Mielivallaton – Punamusta Liekki #25/lokakuu 2026
Mielivallaton-kolumnipalstalla Jiko Kylén tutkii vasemmistolaisen liikkeen heikkoja kohtia ja piileviä mahdollisuuksia tavoitteenaan kumouksellisen potentiaalin kahleita purkavan itsekritiikin vaaliminen.
Toimintakyvyn, terveyden ja sairauden on politiikka on viime aikoina saanut uutta huomiota vasemmistossa. Perinteinen narratiivi kulkee saavutettavuuden, hoivan ja hyvinvointivaltion korostamisen kautta lääketieteen auktoriteettien termein. Kuitenkin toimintakykyjensä tai -tapojensa vuoksi marginalisoidut ihmiset itse pitävät ääntä sortoa tuottavista yhteiskunnallisista rakenteista, jotka eivät korjaannu olemassa olevaa järjestelmää uudistelemalla. Liberaalissa vasemmistossa vammaisista, sairaista ja hulluista puhutaan, kuten monien muidenkin marginalisoitujen ryhmien tapauksessa, puolustettavina tai suojeltavina vähemmistöinä, joiden oikeuksia väitetysti edistetään lakimuutoksilla ja hoitavaksi määriteltyjen instituutioiden rahoituksella. Vallankumouksellisessa liikkeessä puolestaan ymmärretään, että oikeudet eivät tarkoita vapautusta eivätkä normeista poikkeavien olemisen tapojen eliminointipyrkimykset tarkoita hoivaa.
Mielenterveyspolitiikka hiljentää hullujen äänet
Vammaisuus, sairaus ja hulluus limittyvät toisiinsa ja useissa tapauksissa voivat viitata samaan kokemukseen. Siinä missä kahden ensimmäisen kategorian kohdalla itsemääräämisoikeuteen liittyviä epäkohtia tunnistetaan jo laajemmin, hulluudesta ei juurikaan puhuta. Jopa kyseistä ryhmän poliittiseen itsemäärittelyyn omaksuttua sanaa vieroksutaan ilmoittaen, että korrekti nimitys on “mielenterveyshäiriötä sairastava”, “mielenterveyskuntoutuja” tai vastaava psykiatrian auktoriteettien päteväksi tekemä patologisoiva eli sairautta tarkoittava termi. Hullujen puolesta puhuvat poliitikot tai muut kommentoijat eivät näe hulluutta poliittisena yhteiskunnallisesti tuotettuna ilmiönä, vaan lääketieteellisenä ongelmana. Ratkaisunkin on siten oltava yksilöön kohdistuva lääketieteellinen väliintulo, jota poliittisesti edistetään niin sanottujen hoitojen ja niiden resurssien lisäämisellä. Juurisyihin puuttumiseen ei löydy tietä, kun niiden uskotaan löytyvän yksilöiden aivoista ja siten kuuluvan maallikoille saavuttamattoman, psykiatrian objektiivisen asiantuntijatiedon piiriin. Suomalaisten vankkana tunnettu auktoriteettiusko ulottuu poliisien lisäksi myös muihin vankilajärjestelmän vartijoihin, joihin kuuluvat myös psykiatrian ammattilaiset.
Psykiatrian eugenistisista, poikkeaviksi määriteltyjen mielten eliminointiin tähtäävistä tavoitteista kertoo se, että viime aikoina pyrkimykset hulluuden aiheuttajan löytämiseen ovat saaneet kasvavaa suosiota. Psykiatrian raamattuna tunnetun diagnostisen käsikirjan (DSM) uudistusten suunnittelijat ovat kertoneet pyrkivänsä liittämään diagnooseihin biologisia, objektiivisia määritteitä (Cuthbert ym., 2026). Uraauurtavilta vaikuttavat DSM:n uudistukset ovat jatkumoa psykiatrian historiasta tutulle taipumukselle kerätä lääketieteellistä validiteettia ja valtaa fyysisesti vaikuttavien hoitomenetelmien kautta. Ihmisten huumaaminen (tai lobotomisoiminen tai sähköiskuttaminen) tottelevaisiksi ja rauhallisiksi on kustannustehokas keino laitospaikkojen nopeaan vapauttamiseen, ja vieläpä lääketeollisuudelle voitokkaalla tavalla. Kuitenkin psykiatriateollisuuden rahalliset voitot ovat vain pieni osa siitä hyödystä, jonka poikkeavuuden tukahduttamisen, rankaisemisen, valvonnan ja kontrollin keinoja kehittävä, toimeenpaneva ja normalisoiva instituutio tuottaa omistavalle luokalle. Psykiatrian käsitteistä ja narratiiveista on tullut yleisesti hyväksytty kehys oman mielemme ymmärtämiselle, ja täten kyseisellä instituutiolla on käytännössä valta määritellä, kuinka suhtaudumme omiin ja toistemme ajatteluun ja toimintaan sekä niiden syihin, seurauksiin ja mahdollisuuksiin. Kyseinen valta on entistä vahvempi, kun sitä ei tunnisteta.
Holhoaminen kumpuaa toiseuttamisesta
Oman uskon on helppo ajatella nousevan huolesta tai välittämisestä, kun hulluus on opetettu näkemään muun vammaisuuden tai sairauden tapaan yksinomaan kärsimyksenä. Tämä on esimerkki sanismista eli syrjivästä ajattelutavasta, jonka mukaan ei-hulluus (sanity) on parempi kuin hulluus, ja täten hulluista välittäväksi esitetty politiikka tähtää hulluuden poistamiseen eli “parantamiseen”. Olennaista on holhotun ryhmän puolesta ja yli puhuminen ilman huomiota autonomian tai vapauden kysymyksiin. Ihmisryhmään suhtautumisesta paljastaa paljon se, että siihen kuuluvien henkilöiden eduksi ajatellaan laitoksiin sulkeminen tai aivojen lääketieteellinen muunteleminen. Toisaalta sanismi on myös sisäistettyä; hulluuden ja sen mukanaan tuoman sorron kokeminen tuottaa häpeää ja halua piilottaa tai tukahduttaa omia olemisen tapoja. Monet myös määrittelevät itseään psykiatrian patologisoivilla termeillä, kun hulluutta koskeva poliittinen tietoisuus ja vertaisten solidaarisuus puuttuu.
Holhoava suhtautuminen hulluihin ihmisiin ei ole välinpitämättämyyden vastakohta, vaan sen kääntöpuoli. Näitä kahta yhdistää tahallinen ja tahaton tietämättömyys. Niin sanottua mielenterveyspoliittiikkaa eli hullujen sortamisen työkalujen uudistuksia ajavat ei-hullut eivät ajattele hulluuden koskevan heitä itseään. Siksi he ovat niin sanotusti heikompien asialla, etuoikeutetun pelastajan roolissa. Suojeleminen, puolustaminen tai mikä tahansa niin sanottu radikaali empatia eivät pyri vapautukseen, koska ne kohdistetaan ylhäältä alaspäin toiseksi ja huonommaksi määriteltyyn ryhmään. Ei ole sattumaa, että harva on kuullut hullujen ja psykiatrian selviytyjien vapautusliikkeestä, tai että hullujen äänet kuuluvat sosiaalisessa mediassa yhä vähemmän jos yhtään. Hullut eivät katoa, vaan heitä kadotetaan. Niin sanotun pakkohoidon ja pakkohuumaamisen eli psykiatrisen vangitsemisen kannatus pysyy vahvana, hiljaisena ja kyseenalaistamattomana normina. Psykiatriateollisuus hyötyy siitä, että ihmiset uskovat myyttiin aivojen kemiallisista epätasapainoista hulluuden aiheuttajana, koska silloin hulluus tuntuu tutummalta ongelmalta, samanlaiselta kuin fysiologiset sairaudet. Ongelmalta, jolle on olemassa yksiselitteinen ja kyseenalaistamaton, kaikille sopiva ratkaisu, josta kieltäytyminen kertoo niin ikään hulluudesta tai vähintään epärationaalisuudesta. Samalla hulluuden määrittelyn ja siihen suhtautumisen poliittinen ongelmallisuus on helppo unohtaa.
Psykiatrian valta tukahduttaa työväen toimijuuden
Marxilaisesta näkökulmasta hulluus voidaan käsittää osana kapitalistisen yhteiskunnan päällysrakennetta ideana ja suhteena, joka syntyy taloudellisen perustan määrittämänä ja muuttuu sen mukana. Olemme kaikki osallisia hulluuden tuottamiseen, ja samalla kaikki psykiatrian väkivaltakoneiston alaisia. Vasemmistossa yleisesti tunnistetaan psykiatrian ilmiselvät pintapuoliset ongelmat, kuten lääketeollisuuden voitontavoittelu tai yhteiskunnallisten ongelmien sysääminen yksilöiden syyksi. Pelkkä ongelmien tunnistaminen ei riitä. Emme myöskään voi ajatella psykiatrista sortoa vain lisäyksenä erilaisten sorrettujen vähemmistöjen listaan tai pelkästään työväen hämmentämisen tai hajauttamisen välineenä. Meidän on ymmärrettävä, kuinka ihmisyyden normaaliuden ja epänormaaliuden määrittely toimii olennaisena työkaluna kapitalismin kehityksessä ja ylläpitämisessä sekä historiallisesti että tänä päivänä. Mieliimme iskostettu ja institutionaalisesti toimeenpantu käsitys hulluudesta sairautena tai häiriönä edustaa myös itsestämme vieraantumista. Mikä voisikaan olla parempi esimerkki kapitalismin luonnollistamisesta ja ihmisyyden kieltämisestä kuin ympäristömme olosuhteiden aiheuttamien reaktioiden käsitteleminen yksilön aivokemian virheinä. Meidän on ymmärrettävä, että niin kauan kuin omistavan luokan hyödykseen kehittämät narratiivit määrittelevät tietoisuutemme, valta ei ole työväellä.
Psykiatrian lakkauttaminen ei tapahdu yhdellä päätöksellä tai yhdessä yössä, koska kyse on tiettyä yhteiskunnallista tarvetta täyttävän rakenteen lisäksi syvään juurtuneista ajattelutavoista, joista pois oppiminen lopullisesti tapahtuu vain materiaalisten olosuhteiden muuttuessa. Psykiatrian vallan murentaminen voidaan kuitenkin aloittaa esimerkiksi tarkastelemalla hulluuden ja ei-hulluuden näkyvyyttä liikkeessämme ja organisaatioissamme. Hullujen ja psykiatrian marginalisoimien ihmisten saavuttaminen on työväenliikkeelle olennaista. Meidän on tunnistettava, millaisia kapitalistisen yhteiskunnan hierarkioita organisaatiomme uusintavat ja tarkasteltava, kenen äänet eivät kuulu ja miksi. Emme voi houkutella vähemmistöjä mukaan kauniilla kutsuilla, vaan meidän on omalla toiminnallamme näytettävä, millaisille olemisen, käyttäytymisen ja ajattelemisen tavoille annamme arvoa sekä minkä vuoksi ja kenen hyödyksi taistelemme.
Hullut ja psykiatrian selviytyjät järjestäytyvät autonomisesti ja rakentavat liikettä tässä ja nyt, työväenliikkeestä irrallaan sekä sen osana ympäri maailmaa. Esimerkiksi psykiatriaa korvaavat vertaistuelliset tilat tarjoavat vallankumouksellisille tärkeitä oppeja hoivatyön uudelleen ajattelemisesta autonomian, itsemääräämisoikeuden ja vastavuoroisuuden lähtökohdista. Aito solidaarisuus ilmenee yhteen kietoutumisena, kun ymmärrämme, että psykiatria on yksi olennainen este luokkatietoisuuden kehittämiselle ja työväen toimivalle järjestäytymiselle. Ei riitä, että tuemme tai puolustamme hullujen vapautusliikettä, vaan työväenliikkeen on oltava myös hullujen vapautusliike.
Lähteet
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!