittelyn tarkoituksena on hoitoa ansaitsevien tai tarvitsevien joukon rajaaminen. Syömishäiriö-termissä piilee sama valheellisuus kuin muissa psykiatrian kategorioissa – itsensä vahingoittaminen tai hyvinvoinnin laiminlyöminen nähdään häiriöinä eikä luonnollisina reaktioina ahdinkoon ja sortoon. Kauneusihanteiden tuottamilla sosiaalisilla paineilla on toki merkittävä rooli kehokontrollin viljelemisessä yhteiskunnassa, jossa kaikki ovat toistensa vihollisia ja pärjätäkseen on pyrittävä jatkuvasti olemaan muihin verrattuna parempi ja “kehittämään itseään”. Kun ihanneyksilön hyveitä ovat itsekuri, hillittyys ja maltillisuus, ruumiin loputtomasta kontrolloinnista ja optimoinnista tulee itseisarvo.
Kollektiivinen voima valtauttaa ruumiit
Niin sanotut asiantuntijat käyvät loputonta diskurssia siitä, voiko syömishäiriöstä “parantua kokonaan”. Itselleni psykiatri sanoi aikoinaan, että ei voi. Se tuntui silloin musertavalta, mutta nyt huomaan hänen olleen kivuliaan lähellä alansa perustan kanssa ristiriitaista totuutta: “psykiatriset häiriöt” ovat reagointi- ja selviytymiskeinoja sekä olemisen ja toimimisen tapoja, joiden “parantaminen” tarkoittaisi yksilön mielen luonnollisten taipumusten tappamista. Paranemisen sijaan jotkut psykiatrian uhrit puhuvat mieluummin toipumisesta, jolla viitataan ennemminkin palautumiseen kuormituksesta ja kärsimyksestä eikä sen käsittelemisen tavoista.
Radikaalivasemmistossa tarpeellinen ruumiillisuuden huomiointi on laajennettava ymmärtämään ja purkamaan niitä ruumiiden heikentämisen ja kontrollin muotoja, joista vihollisemme hyötyvät. Itsepuolustus vaatii fyysisten lisäksi henkisiä valmiuksia, ja ikävä kyllä äärioikeisto tietää sen. Sen takia heidän tappelukerhonsa perustuvat itsevarmuuden, tietoisuuden ja ryhmätunteen vahvistamiselle. Vastuuta vahingollisen tai hyvinvointia laiminlyövän käyttäytymisen tuottamisesta ei voida ulkoistaa somen ulkonäköpaineille tai laihdutusmarkkinoille. Samoin kuin muitakin yksilön psyykkisiksi häiriöiksi määriteltyjä reaktioita haitallisiin ympäristöihin, myös vahingollista syömiskäyttäytymistä voidaan joko ylläpitää tai ehkäistä kollektiivisesti vuorovaikutuksessa ja yhteisöjen toimintatavoissa. Omalla kohdallani syömishäiriöstä toipuminen tapahtui psykiatrian vahingollisten interventioiden jälkeen yhteisöjen kollektiivisen rakentamisen ja toimijuuden kokemusten avulla. Kehosuhteen uudelleenmäärittely on vallan takaisinottamisen projekti. Ruoan, levon ja turvan kaltaisten perustarpeiden varmistaminen on kumouksellisen voiman rakentamisen perusta, ja toisin kuin vangitsemiseen perustuva psykiatriajärjestelmä opettaa, turvan tuottavat vapaus, toimijuus ja yhteisöllinen merkitys.
Lähteet:
- Strings, S. (2019). Fearing the black body: The racial origins of fatphobia. NYU Press. ↩︎
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!