Mielivallaton – Punamusta Liekki #20/helmikuu 2026
Mielivallaton-kolumnipalstalla Vasemmistonuorten varapuheenjohtaja Jiko Kylén pohtii ihmismieltä kapitalismin kiemuroissa tavoitteenaan vallankumouksellisen toivon ja solidaarisuuden viljeleminen.
Lepo, lempeys ja myötätunto ovat viime vuosina nousseet suomalaisen vasemmiston trenditeemoiksi. Hoivaavat kehotukset pötköttelyyn ja rauhoittumiseen, voimavarojen säästämiseen ja liian työnteon välttämiseen ovat erityisen näkyviä somevasemmistossa, mutta myös liikkeiden ja järjestöjen toiminnassa. Lepopuhe näyttäytyy selkeänä erona perinteisen työväenliikkeen militanttiuteen, kurinalaisuuteen, mukavuusalueen ylittävän ahkeruuden ja työteliäisyyden arvostamiseen. Tricia Herseyn vuonna 2022 julkaistun mustien vapautusliikkeestä, spiritualismista ja womanismista kumpuavan manifestin nimi “Lepo on vastarintaa” (Rest is resistance) on vasemmistossa irrotettu kontekstistaan yleistävään ja arkiseen käyttöön, jolloin myös sen viesti vääristyy ja tarkoitus jää hämäräksi.
Poukkoileva aktivismi uuvuttaa
Lepopuheen suosio vasemmistossa ei ole yllättävää. Pelkkä uutisten lukeminen ja sosiaalisen median jatkuva infovirta, puhumattakaan konkreettisesta vallitsevan järjestelmän vastustamisesta, käy koko ajan uuvuttavammaksi ja vaikeammaksi samalla kun oikeistohallitus ajaa yhä useampia taloudelliseen ahdinkoon. Tietenkään vanhempi työväenliike ei ole elänyt monellakaan tapaa yhtään helpommassa ympäristössä kuin nykyinen. Toisaalta palkkatyö on tullut koko ajan vieraannuttavammaksi, eikä työläisten kesken ole tilaa solidaarisuudelle tai tunteelle jaetusta asemasta ja taistelusta, kun uusliberalistinen kilpailueetos ja yksilön glorifiointi määrittelee vuorovaikutuksemme. Palkkatyön tavoin myös aktivismi on pirstaloitunutta ja kiireen määrittelemää; energiaa käytetään loputtomasti mielenosoituksiin ja muihin performatiivisiin tai yksittäisiin aktioihin eri ryhmissä ja rooleissa.
Johdonmukaisuus, yhtenäisyys ja järjestelmätason teoriaan pohjaava toimintastrategia tuntuu puuttuvan yksittäisiltä liikkeiltäkin, puhumattakaan yhtenäisestä työväenliikkeestä tai koordinoinnista samaa asiaa ajavien ryhmien välillä. Kaikki tämä on tehokas reitti uupumukseen ja liikevoiman menettämiseen. On uuvuttavaa hyppiä projektista toiseen epäselvyydessä ilman punaista lankaa tai käsitystä siitä, miten liikkeen toiminnan käytännössä nähdään johtavan toivottuun muutokseen. Tekijöiden loppuun palaminen on todellinen ja rakenteellinen liikkeiden ongelma, joka kertoo usein vallan ja vastuiden epätarkoituksenmukaisesta kasaantumisesta ja haitallisista sisäisistä hierarkioista. Lepo eli tauon ottaminen voi tuntua ainoalta mahdolliselta ratkaisulta, jos oma toimijuus yhteisössä tuntuu puutteelliselta ja yhteisön toimintatapojen muuttaminen mahdottomalta.
Lepopuhe puolustaa hoivaa ja säilyttämistä
Nykyvasemmistossa lepo yhdistyy myötätunnon, hoivan ja lempeyden teemoihin tavalla, joka tuntuu jopa holhoavalta. Toimijoiden taisteluun kutsumisen ja voimaannuttamisen sijaan vasemmiston viesti tuntuu olevan, että kaikki on hyvin ja lepo on sallittua, me pidämme sinusta huolen. Toisistamme huolehtiminen on totta kai olennainen osa vasemmistolaista liikettä, mutta se on hyvin eri asia kuin ylhäältä alaspäin suunnattu hoivapuhe korulauseina ilman joukkoja voimaannuttavaa ja yhdistävää konkreettista toimintaa. Usein hoiva määritellään feministiseksi tai jopa naistyypilliseksi arvoksi tai teoksi, mikä toki vastaa todellisuuttamme määritteleviä oletuksia. Reduktiivisten oletusten ja roolien toistaminen on feminismistä kaukana, ja kapitalisminkin juuret ovat sukupuolten työn, aseman, ominaisuuksien ja oikeuksien erottamisessa. Feministisessä toiminnassa tulee nimenomaan kyseenalaistaa essentialistisia käsityksiä sukupuolten ominaisuuksista. Vasemmisto ei voi valita feminismistä vain hoivatyön korostamista; erityisesti meillä olisi opittavaa taistelevasta, periksiantamattomasta, totuttuja rakenteita purkavasta ja liikettä luovasta feminismistä.
Levon korostaminen sopii hyvin osaksi leikkauksia vastustavan vasemmiston vähimmäisten ihmisoikeuksien puolustamiseen ja hyvinvointivaltion rippeiden säilyttämiseen keskittyvää linjaa. Perustarpeista ja arvoista puhumalla vältetään omien konkreettisten ratkaisujen esittäminen. Myös niin sanotun uusliberalismin kritiikki on merkittävä trendi, joka keskittää huomion individualismin, itseoptimoinnin, suorittamisen ja tehokkuusvaatimusten vastustamiseen. Levon priorisointi voi tuntua kattavalta vastaukselta uusliberalististen tendenssien vastustamiseen yksilötasolla. Jatkuva vastustaminen ilman paremman kuvittelua ja rakentamista on kuitenkin yksitoikkoista ja näköalatonta. Niin kauan kun vasemmiston kaiken toiminnan merkittävimpänä lähtökohtana ei ole työväenliikkeen kasvattaminen ja voimistaminen luokkayhteiskunnan murskaamiseksi, se on loputtomassa puolustustaistelussa ilman hyökkäyssuunnitelmaa.
Lepo on myös etuoikeus, jota ei tule pitää itsestäänselvyytenä. Suomessa moni vasemmistolainen ei koe työväenliikkeen taistelua olennaiseksi omassa ruumiillisessa kokemuksessaan, koska arkielämä kapitalismissa voi vielä tuntua suhteellisen normaalilta ja väkivallattomalta. Levon ja myötätunnon retoriikkaa on mielenkiintoista peilata Yhdysvalloissa hiljattain uudelleen aktivoituneen Mustien Panttereiden puolueen militanttiin viestintään ja olemukseen; kaduilta ihmisiä kidnappaavan ja murhaavan maahanmuutto- ja tulliviraston julmuuksien vastustaminen vaatii kovaa työtä ja kollektiivisen voiman rakentamista, jonka Mustat Pantterit liittää myös konkreettiseen vastavuoroiseen apuun ja ihmisten perustarpeista huolehtimiseen. Hoiva ymmärretään tällöin materiaalisten olosuhteiden muuttamisena elämää, taistelua ja liikkeen kasvua tukeviksi.
Uupumisen ihannointi ylläpitää valkoisen ylivallan kulttuuria
Tricia Herseyn “Rest is resistance” (2022) on yhteisöllisen hoivan ja järjestäytymisen toimintakehys, joka ohjaa yhteisöjä parantavien ja traumoja purkavien levon tilojen rakentamiseen. Keskeistä Herseylle on ymmärrys uupumuksesta ja univajeesta rodullistettuna sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymyksenä; hän korostaa erityisesti mustien ja ruskeiden kehojen kantamaa uupumuksen perintöä valkoisen ylivallan historian ja nykyisyyden myötä. Hershey kirjoittaa manifestinsa me-muodossa eikä rajoita kohderyhmäänsä eksplisiittisesti, vaan toteaa levon olevan vastarintaa kapitalismin ja valkoisen ylivallan kaavoille kaikissa ihmisissä. Kuitenkin Hershey tuo esiin, kuinka kapitalismi perustuu levon riistoon erityisesti rodullistetuilta ihmisiltä, ja toteaa levon puolustamisen olevan uuden trendin sijaan osa muinaista vapautuksen työtä, viitaten esivanhempiinsa niin Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeessä, mustassa feminismissä kuin transatlanttisessa orjakaupassa ja plantaaseilla. Hershey huomioi erityisen levon riiston myös vammaisilta ihmisiltä, mikä on välttämätöntä kapitalismin perustuessa rasismin lisäksi ableismiin eli kyvykkyyksien normeihin ja hierarkioihin.
Lepo ei siis ole vastarintaa kaikille samalla tavalla; kapitalismissa lepoa sallitaan rikkaille, valkoisille, miehille ja vammattomille enemmän kuin muille. Siksi yleisluontoinen levon korostaminen ei välttämättä ole sellainen vastarinnan voima, jollaisesta Hershey puhuu. Valkoisten (ja vammattomien) kehojen suojeleva levon politiikka voi myös tarkoittaa hiljenemistä, toimimattomuutta, hyväksyntää ja osallisuutta sortoon. Etuoikeutemme opettavat meille, että meidän ei tarvitse ylittää mukavuusaluettamme muiden vuoksi. On myös tärkeää tehdä ero siinä, esitämmekö levon oikeutena vai velvollisuutena. Ihmisten toimintavalmiuksia ja -kykyjä usein määritellään ohittaen heidän autonomiansa, kapitalismista opitun vieraantuneen työhön suhtautumisen kautta. Uusintaessamme käsityksiä työstä elämästä irrallisena pakkona ja vapauden vastakohtana rajoitamme myös omaa ja tovereidemme vallankumouksellisen työn potentiaalia. Kenties työ ja lepo eivät kaikissa tapauksissa ole toistensa vastakohdat.
Hersey määrittelee levon pois oppimisena grind-kulttuurista eli kapitalismin ja valkoisen ylivallan yhteistyönä rakentamasta jatkuvan kovan työnteon kulttuurista, jossa kehot nähdään koneina, ihmisten arvo määrittyy heidän tuottavuutensa perusteella ja kaikki saavutukset nähdään yksinäisen ahertamisen tuloksena. Hersheyn mukaan lepoon keskittymisessä on kyse kapitalismin pakottaman kiireen, pelon ja konemaisen työtahdin ruumiillisten ja henkisten vaikutusten ymmärtämisestä. Kapitalismi muovaa sitä, kuinka suhtaudumme onnistumisiin ja epäonnistumisiin, mitä vaadimme ja edellytämme itseltämme ja toisiltamme. Kun tunnistamme oppimamme valheen siitä, että tuottavaa tai hyödyllistä on vain omistavan luokan voittojen kasvattamiseen tähtäävä toiminta, voimme alkaa purkaa kapitalismin vääristämää käsitystämme työstä ja pohtia, mikä olisi sen sijaan tuottavaa liikkeellemme. Kuten Hershey toteaa, kapitalismi säilyy niin kauan kun uskomme, että meidän on tarkoitus vain selviytyä eikä kukoistaa.
Aktivismisuorittamisesta liikettä rakentavaan työhön
Hersheyn keskeinen viesti levosta on selkeä kutsu vallankumoukselliseen toimintaan. Hän huomauttaa, että vallanpitäjät eivät halua meidän lepäävän, koska jos lepäämme tarpeeksi, tajuamme mitä todella tapahtuu ja kumoamme koko järjestelmän. Täten Hershey painottaa intentionaalisuuden asettamista vallankumouksellisen työmme keskiöön. Lepo ei siis ole toimimattomuutta, vaan tarkoituksellista ja havainnoivaa pysähtymistä. Vallankumouksellinen liike vaatii aikaa teoria-, tavoite-, ja strategiatyölle, itsekritiikille ja -reflektiolle, väittelylle, konfliktille, ymmärryksen ja ajattelun purkamiselle ja rakentamiselle. Hersheyn kuvaama grind-kulttuurin imeytyminen kansanliikkeisiin on kenties alettu huomata sisältäpäin, ja kapitalismista kumpuavaan ongelmaan yritetään vastata kapitalismin opettamin keinoin: erottamalla tiukemmin (aktivismi)työ vapaa-ajasta, oma mukava elämä vallankumouksesta. Tämä on yhä vaikeampaa, kun sosiaalinen media pakottaa todellisuuden kasvoillemme ja vaatii samalla meitä mukaan yhä uusiin yksittäisiin mielenosoituksiin ja kampanjoihin. Aktivismi tuottaa vaarallisen harhan: ajan ja voimavarojen syytäminen performatiivisuuteen tai pieniin yksilön tekoihin antaa meille tunteen siitä, että teimme niin sanotusti edes jotain, ja kun edes jotain on tarpeeksi kunhan vain uuvutat itsesi, sallimme itsellemme mukavuuden ja paikalleen jäämisen, jolloin oman toiminnan todellisen järjestelmätason vaikuttavuuden tai vaikuttamattomuuden kriittinen tarkastelu jää tekemättä.
Levon vähentäminen ei ole itsessään vallankumouksellinen ratkaisu, vaan kyse on voimavarojen ohjaamisesta ja Hersheyn mainitsemasta intentionaalisuudesta. Levon tarpeet ovat yksilöllisiä, mutta samalla yhteisöjen toimintatapojen ja vaatimusten muokkaamia. Hersheyn esittämä levon kytkös kehojen vapautumiseen ilmaisee sitä, kuinka kapitalismi vieraannuttaa ruumiit itsestään, toisistaan, työstä ja sen hedelmistä. Liikkeiden voimaa levon huomioiminen voi rakentaa silloin, kun se tarkoittaa kaikkien toimijoiden vallankumouksellisten kykyjen, halujen ja ajatusten kuulemista ja vahvistamista sekä ennen kaikkea kollektiivista grind-kulttuurin aivopesusta irtautumista. Tällöin tunnistamme työmme kiireellisyyden, mutta samalla myös intentionaalisen toiminnan, huolellisen strategioinnin ja yhteisön suhteiden pitkäjänteisen hoivaamisen ensisijaisuuden. Hersheyn sanoin lepo ei ole toimimattomuutta, vaan kapitalismin jatkuvasti riistämien toiminnan edellytysten – yhteyksien, tilan ja ihmisyyden – vaalimista.
Lähteet:
- Hershey, T. (2022). Rest is resistance: A manifesto. Little, Brown Spark.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!