Otettu Punamusta Liekki #12/maaliskuu 2025:stä
Monkeriaan mietteitä -palstalla Oskari Haapsamo analysoi paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon taidetta peilinään käyttäen.
Starman
Sirkus Suosalo
23. ja 24.5.2025.
Oulun Kaupunginteatteri
Sirkus Suosalon tuottamassa Starmanissa lavalle vieritetään yhden miehen sirkus. Katsoja pääsee nauramaan – mutta mille ja kenelle?
Tarve kertoa tarinoita on erottamaton osa ihmisyyttä. Usein tarinoissa seikkailee toisia ihmisiä, joiden kanssa jaamme ajan ja paikan, toisinaan kerronnan subjektit seikkailevat toisaalla tai eivät ole ihmisiä alkuunkaan. Tarinat muista eliöistä ja todellisuuksista ovat kuitenkin viime kädessä tarinoita meistä itsestämme, kuinka muutenkaan, olemme kaikki oman tietoisuutemme vankeja.
Tällainen tarina on myös Juha Kauppisen kirjoittama ja Raila Leppäkosken ohjaama monologinäytelmä Starman. Oulun kaupunginteatterissa ensimmäisen kerran syksyllä 2024 nähty Starman kääntää valokeilan tilanteisiin, joissa ihmisen käsitys paikastaan osana elonkirjoa ja ekosysteemejä nousee esiin.
Esitys räjähtää käyntiin ja saa kehyksensä Galaktisen Keskustoimiston kätyrin, Starmanin, saapuessa varoittamaan yleisöä siitä, kuinka heitä pyritään pian manipuloimaan. Omahyväisyyttä uhkuva avaruusolento peittää kompetenssin ja karisman puutteen kietoutumalla itsevarmuuden verhoon. Se on vakuuttunut siitä, että ihmiskunnan vääjäämättömänä kohtalona on kadota ahneutensa ja lyhytnäköisyytensä seurauksena kaiken muun elonkirjon mukana.
Starmanin fatalismin fasadi ei kuitenkaan ole pelkkää pessimismiä. Se on peili, joka heijastaa nykyisen yhteiskuntajärjestelmän pyrkimystä lannistaa alamaisensa iskostamalla syvälle ajatus siitä, ettei vaihtoehtoja ole, pyrkimystä normalisoida ekosysteemien verkoston tuhoaminen talouskasvun, kuluttamisen ja eriarvoisuuden ylläpitämiseksi. Hahmon muuri kuitenkin rakoilee. Se on kuullut, että teatterisalin mikrokosmoksessa aiotaan puhua luonnonsuojelusta.
Kehystyksen jälkeen ääneen pääsevät monenlaiset olennot: kotinsa hakkuiden seurauksena menettänyt kuukkeli, menetystä parhain päin kuukkelille selittävä metsäyhtiön pr-mies, snagarin kulmalla lihapiirakkaa nokkiva varpunen, putkaan päätynyt aktivisti ja postilaatikolle tallustava ekologi. Martti Suosalon tulkitseman näytelmän jännite perustuu sille, kuinka nämä myöhemmät monologit vuoroin pönkittävät, huojuttavat ja taustoittavat riistokapitalismin henkilöitymän, Starmanin, mukanaan tuomaa premissiä.
Elonkirjon kuihtumisesta ja sen karuista, eksistentiaalisen uhan muodostavista seurauksista puhutaan välillä suoraan, toisaalla kierrellen. Suosalon virtuoottisen näyttelijäntyön kannattelemalle esitykselle on helppo nauraa – satiirin muotoon puetussa näytelmässä on huonosti tilaa itkeä – ja kukapa olisi valmis maksamaan kurjan olon sisälle jättävästä moraalisaarnasta. Näytelmän tosiasioihin perustuvalle, emotionaalisesti raskaalle sisällölle nauraminen vaatii kuitenkin dissosiaatiota, mikä ilmiönä on monille meistä arkipäivää. Sitä tarvitaan joka aamu heräämisen jälkeen, kun rakennamme maailman sellaiseksi, kuin se on puhumattakaan siitä, mitä tapahtuu uutisia lukiessa. Yksi samaisen dissosiaation keskeisistä käyttövoimista on spektaakkeli, jota myös Starman-näytelmä ja tämä kirjoitus edustavat.
Joskus paras tapa käsitellä epätoivoa on nauraa sille ja samalla itselleen, huomata ristiriita, nousta ylös ja tehdä asialle jotain. Starman auttaa näistä ensimmäisessä ja vähintään kylvää siemenen toiseen. Maailma ei kuitenkaan muutu teatterin penkissä istuen.