Monkeriaan mietteitä – Punamusta Liekki #22/huhtikuu 2026
Monkeriaan mietteitä -palstalla Oskari Haapsamo ruotii paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon.
Näyttelyarvio
PLAY
Fotografiska Tallinn x Oulu2026
Kauppakortteli Pekurissa Joulukuuhun 2026 asti
Osana Oulun kulttuuripääkaupunkivuotta Kauppakortteli Pekuriin, entisiin keskustakirjaston väistötiloihin on saatu valokuvataidemuseo Fotografiska Tallinnin ja Oulu2026:n yhteistyössä toteuttama valokuvanäyttely PLAY.
Jorven Viilikin kuratoimassa, leikkiä käsittelevässä kokonaisuudessa esillä on 17 taiteilijan valokuva- ja videoteoksia sekä yksi interaktiivinen installaatio.
Näyttelytila muodostuu 90 asteen kulmissa kääntyilevästä putkesta, joka on tuttu heräteostosten maksimoimiseen pyrkivistä skandinaavislähtöisistä halpakaupoista, kuten Gigantista, Normalista ja Ikeasta. PLAY on pakko kokea ennalta määritetyssä järjestyksessä, jossa altistuu jokaiselle teokselle, näkee niistä kerralla vain muutaman eikä voi mielekkäästi palata aiempien teosten pariin. Ruuhkaiseen aikaan paikalle sattuessa myös pysähtyminen yleisön virrassa on epäkäytännöllistä. Katsojan vapauden riistäminen yhdistyneenä siihen, etteivät väliseinät yllä kattoon, luo vaikutelman klaustrofobisesta labyrintista, jonka kujanjuoksun toivoisi päättyvän ennen minotauruksen kohtaamista.
PLAYn houkuttavuutta on pyritty lisäämään näyttelyn yhteydessä olevalla baarilla, josta saa keskinkertaista kuohuviinia (testasin). Juomaa voi siemailla näyttelyn yhteyteen sijoitetussa suomalaisen vastuullisen ja kestävän äänentoistoyhtiön showroomissa (jossa voi myös osallistua arvontaan voittaakseen uniikit, oikean taiteilijan maalaamalla koristelemat hulppeat äänentoistolaitteet). Kuohuvan voi ottaa mukaan itse näyttelyyn ja kuvitella olevansa hapokkaan pirskahtelevissa taidenäyttelyn avajaisissa. PLAY onkin oivallinen paikka näyttäytyä; siellä kuoharilasi kädessä otetut selfiet rakentavat henkilökohtaista brändiä vähintään yhtä paljon kuin edellä mainittu showroom kaiutinfirman brändiä.
Näyttely on toteutettu kaiutinfirman lisäksi yhteistyössä myös lukuisten muiden yritysten kanssa. Tämä käy selväksi jo lähestyessä lipunmyyntitiskiä, jonka vieressä lukuisat tutut ja vieläpä pitkälti paikalliset logot toivottavat tulijan tervetulleeksi. Myös Oulu2026-brändi on näyttelyssä vahvasti läsnä. Sivuillaan Oulu2026 demonstroi, kuinka myös ilmastonmuutos voi olla leikin asia: näyttelystä kerrotaan otsikolla “Inspiraationa kulttuuri-ilmastonmuutos”.
Kyseessä on valokuvataidenäyttely, mutta kokemusta pyritään syventämään Erki Pärnäojan säveltämällä äänimaisemalla. Näyttelyä sponsoroivan äänentoistoyhtiön kaiuttimista kuuluvan äänimaiseman olisi todennäköisesti tarkoitus rajautua kuhunkin labyrintin soppeen, mutta matalista seinistä johtuen eri tilojen äänet sekoittuvat näyttelyn läpäiseväksi urbaaniksi, tahmeaksi hälyksi. Aivan kuin ei olisi sisätiloissa, vaan keskellä ruuhkaista risteystä.
Tahmea kuvaa PLAYn dynamiikkaa laajemminkin. Näyttely on ripustettu neljän eri teeman – ilo, sisu, vastarinta ja yhteys – ympärille. Teemat ovat päälle liimattuja eivätkä tee oikeutta taiteilijoille. Erityisen ikävästi silmään pistää se, kuinka kapina on Bruce Davidsonin ja Susan Meiselasin teosten ja näyttelytekstien välisen vuoropuhelun muodossa kehystetty. Kapinan syvimpänä luonteena esitetään nuoruuteen liittyvä oman uuden vertaisryhmän löytäminen toisista nuorista. Näin kapina esitetään nuoruuteen kuuluvana ilmiönä, joka jää taakse kaikilla “tavanomaisesti” kehittyvillä yksilöillä – kapinan ja samalla nuoruuden transformatiivinen potentiaali on neutralisoitu; kapinan ei kuulu haastaa eikä se oikeastaan edes voi haastaa yhteiskunnan valtarakenteita, lohduttaa PLAY, nuorista kyllä tulee aikuisia. Samaa toistaa sisu-teeman alle niputettu, Christina de Middelin afrofuturistinen kertomus sambialaisesta avaruusohjelmasta. Kyseisen kollaasin viimeinen teos päättyy sanoihin: “Program died a natural death.” Leikki ei voi jatkua, sen on loputtava.
Valtaosa PLAYn teoksista kuvaa leikkiä ulkopuolisin silmin, joiden katseen alla leikki on vierasta ja leikkiminen vieraannuttaa. Yhteyden katkeaminen näkyy ympäri näyttelyä niin alun etupäässä iäkkäiden miesten pienoismalleja kuvaavassa kokonaisuudessa, jossa Sage Sohierin kuvaama leikki ottaa jäykän ja pakonomaisen toiminnan muodon ja leikkijät näyttäytyvät käpertyneinä syvään introspektioon kuin näyttelyn jälkipuoliskolla, josta vastinpariksi löytyvät Niccolò Rastrellin kuvaamat vanhemmat katsomassa cosplayaavia lapsiaan lasittuneella katseella. Mieleen tulevat Ateneumin pysyvän kokoelmanäyttelyn leikkiä käsittelevät teokset, joissa kuvauksen kohteena olevat lapset näyttävät pysähtyneiltä ja pelästyneiltä. Sadassa vuodessa ainoa muutos on tapahtunut siinä, että PLAYssa kuvaajan ja kuvattavan välisen etäisyyden ja katkoksen sijaan vieraantuminen on nyt kuvauksen kohteen ja ympäristön välillä.
Mikäli näyttely olisi tilallisesti avoimempi, teemojensa puolesta rakennettu täysin toisin ja sisältäisi vähemmän taiteilijoita ja teoksia, voisi se olla hyvä. Tässä on kuitenkin liian monta konditionaalia. Kuratointi, tilan käyttö, yhteistyötahojen esille tuominen ja näyttelytekstit ovat surkean epäonnistuneita. Kaiken kaikkiaan PLAY kertoo siitä, miltä leikki näyttää keski-ikäisen, keskiluokkaisen ja kryptokonservatiivisen kuluttajan silmin.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!