J’Accuse…! – Punamusta Liekki #25/lokakuu 2026
Kritiikkiä. Syytöksiä. Ravistelua. Avoimia kirjeitä vasemmalta.
Kirjoittaja: Onni Storm
Sunnuntaina 6.9. Saksan itäisessä osavaltiossa Saksi-Anhaltissa todistettiin Euroopan poliittisen kehityksen karua suuntaa, kun äärioikeistolainen AfD koki murskavoiton osavaltiovaaleissa saaden 43,8% äänistä. Sama kehitys on ollut viime aikoina nähtävissä myös Suomessa, jossa fasistiset toimijat, kuten Sinimusta Liike ja Active Club ovat marsseillaan ja katukampanjoinnillaan vallanneet entistä enemmän tilaa kaduilla. Paluumuutto-tarroja löytyy joka nurkasta kautta maan samalla, kun perussuomalaiset virnuilevat somessa “Send them back”-lakit päässä. Rasistisia puukotuksia ja fasistien tekemiä pahoinpitelyjä tuntuu tapahtuvan jatkuvalla syötöllä. Fasismin nousu on kiistaton tosiasia.
Vasemmistolainen diskurssi fasismista, äärioikeistosta ja perussuomalaisten tempauksista toistaa usein samaa kaavaa kuin diskurssi kaikista muista huonoista uutisista hallituksen leikkauksista Israelin terroritekoihin. Tuomitsevia kannanottoja, kauhistelua ja “Kuinka kehtaat, päättäjä! Herätkää, päättäjät!”-tyyppistä retoriikkaa. Fasismi ja rasismi tuomitaan moraalisina ongelmina ja hallituksen tekemättömyyttä päivitellään, ikään kuin siinä uskossa, että vallan kahvassa olevat voitaisiin häpäistä toimimaan halutulla tavalla. Äärioikeistolaisten empatiakykyä, moraalia ja älykkyyttä kyseenalaistetaan. Parhaimmillaan fasismia analysoidaan nuorten miesten syrjäytymisen ja sosiaalisten turvaverkkojen rappeutumisen kautta, kuitenkin kysymättä, miksi kyseiset ihmiset hakeutuvat nimenomaan fasismin piiriin.
Missään vaiheessa fasismin todellisia juurisyitä tai luokkataustaa ei tarkastella puhumattakaan siitä, että sen kasvavalle suosiolle saataisiin tehtyä jotain.
Myös konkreettinen antifasistinen toiminta on Suomessa lähinnä reaktiivista. Antifasistiset marssit, tarrat ja katutaistelut sekä erinäiset suoran toiminnan muodot ovat kaikki tärkeitä fasismin ja fasistien vastustamisessa, mutta ilman kokonaisvaltaista ymmärrystä siitä mitä fasismi oikeastaan on, mistä se syntyy ja miksi se on nousussa, pysyy taistelu puolustuskannalla ja fasistinen liike kasvavana.
Marxismista luopunut nykyvasemmisto analysoi fasismin uutta nousua yleensä kasvavasta eriarvoisuudesta ja sosiaalipalveluiden alasajosta kumpuavan yhteiskunnallisen epävakauden ja kasvaneen syrjäytymisen oireena. Kuten saattaa odottaa, tähän tarjotaan reformistisia ratkaisuja, kuten hyvinvointivaltion uudelleenrakentamista, perustuloa, julkisten palveluiden vahvistuksia tai muita kapitalistisen järjestelmän sisäisiä uudistuksia. Näin on myös helppo moraalisesti velvoittaa ihmiset äänestämään vasemmistoliittoa, sillä äänestämättä jättänyt on edesauttanut fasismin nousua.
Mutta mitä jos edellä mainittu analyysi on niin puutteellinen, että sen pohjalta kehitetty ratkaisu – reformistisen vasemmiston tukeminen – on nurinkurisesti fasismia edesauttava toimenpide?
Löytääksemme riittävän kokonaisvaltaisen analyysin fasismista, on meidän mentävä ajassa taaksepäin aatteen ensimmäiselle nousukaudelle. Ennen kuin fasismi syöksi ihmiskunnan apokalyptiseen suursotaan ja kymmenien miljoonien kuolonuhrien lihamyllyyn, toisen maailmansodan sekä siihen johtavan taloudellisen sekä poliittisen kehityskulun ennusti marxilainen toimittaja, poliitikko ja Erkki Tuomiojan isosetä Rajani Palme Dutt kirjassaan Fascism and Social Revolution (1934).
Yksi kirjan tärkeimmistä opeista on se, ettei fasismi ole oma järjestelmänsä, vaan tapa hallinnoida ja ylläpitää aikansa elänyttä kapitalistista taloudellista perustaa. Tämä saattaa olla pintatasolla monelle itsestäänselvyys, mutta se pitää sisällään ratkaisevia seurauksia. Yksi näistä on se, ettei perinteinen fasistinen diktatuuri ole fasismin ainoa mahdollinen muoto. Sen sijaan fasistisia tendenssejä voi taloudellisen ja poliittisen tilanteen vaatiessa näkyä myös muissa hallitsevissa puolueissa tai hallituksissa, vaikkei avoimen fasistinen liike olisi tarpeeksi vahva päästäkseen vallan kahvaan. Varsinaisen fasismin voitto on ainoastaan merkki siitä, että yhteiskunnalliset ristiriidat ovat kärjistyneet niin äärimmilleen, etteivät kevyemmät keinot estää hegemonian kriisiä tai täysmittaista vallankumousta riitä pääomalle.
Toinen vastaava seuraus on se, että aatteellisesti “puhdas” fasismi on kaikkea muuta kuin johdonmukainen ideologia. Fasistinen politiikka sisältää toki tiettyjä yhtäläisyyksiä paikasta ja ajasta riippumatta. Näistä yhtäläisyyksistä Palme Dutt listaa kriisiytyvän kapitalismin ylläpidon, porvariston diktatuurin tehostamisen, työväenliikkeen sortamisen ja tukahduttamisen sekä sen korvaamisen luokkayhteistyöhön perustuvalla systeemillä, parlamentaarisen demokratian tukahduttamisen, valtion monopoliaseman kasvattamisen teollisuudessa ja finanssipolitiikassa, imperialististen blokkien keskittämisen tiiviimpiin kokonaisuuksiin sekä kiihtyvän asevarustelun ja sotaan valmistautumisen.
Tämä ei ole niinkään fasismille ainutlaatuista, vaan vaihtelevin määrin jokaisessa kapitalistisessa valtiossa esiintyvää politiikkaa. Fasismille olennaista on se, miten tätä politiikkaa pannaan käytäntöön. Pohjimmiltaan fasistisen valtion ero muihin porvarivaltioihin on poliittisen terrorin ja avoimen väkivallan olennainen rooli järjestyksen ylläpidossa1.
Fasismilla ei kuitenkaan ole omaa poliittista teoriaansa siinä mielessä, missä esimerkiksi liberalismilla tai kommunismilla on oma teoriansa. Palme Dutt kritisoi älymystön taipumusta tutkia fasistista “filosofiaa” ja upota nationalismin, sosialismin, korporatismin, esoteerisen kansanuskon, kristillisen fundamentalismin, rasismin, antisemitismin ja muun epämääräisen ja sisäisesti täysin ristiriitaisen aatteellisen oksennuksen suohon. Hän näki tämän näennäisen ideologisen sisällön verhona, jonka avulla (tietoisesti tai ei) täysin päivänvaloa kestämätön todellinen poliittinen sisältö saadaan naamioitua fasistiselle liikkeelle viehättäväksi.
Näkemys vastaa myös historiallista totuutta. Elokuussa vuonna 1921, kaksi vuotta fasistisen liikkeen perustamisen jälkeen, Benito Mussolini kirjoitti puolueensa sihteerille Michele Bianchille kirjeessä, miten fasismille piti liikkeen kuoleman uhalla keksiä filosofia kahden kuukauden sisällä2. Toisin sanoen fasismi on täysin keinotekoinen aate, joka perustuu oman liikkeensä jäsenten tietoiselle vedättämiselle. Epärationaalinen ulkokuori kätkee sisälleen täysin rationaalisen ja harkitun poliittisen strategian ylläpitää vallitsevia omistussuhteita.
Ymmärtääkseen fasismin todellisen filosofian on luettava aatteen liikkeellepanijoiden ja rahoittajien eli finanssi- ja suurpääoman kirjeenvaihtoa fasistisen liikkeen johdon kanssa, sekä seurattava rahan liikettä fasistien päästyä valtaan. Saksassa kansallissosialistien (NSDAP:n) Dresdenin osaston johto joutui rauhoittelemaan erästä Weimarilaista kapitalistia, joka epäröi natsien rahallista tukemista heidän antikapitalististen propagandajulisteidensa takia. Puolueen vastauksessa vakuutettiin, että kapitalismin vastaiset sloganit olivat käytössä ainoastaan “diplomaattisista syistä”, sillä pelkällä nationalismilla puolueen kannatusta ei saataisi tarpeeksi korkealle työläisten keskuudessa.3 Rahahuolia fasisteille ei olisi tullut, vaikka yksittäinen kapitalisti ei olisikaan uskaltautunut sponsoriksi. Liikkeen rahoittajiin kuului pankkiireja, aristokraatteja ja suurpääomaa Kruppista Thysseniin, Fordiin ja Porscheen4. Nykypolitiikkaa seuraava huomaa helposti, ettei mikään ole muuttunut.
Tietyissä sosialistisissa piireissä vallitsee väärinkäsitys fasismista keskiluokan, eli lähinnä pienyrittäjien ja pienten maanomistajien autonomisena kapinaliikkeenä. Tämä virheellinen luokka-analyysi keskittyy liikaa fasistien sanomaan ja liikkeen rivijäsenistön kokoonpanoon. Kuten jo mainittiinkin, fasistinen propaganda ja ideologinen brändäys ei ole luotettavimmasta päästä, sillä fasismi ajaa finanssi- ja suurpääoman eli äärimmäisen vähemmistön tavoitteita. Saadakseen vankan valta-aseman jatkuvasti kriisiytyvässä ja epävakaassa järjestelmässä, tarvitsee suurpääoma keinotekoista massaliikettä pitämään järjestystä yllä avoimen väkivallan ja terrorin keinoin. Kun porkkanat pitää vaihtaa keppeihin, on yksityisomaisuuden koskemattomuudesta riippuvainen ja jo valmiiksi epävarmassa asemassa oleva pikkuporvaristo helposti mobilisoitavissa niitä heiluttamaan.
Fasistit kautta aikojen ovat yrittäneet luoda itsestään kuvan vallankumouksellisena ja status quota ravisuttavana kapinaliikkeenä, mutta illuusion lyö palasiksi materiaalinen todellisuus. Historiassa fasismi ei ole koskaan noussut valtaan alhaalta päin, vaan suurpääoman ja pankkiirien rahoittamana. Saksassa fasisteille ojensi vallan lopulta pääministeri, Italiassa kuningas.
Palme Dutt nostaa esille, miten fasismin ja fasistisen propagandan mystinen ja avoimesti epärationaalinen luonne on sen tarkoitusperän, eli tuhoon tuomitun ja kuolevan luokkayhteiskunnan ylläpidon, väistämätön tuote. Imperialismin ja finanssikapitalismin aikakaudella pääoma on levinnyt jokaiseen maailmankolkkaan ja vallannut kaikki mahdolliset markkinat. Jatkuvaa kasvua vaativa järjestelmä tarvitsee planeetan ja kysynnän rajoihin törmättyään jatkuvasti epärationaalisia toimenpiteitä pysyäkseen elossa. Ylituotannon kriisit pakottavat kapitalistit tuhoamaan hyödykkeitä, työvälineitä ja raaka-aineita massiivisella skaalalla, jotta myytävän tavaran hinta pysyisi kannattavana ja voittotasot kasvavina. Tuotantovoimien kehittyessä eksponentiaalisia voittoja edellyttävä järjestelmä vaatii, että yhä useampi työläinen menettää työpaikkansa ja toimeentulonsa. Kun voittoja ei saa enää yksin tuotannosta, alkaa rahaa kerääntymään spekulatiivisiin talouskupliin, mikä johtaa kerta toisensa jälkeen valtaviin finanssikriiseihin. Yksityinen sektori imee julkiselta sektorilta kaiken varallisuuden mitä kykenee ja pyrkii yksityistämään sen, jolloin myös työväen tulot saadaan siirrettyä tehokkaammin yksityiselle pääomalle.
Markkinoiden puute vie imperialistiset valtiot yhä syvemmälle asevarustelun ja sodan kierteeseen. Kauppasodat, tullisodat ja sijaissodat eivät ole kaukana kapitalismin loogisesta johtopäätöksestä eli imperialistisesta suursodasta. Ensin taloutta stimuloidaan aseteollisuudella ja lopulta, kun aseteollisuus kattaa valtavan osan taloudesta, saadaan sakkaavat markkinat nollattua täystuholla ja jälleenrakennuksella. Ajankohtainen esimerkki olkoon huutokauppa Gazan jälleenrakentamisesta. Jos kysyntää ei ole, pitää sitä luoda voimakeinoin.
Tähän pisteeseen kehittynyt kapitalismi ei enää kykene puolustamaan olemassaoloaan rationaalisin keinoin, jolloin fasismi astuu kuvioon. Ei liene sattumaa, että kansallisista eduista paasaava fasismi ryhtyy miltei aina laajamittaisiin leikkaus- ja sopeutustoimiin sekä äkilliseen asevarusteluun heti valtaan päästyään. Usein nämä toimet on jo aloitettu fasistien puolesta, ja heidän tehtäväkseen lankeaa ainoastaan olemassa olevan politiikan kiihdyttäminen.
Kapitalismin logiikka on horjumaton, ja kriisiytymisen kehityskulun voi lopettaa ainoastaan markkinoiden nollaaminen suursodalla tai itse kapitalismista luopuminen. Ydinaseiden aikakaudella luulisi, että valinta olisi jokaiselle selkeä. Jos tuotanto organisoidaan vaihtoarvon tuottamisen sijaan ihmisten tarpeiden ympärille, lakkaavat seinään myös ylituotannon kriisit, spekulatiiviset kuplat ja finanssikriisit.
Tässä päästään myös syyhyn sille, miksi reformistinen vasemmisto ei kykene vastustamaan fasismia. Vaikka vasemmistoliitto saisi kaikista puolueista eniten ääniä neljissä eduskuntavaaleissa peräkkäin, johtaa kriisiytyvä kapitalismi lopulta samaan kadotukseen, ellei vasemmisto kykene irtautumaan kapitalismista ja reformismista. Pääomapiirit eivät myöskään vain heittäydy pitkälleen ja luovu vallasta, jos he kokevat työväenliikkeen vaarantavan kapitalistista talousjärjestelmää ja siten myös heidän omaisuuttaan. Historiassa fasismin nousua edelsi usein parlamentaarisen vasemmiston suursuosio. Erityisesti näin kävi Itävallassa. Saksassa ja Italiassa fasismi nousi sosialistisen vallankumouksen kompastuttua reformismiin. Palme Duttin sanojen mukaan: “Fasismi on käytännössä proletariaatin vallankumouksen keskenmenosta seurannut abortti” [Fascism and Social Revolution (1935) p. 177].
Palme Duttin mukaan sosialidemokratia ei ainoastaan ollut kykenemätön estämään fasismin nousua, vaan raivasi sille tien. Fasismi ei olisi mitenkään kyennyt vastustamaan yhtenäistä, määrätietoista ja vallankumouksellista työväkeä. Sosialidemokraattien piti ensin ajaa militantti työväenliike yleislakkoineen alas, riisua se aseista ja sulauttaa se porvarivaltioon oman virallisen puolueensa ja laillisen AY-liikkeen muodossa. Saksassa SPD kukisti vallankumouksellisen työväenliikkeen aseellisin keinoin, kun Gustav Noske usutti protofasistiset freikorps-joukot lahtaamaan lakkoilevaa työväkeä panssarivaunuilla ja pommikoneilla keskellä Müncheniä vuoden 1919 vappuna5.
Sosialidemokratian ja fasismin suhde on vielä edellä mainittua syvempi. Koska sosialidemokratia ja muu vasemmistolainen reformismi perustuu luokkayhteistyöhön kapitalistien kanssa ja fasismi on mädäntyvän kapitalismin oireilua, seuraa tästä se, että reformistit joutuvat ennen pitkää joko pyrkimään yhteistyöhön myös fasismin kanssa tai omaksumaan politiikkaansa fasistisia tendenssejä materiaalisten olosuhteiden niin vaatiessa.
Fasismin vasta noustessa sosialidemokratialla on myös tärkeä rooli oman äänestäjakantansa passivoimisessa ja luokkayhteistyön ylläpitämisessä. Siinä missä fasismi vetoaa pikkuporvaristoon ja muuhun niinsanottuun keskiluokkaan, on reformistinen vasemmisto suunnattu erityisesti korkeakoulutetuille sekä ammattiliittoihin kuuluville palkkatyöläisille. Taloudellisen ja yhteiskunnallisen epävakauden alkuaikoina pääomalle on hyödyllistä antaa reformistiselle vasemmistolle ja työväenliikkeelle maltillisia voittoja, jonka aikana fasistinen liike voi kasvaa rauhassa. Kun pääomalla ei ole enää varaa antaa vasemmistolle myönnytyksiä, on sen tuhottava vasemmiston lisäksi myös parlamentaarinen demokratia ja militarisoitava luokkayhteistyö, jolloin yhteiskunnan päällysrakenne annetaan näennäisesti ulkoisen fasistisen “vallankumouksen” haltuun. AY-liike sulautetaan työnantajien etujärjestöjen kanssa fasistisen valtion auktoriteetin alle ja vähäinen järjestäytymätön vastarinta murskataan. Pahimmassa tapauksessa kansa on tässä vaiheessa niin turtunut poliittiseen väkivaltaan, että fasistit pääsevät valtaan ilman suurempaa kohua. Fasistisia piirteitä on myös pikkuhiljaa kerrytetty yhteiskunnan päällysrakenteeseen niin paljon, että toimenpiteet nähdään oikeutettuina ja entisen poliittisen kehityksen loogisena jatkeena.
Vastaavanlainen tulevaisuus saattaa odottaa horisontissa, jos sosialistinen liike ei herää vaaraan ajoissa. 1930-luvulla panokset olivat suuret, mutta tällä kertaa vaakalaudalla on koko ihmiskunnan selviytyminen. Meillä ei ole pahemmin varaa ydinsotaan. 1930-luvulla työväenliike oli huomattavasti järjestäytyneempi ja itsevarmempi. Sosialistinen vallankumous oli vielä tuore ja elinvoimainen, vaikkei se kyennyt leviämään Itä-Euroopan ulkopuolelle. Nykyään liikkeen on aloitettava miltei nollasta. Sitä pidättelee ideologinen tietämättömyys, sekaannus ja hajanaisuus, sekä nöyrä usko valtioon, pasifismiin ja parlamentaariseen demokratiaan. Siltä puuttuu kyky vedota tavalliseen kansalaiseen ja näyttää mitä sillä on maailmalle tarjottavana, mikä on hämmästyttävää ottaen huomioon mitä tarjolla olisi, jos sosialistinen liike lakkaisi pelkäämästä varjoaan. Fasismi tarjoaa varsin avoimesti terroria, sotaa ja hävitystä. Sosialismi tarjoaa ihmiskunnalle tien ulos jatkuvista ja täysin turhista kriiseistä. Se tarjoaa tulevaisuuden, jossa työtä ei tehdä ilman tarvetta sen tulokselle. Tulevaisuuden, jossa yhteiskunnan ylivoimainen enemmistö voi päättää yhteisestä kohtalostaan ja elää selviytymisen sijaan. Se tarjoaa ennen kaikkea vapautta.
Luokkataistelu kuitenkin jatkuu niin kauan kun luokkayhteiskunta on olemassa. Marxin sanoin maaperä, josta sosialismi kasvaa, on nykyaikainen yhteiskunta itsessään. Vuodatettakoon verta miten paljon tahansa, edellytykset sosialismille voi pääoma hävittää ainoastaan hävittämällä oman loismaisen olemassaolonsa. Valtaan pääsyssämme on työtä kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi, ja aikaa on huomattavasti vähemmän. Fasismin uusi nousu on valtava riski koko ihmiskunnalle ja riippuvainen työväenliikkeen heikkoudesta, mutta toivoa silti on. Rajani Palme Duttin teoksen viimeistä sivua lainaten: “Fasismi ei ole ainoastaan historian rangaistus tästä heikkoudesta; Fasismi on historian ase tämän heikkouden lopulliselle puhdistamiselle. Fasistisen terrorin kiirastulessa ja antifasistisessa taistelussa vallankumouksellinen työväenluokka tiivistää rivejään, vahvistuneena ja määrätietoisena, valmiina viimeiseen taisteluun, vastaa haasteeseen, voittaa ja pelastaa maailman. Riippumatta siitä, minkälaisten tuhon mustien helvettien läpi meidän on kuljettava, me katsomme tulevaisuuteen varmuudella lähestyvästä vallasta, halveksuen tuhoon tuomitun ja kuolevan loismaisen luokkavihollisen barbasismia ja sen epämuodostunutta jälkeläistä fasismia, laulavin sydämin ja luottaen tulevaan.
Tää on viimeinen taisto
Rintamaamme yhtykää
Niin huomispäivänä kansat
On veljet keskenään”
Lähteet:
- Palme Dutt, R. (1935) Fascism and Social Revolution. International Publishers co. Yhdysvallat. ↩︎
- Mussolini, B. (27.8.1921) Letter to Bianchi. Uudelleenjulkaistu: Message et Proclami, Milan, 1929, s. 39. ↩︎
- Letter of Dresden party leader to the industrialist, Fritsche, in Weimar. Uudelleenjulkaistu: Mowrer, E. (1933) Germany Puts the Clock Back. s. 150. ↩︎
- Pool, S. & Pool, J. (1978) Who Financed Hitler: The Secret Funding of Hitler’s Rise to Power, 1919-1933. United Press International. Yhdysvallat. ↩︎
- Arrows, D. (22.11.2022) The Iron Dice- Fight for the Republic #7. ↩︎
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!