Näkökulma – Punamusta Liekki #13/huhtikuu 2025
Kirjoittaja: Árpád Kovács
Lukiessani ensimmäistä kertaa Unkarin neuvostotasavallan perustuslakia vuodelta 1919 kyyneleet tulivat väkisin silmiin. Liikutuin vallankumouksellisen liikkeen loistavasta saavutuksesta – asiakirjasta joka on sekä edellä aikaansa että oman aikansa lapsi. Samalla tunsin suunnatonta surua, koska vastaavia saavutuksia on viimeisten vuosikymmenten aikana nähty vain harvakseltaan.
Unkarin Sosialistinen Federatiivinen Liittotasavalta syntyi 21. maaliskuuta 1919. Sen perustuslaki säädettiin 23. kesäkuuta 1919. Se on 11-sivuinen dokumentti, joka oli tarkoitettu perustaksi sosialistisen yhteiskunnan rakentamiselle.
Heti ensimmäinen kappale lämmittää sydäntä. Vallankumouksen tarkoituksena on ”kapitalistisen järjestyksen ja porvariston vallan lakkauttaminen ja sen korvaaminen sosialistisella tuotanto- ja yhteiskuntajärjestyksellä”.
Neuvostotasavalta määritellään “työläisten, sotilaiden ja talonpoikien neuvostojen tasavallaksi”, joka ei anna riistäjille paikkaa missään neuvostossa. Riistäjillä tarkoitetaan muun muassa niitä, jotka käyttävät palkkatyöläisiä oman voiton tavoittelemiseksi.
Pienyrityksiä lukuun ottamatta kaikki tuotanto- ja kuljetuslaitokset siirretään yhteiskunnan omistukseen. Myös koko rahoitusala siirtyy yhteiskunnan vastuulle.
Perustuslaki määrittää paikallisten ja alueellisten neuvostojen sekä keskusneuvoston vastuualueet. Keskusneuvostolle kuuluvat kaikki ne tehtävät, joita aiemmin hoiti valtionhallinto, kuten esimerkiksi ulkopolitiikka. Perustuslain mukaan Unkarin sosialistisen neuvostotasavallan (1919) ulkopolitiikka suuntautuu ensisijaisesti maailman proletariaatin yhdistämiseen. Neuvostotasavalta tekee perustuslaissaan selvän pesäeron porvarilliseen politiikkaan. Se esimerkiksi “torjuu luokkavaltion ulkopolitiikan välineet, erityisesti salaisen diplomatian”.
Nykynäkökulmasta on hieman yllättävää, että perustuslaissa määrätään kansalaisuuden myöntämisen kuuluvan paikallisille neuvostoille. Perustuslaki ”valtuuttaa kaikki paikalliset neuvostot julistamaan ulkomaalaiset työläiset heidän pyynnöstään Unkarin kansalaisiksi”. Asiakirja tarjoaa myös turvapaikan ulkomaalaisille vallankumouksellisille.
Toisin kuin porvarillisessa parlamentarismissa, vaalijärjestelmä ei Unkarin neuvostotasavallassa rakentunut paikallis-, alue- ja valtakunnallisista vaaleista, vaan kyseessä oli jatkumo. Paikalliset neuvostot lähettävät edustajansa alueneuvostoihin, jotka puolestaan lähettävät edustajansa valtakunnanneuvostoon. “Piiri- ja kaupunginneuvostot lähettävät liittoutuneiden neuvostojen valtakunnankokoukseen yhden valtuutetun 50 000 asukasta kohti.”
Äänioikeus on perustuslaissa vahvasti sidottu työntekoon: ”Unkarin sosialistisessa liittotasavallassa on äänioikeus työläisillä. Äänestäjiksi ja neuvoston jäseniksi kelpaavat sukupuolesta riippumatta kaikki ne, jotka ovat täyttäneet kahdeksantoista vuotta ja jotka elävät yhteiskunnalle hyödyllisestä työstä työläisinä tai virkailjoina y.m. tai jotka tekevät kotitaloustyötä, joka mahdollistaa edellä mainittujen työläisten, virkailijoiden y.m. työskentelyn. Lisäksi puna-armeijan sotilaat sekä neuvostotasavallan työntekijät ja sotilaat, jotka ovat eläneet hyödyllisestä työstä mutta menettäneet kokonaan tai osittain työkykynsä, ovat vaalikelpoisia ja voidaan valita.”
Toisen maan kansalaisuus ei ole vaalikelpoisuuden este. Sen sijaan äänioikeutettuja eivät ole ”ne, jotka palkkaavat työvoimaa ansiotarkoituksessa”, ”jotka elävät työttömyystuella”, ”kauppiaat”, ”papit ja munkit”, ”mielisairaat ja holhouksen alaiset henkilöt” ja ”henkilöt, joiden poliittiset oikeudet on pidätetty alhaisesta syystä tehdyn rikoksen vuoksi tuomiossa määritellyksi ajaksi”.
Nykynäkökulmasta vaikuttaa omituiselta, ettei työttömiä tai “mielisairaita” päästetä äänestämään. Tässä kohdassa näkyykin selkeästi se, että edistyksellisyydestään huolimatta perustuslaki on aikansa lapsi. Neuvostotasavalta kuitenkin pyrki tarjoamaan työtä kaikille, joten työttömiä ei käytännössä ollut. Vuoden 1919 pääosin maataloustuotannosta elävässä Unkarissa työtä oli enemmän kuin tekijöitä. Kun lisäksi kaikki kotityö laskettiin työksi, vaaraa jäädä työttömäksi ei juurikaan ollut. Kotona tehty työ, kuten lasten ja kodin hoitaminen, otettiin sen verran vakavasti, että vallankumouksellisessa Unkarissa kodin piirissä työskentelevillä oli jopa oma ammattiyhdistyksensä.
“Mielisairaiden” kohdalla tilanne oli samankaltainen. Vain hyvin vakavat tapaukset diagnosoitiin sairaiksi. Viime vuosisadan alun teollisuus- ja maatalousyhteiskunnassa lievähköjä tapauksia tuskin edes huomattiin, saati sitten luokiteltiin sairaiksi. Perustuslaissa tarkoitetaankin kaiketi laitoshoidossa olevia, itsenäiseen elämään kykenemättömiä henkilöitä.
”Neuvostotasavallassa työläisten kokoontumisvapaus on täydellinen. Kaikilla proletaareilla on oikeus kokoontua vapaasti ja järjestää mielenosoituksia. Porvariston kukistamisen myötä kaikki esteet työläisten vapaalta yhdistymisoikeudelta on poistettu, ja neuvostotasavalta ei ainoastaan myönnä työläisille ja talonpojille täydellisintä yhdistymis- ja järjestäytymisvapautta, vaan antaa heille myös kaiken aineellisen ja henkisen tuen yhdistymisvapauden kehittämiseksi ja turvaamiseksi.” Laissa mainittua mielenosoitusvapautta myös koeteltiin. Poliisivoimat yrittivät joskus puuttua ja hajottaa kokoontumisia, mutta salaisen poliisin saapuminen yleensä rauhoitti tilanteen, sillä se asettui mielenosoittajien puolelle ja suojasi järjestäjiä. Porvarillisia tavoitteita mielenosoitusvapaus ei koskenut.
Unkarin neuvostotasavallan (1919) perustuslaki on mielenkiintoista luettavaa, ja sen laadukas suomennos olisi tarpeen. Vaikka neuvostotasavalta kaatuikin jo 133 päivän jälkeen ulkopuolisen paineen alla, sen historia ja asiakirjat ovat arvokas ja opettavainen osa vallankumouksellisen työväen historiaa.