Quo vadis, Femokratia?

Monkeriaan mietteitä – Punamusta Liekki #13/huhtikuu 2025

Monkeriaan mietteitä -palstalla Oskari Haapsamo analysoi paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon taidetta peilinään käyttäen.

Jessi Jokelaisen esikoisteos Femokratia (Suuri Kurpitsa, 2024) on pohjimmiltaan omaelämäkerrallisia elementtejä sisältävä historiikki lukuisine lähdeviitteineen. Kirja käsittelee naisen asemaa suomalaisessa politiikassa 1900-luvun alkupuolelta lähtien. Näkökulma on kolmannen aallon feministinen ja teos kelpaakin suppeaksi, mutta hyväksi johdatukseksi siihen, millaisia ongelmia systeemitasolta juontuu vallan jakautuessa epätasaisesti. Jokelaisen omat kokemukset opettajana, poliittisena bloggaajana, kunnallisvaltuutettuna ja lopulta kansanedustajana – toisaalta viime kädessä naisena – avaavat Marxin viitoittamalla ja sittemmin intersektionaalisten ajattelijoiden rakentamalla tiellä sitä, millaisena maailma näyttäytyy, kun kerrostuneita yhteiskunnallisia rakenteita katsoo alaviistosta käsin. Kirja tuo hyytävän konkreettisesti esille sen, millaista on pyrkiä julkisesti kyseenalaistamaan patriarkaatin sovinistisia, kaikkialla luikertelevia limaisia lonkeroita ja miten lonkerot puolustautuvat, kun niitä uhataan.

Femokratian mukaan monessa asiassa on edistytty, mutta toisaalta erittäin moni asia on edelleen kesken: “No, kait täällä on asiat mallillaan 2000-luvulla?” kysyy suomen ensimmäisen eduskunnan kansanedustaja Hilda Käkikoski. “Nooo joo, periaatteessa… “ takeltelee kertoja. Suomessa on ollut nainen presidenttinä ja ruskeita kansanedustajia, mutta yhteiskunnan asenteet ja niihin kietoutuvat rakenteet ovat edelleen sortavia. Valtaa käyttävät sille sokeutuneet keski-ikäiset, valkoiset miehet ja koko järjestelmä on rakentunut heidän ehdoillaan. Jokelaisen mukaan muutokset ovat hitaita. Tähän liittyen hän siteeraa Yhdistyneiden kansakuntien tasa-arvojärjestöä, jonka mukaan nykymenolla tasa-arvo saavutetaan 300 vuoden kuluttua. Femokratian mukaan tavoitteet ovat kuitenkin saavutettavissa – vai ovatko?

Vallasta ja vastauksista

Kirjan ensimmäisellä sivulla Maria Ohisaloa siteeraten valta esitetään kuin luonnonlakina ja valtatyhjiö, kuten tyhjiö luonnossa, jonain kestämättömänä, joka täyttyy vääjäämättä. Jokelainen antaa ymmärtää lähteneensä täyttämään tätä tyhjiötä, koska huomasi monien yhteiskunnallisten asioiden olevan päin vittua ja halusi muuttaa tilannetta. Jokelaisen kohdalla ensialkuun kirjoittamisen hahmon ottanut yhteiskunnallinen herääminen johti lopulta eduskunnan täysistuntoon kansanedustajan roolissa. Kirjan viimeisessä luvussa huomio siirtyy nykyhetkeen. Lukijaa kiinnostaa: Mitä on tehtävä? 

Mitään uutta tai mullistavaa tarjotuista vastauksista ei kuitenkaan löydy. Jokelaisen työkalupakkia esitellään kirjassa laajalti, mutta kirjan lopussa se tiivistetään kolmeen konkreettisempaan työkaluun: ymmärryksen lisäämistä vaativa järjestäytyminen ja kapitalismin murskaaminen, itsekeskeiseltä kalskahtava dissosiaatio sekä jo olemassa olevien valtarakenteiden puitteissa toimiminen. Näistä viimeisintä hän itse toteuttaa päivätyössään. Kirjan itseironinen minäkertoja antaa kuitenkin epäilyksen varjon hiipiä parlamentarismin ylle: “‘Tulipa tehtyä hyvä työ’ miettii Jokelainen vanhoilla päivillään sata turhaa puheenvuoroa ja nolla vaikuttavuustekoa myöhemmin…” Lukijan korvaan tämä voi kuulostaa fatalistiselta ja alistuvalta.

Poliittisesta järjestelmästä

Teoksen päättävän jännitteen ymmärtämiseksi on eriteltävä suomalaisen poliittisen järjestelmän luonnetta, tai tarkemmin sanottuna sen epäkohtia. Suomalaisen demokratian edustuksellisuuden peruspilari on poliittinen osallistuminen äänestämällä. Vaalit, joissa äänestäminen tapahtuu, ovat pohjimmiltaan kilpailu, jossa äänestäjiä yllytetään käymään toisiaan vastaan oman viiteryhmän (usein kuviteltuja) etuja ajavien edustajien välityksellä. Järjestelmän sisään erottamattomasti rakennettu kilpailu on huono lähtökohta yhteistyölle. Äänestäminen itsessään puolestaan on harvoin tapahtuva ja äärimmäisen pelkistävä toimintatapa, joka luovuttaa vallan laatia ja panna toimeen sääntöjä häviävän pienelle joukolle: Valtakunnallisella tasolla kansanedustajat muodostavat 0,004 % Suomen väkiluvusta ja Oulun kaupunginvaltuutetut 0,03 % kaupunkilaisista.

Jokelainen nostaa esiin Sipilän hallituksen koulutusleikkaukset esimerkkinä siitä, kuinka todellisuudessa mikään ei velvoita huimasta pullonkaulasta valittuja poliitikkoja pysymään lupauksissaan. Käytännössä siis mandaatin haltija joutuu tilille vasta usean vuoden kuluttua, ja silloinkin epäsuorasti. Näin ollen edustuksellisessa demokratiassa äänestäminen legitimoi vallan keskittämisen, mikä nykyisillä säännöillä puolestaan mahdollistaa poliittisen päätöksenteon mielivaltaisuutta. Tämän seurauksena äänestämisen rooli nykyjärjestelmässä jää pitkälti symboliseksi.

Mielivaltaisuuden vastapainona poliittisia kantoja sitoo ja rajoittaa ryhmäkurina tunnettu ilmiö, jossa poliitikko äänestää ennalta sovitulla tavalla itsenäisen harkinnan sijaan. Ryhmäkuri on kuitenkin poliittista horisonttia ja yhteiskunnallisen muutoksen mahdollisuuksia väistämättä rajoittava tekijä. Tässä mielessä se on sukua myös äänikynnykselle, joka eduskuntavaaleissa on suurimmillaan 12.5%¹.

Toisen vastapainon mielivaltaisuudelle muodostaa poliittisen järjestelmän sisään rakennettu jähmeys, taipumus pitää yllä status quoa. Tämä taipumus juontaa osan juuristaan järjestelmän ja sen edellyttämän virkakoneiston byrokraattiseen olemukseen. Perusajatus byrokratian taustalla on luoda ennustettavuutta ja taata yhdenmukaisuus. Kun byrokratiasta on muotoiltu valtion kokoisen olennon suitset, on se kasvanut labyrintiksi, jossa suunnistamiseksi Suomessa tarvitaan 20 000 juristia². Labyrintin lakikiven, perustuslain, peruskivi on muurattu osin yli 100 vuotta sitten³. Nämä osat laista edustavat jo aikaa sitten maatuneiden henkilöiden arvoja ja ajatuksia ollen fossiili menneisyydestä.

Siinä missä valtaa ja mahdollisuuksia muutokseen jää edustuksellisuuden myytin, kaventuneiden poliittisten vaihtoehtojen ja byrokratian labyrintin saaliiksi, on valtakakusta ison osan haukkaamassa myös demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelta pöytään istuva pääoma. Yrityselämän ja yksityishenkilöiden muodossa se valuttaa rahaa vaalikassoihin ja toteuttaa sääntöjen puitteissa tapahtuvaa, lobbaukseksi kutsuttua korruption muotoa.

Kaikki tämä johtaa siihen, että politiikka eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja hyvinvointialueilla on omiaan pelkistymään symboliseksi teatteriksi. Myös Jokelainen nostaa esiin politiikan ytimessä olevan performatiivisuuden, jonka hän kertoo havainneensa jo poliittisen uransa alkumetreillä. Vaikka moni kansanedustaja epäilemättä pyrkii ajamaan viiteryhmänsä etuja ja muuttamaan järjestelmää niin, että marginalisoidut äänet nousisivat kuuluviin, eivät poliitikot siis itsekään ole suojassa politiikan typistymiseltä kumisevaksi kelloksi.

Kysymyksiä ja yksi vastaus lisää

Onko siis parasta odottaa edellä mainittu 300 vuotta? Onko paras vaihtoehto Jokelaisen sanoja mukaillen pesiytyä parlamentaariseen politiikkaan ja kokea tehneensä edes jotain? Saako sillä lunastettua taivaspaikan itselleen? 

Jokelaisen kolmen vaihtoehdon rinnalle tarjoan neljännen vaihtoehdon. Maailma ei muutu tekemällä reformeja vallitsevien järjestelmien puitteissa. Se muuttuu suoran osallistumisen ja tekemisen kautta. Muutosta tai vallankumousta ei voi odottaa vaan sen tulee tapahtua tässä ja nyt: jokaisessa ajatuksessa, hengenvedossa, sydämenlyönnissä. Maailma on sellainen, millaiseksi me sen luomme.

Lue myös uutisemme Jessin haastattelusta Tanssivassa Emmassa: “Tasa-arvoasioissa on jääty jumiin”

Lähteet:

1. Vaalit.fi. Eduskuntavaalien vaalijärjestelmän kehittäminen. Luettu 12.3.2025. ↩︎
2. Advokaatti.fi. Kuusi myyttiä asianajajista. Luettu 12.3.2025. ↩︎
3. Oikeusministeriö.fi. Perustuslaki. Luettu 12.3.2025. ↩︎