Otettu Punamusta Liekki #9/marraskuu 2024:stä
Mielivallaton-kolumnipalstalla Pohjois-Pohjanmaan Vasemmistonuorten puheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Laiskuus ei ole yksilön pahe vaan ruumiin luonnollinen reaktio kuormitukseen. Järjestelmän vaatimusten kohtuuttomuus piilotetaan syyllistämällä yksilöitä hyödyttömyydestä silloin, kun he eivät anna kaikkeaan omistajien voittojen kasvattamiseksi. Ei riitä, että vain toteamme laiskuuden olevan kapitalismin harha. Meidän on rakennettava yhteisöjä, jotka paitsi mahdollistavat levon myös tunnistavat uupumisen väistämättömänä osana vastarintaa.
Kapitalismi palkitsee ahkeran passiivisuuden
Kapitalistisen yhteiskunnan perusperiaatteisiin kuuluu, että yksilöiden täytyy toiminnallaan ansaita oikeus olla elossa eli tehdä palkkatyötä voidakseen ostaa perustarpeisiin kuuluvat asiat, kuten ruokaa ja suojaa. Jos emme kykene tähän, olemme arvottomia, ja meidät joko jätetään kuolemaan tai vähintään leimataan loisiksi. Ihmisarvon kytkeminen suorituskykyyn estää kyseenalaistamasta järjestelmän vaatimuksia. Syytämme itseämme puutteista, jotka itse asiassa ovat yhteiskunnan puutteita.
Laiskurin vastakohtana on menestyvä suorittaja, joka jatkuvasti kehittää itseään ja optimoi toimintaansa oman markkina-arvonsa lisäämiseksi. Siis onnistuneita ovat he, jotka ahkerimmin ylläpitävät omaa riistoaan ja painavat muita alas oman etunsa tavoittelemiseksi. Laiskana ei kuitenkaan pidetä superrikkaita sijoittajia tai yrityspomoja, jotka eivät tee työtä lainkaan. Laiskuudesta puhutaan paheena, mutta samalla monet unelmoivat rikastumisen mahdollistamasta laiskuroinnista. Toki monet tunnistavat myös työn itseisarvon ja haluaisivat jatkaa merkityksellisen työn tekemistä, vaikka ei olisi pakko. Ehkä suorittaminen ihmisarvon mittarina on sisäistetty niin vahvasti, että emme kykenisi lopettamaan työntekoa vaikka taloudellisesti meillä siihen olisi mahdollisuus.
Tai sitten ihmiset eivät olekaan luonnostaan laiskoja, vaan kokevat merkityksellisen työn itseisarvona.
Laiskuus siis ole objektiivisesti mitattua toimettomuutta tai tuottamattomuutta, vaan nimenomaan palkkatyön vaatimuksien täyttämättä jättämistä. Laiskuudesta puhutaan myös passiivisuutena, joka johtuu itsehillinnän puutteesta. Toisaalta laiskuus nähdään yksilön paheena, vetelehtimisenä ja velvollisuuksien aktiivisena laiminlyömisenä. Samalla laiskuudeksi ei katsota toimettomuutta maailmassa vallitsevien epäkohtien edessä tai omien etuoikeuksien luovuttamisen velvollisuuden laiminlyömistä. Harvemmin viitataan hengen laiskuuteen, jota vallitseviin olosuhteisiin sopeutuminen ja niiden muuttamisen mahdottomuuden väittäminen ilmentävät.
Lepo ei sovi suoritusyhteiskuntaan
Ainakin vasemmistolaisemmassa ajattelussa tunnistetaan, että syytökset laiskuudesta eivät huomioi esimerkiksi ihmisten psyykkisiä kärsimyksiä, kuormittavia elämäntilanteita tai erilaisia keskittymiseen ja työskentelytahtiin liittyviä tarpeita, joiden vuoksi kaikki eivät sovi työn tai koulun vaatimuksiin samalla tavalla. Usein ratkaisuiksi ehdotetaan mielenterveyspalveluita, diagnooseja ja niiden oikeuttamia mukautuksia työpaikoilla ja kouluissa. Ajatuksena on, että kaikki yksilöt eivät vain ole yhtä jaksavia, minkä takia ratkaisutkin keskittyvät yksilöihin. Radikaalimpi näkökulma tunnistaa, että laiskuus on järjestelmän aiheuttamaa. Kapitalistinen yhteiskunta ja sen instituutiot, kuten koulut ja työpaikat, on tehty vain harvoille sopiviksi. Enemmistölle ne tuottavat uupumista, apatiaa ja jatkuvan kilpailun tuottamaa riittämättömyyden tunnetta. Toisilla on enemmän sopeutumisen mahdollistavia etuoikeuksia kuin toisilla.
Ei kuitenkaan riitä, että toteamme laiskuuden olevan kapitalistinen yksilöjä syyllistävä käsite. Niin sanottua laiskuutta tulisi tarkastella myös vastarinnan muotona, tietoisena omien voimavarojen kohdistamisen valintana. Laiskana pidetty työtön ei välttämättä kärsi voimattomuudesta, vaan saattaa käyttää valtavasti aikaa ja voimavaroja vaikkapa yhteisöjen rakentamiseen ja uusintamiseen, suoraan toimintaan, mielenosoitusten järjestämiseen, propagandan luomiseen. Työkyvyttömyyden sijaan olisi kuvaavampaa puhua kapitalismikelvottomasta kyvykkyydestä eli ihmisistä, joiden taidot ja tarpeet yhteiskuntamme syrjäyttää.
Kestävä yhteisö uusiutuu uupumuksesta
Yleensä säikähdämme meille läheisen ihmisen uupumista ja reagoimme kuin psyykkisiksi häiriöiksi oletettuihin tiloihin: kerromme olevamme tukena samalla kun otamme etäisyyttä ja kehotamme pitämään taukoa toiminnasta. Sosiaalinen kanssakäyminen ja mikä tahansa työ voi polttaa ihmisen loppuun. On kuitenkin tunnistettava, että monet ovat valmiita tekemään uhrauksia itselleen tärkeiden asioiden puolesta uupumukseenkin asti. Vastarinnan rakentaminen on epämukavaa ja vie voimia. Sorretuilla ihmisryhmillä ei usein ole mahdollisuutta ottaa aikalisää kesken taistelun. Lisäksi meillä kaikilla on erilaiset tarpeet levon määrästä ja tavasta. Uupumus ei aina johdu liiasta tekemisestä; päin vastoin, kyse voi olla myös toimettomuuden, yksinäisyyden ja epäonnistumisen tunteiden aiheuttamasta väsymisestä. Niin sanotun aktivistiburnoutin sijaan tulisi tunnistaa myös passiivisuusburnout, jolloin yksin jättäminen ja toiminnasta vetäytyminen eivät ole ratkaisuja vaan pahentavat ongelmaa.
Yhteisöjen on varmistettava, että yksilöiden uupuminen ei johda toiminnan romahtamiseen. Jos haluamme edistää rakenteellista muutosta, meidän on kehitettävä uusintavan levon ja joutilaisuuden kulttuuria, joka sallii yhtäkkisenkin uupumisen: siis joustoa ja mukautuvuutta tarvitaan organisaatioon pikemmin kuin yksilön kuormituksensietokykyyn.
Meidän on paitsi rakennettava keinot uupuneiden ihmisten kannattelemiseen myös sallittava kollektiivinen uupuminen eli yhteisön lepotauko, joka mahdollistaa voimien keräämisen ja toiminnan uusiutumisen.
Monet ihmiset kokevat laiskuuden kaikkinaisena toimintakyvyn puutteena ja lamaantumisena, joka estää omien arvojen seuraamisen ja autonomian toteuttamisen. Tällöin myötätunnon tai hyväksynnän rinnalla tarvitaan ennen kaikkea vapauttavaa toimijuuden tukemista ja voimaannuttavaa äänen antamista. Kuitenkin sekä lepo että uupumus ovat tarpeellisia. Antikapitalistinen laiskottelu tarkoittaa, että kieltäydymme arvottamasta muita tai itseämme ulkoa määritellyn tuottavuuden kautta ja sen sijaan mahdollistamme voimavarojen autonomisen ohjaamisen siten, että jos uuvumme, teemme sen omasta tahdostamme, itsellemme ja yhteisöllemme merkityksellisten asioiden puolesta. Laiskottelu on vastarinnan muoto, ja uupumus uudistaa.