Kolumni – Punamusta Liekki #22/huhtikuu 2026
Kritiikkiä. Syytöksiä. Ravistelua. Avoimia kirjeitä vasemmalta.
Kirjoittaja: Onni Storm
Vasemmistoliitto näyttää saaneen perustulosta kultaisen hanhensa. Vaikuttaa siltä, että siitä kehitellään puolueen kärkihanketta, ja ymmärrettävistä syistä. Se on saanut paljon innokasta kannatusta puolueen sisä- ja ulkopuolella. Se on ihmisiin vetoava, helposti ymmärrettävä ja konkreettinen ratkaisu laskevaan elintasoon. Samalla perustulo on erittäin tehokas elvytyskeino kriisiytyvälle kapitalismille, ja viimeinen naula vasemmiston ideologisessa hauta-arkussa.
Kapitalistisen tuotantotavan vanhetessa sen sisäiset ristiriidat kasvavat ja ilmenevät yhä useammin puhkeavina kriiseinä, yleisenä tuloerojen kasvamisena ja systeemin muuttumisena entistä väkivaltaisemmaksi. Ylituotannon kriisit, finanssikriisit ja imperialistiset sodat ravistelevat järjestelmän pohjarakenteita, mutta mahdollistavat myös samalla kiihtyvän tulonsiirron työväeltä pääoman omistajille. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät.
Kapitalistit ovat kuin verenhimoisia loisia, jotka uhrinsa kuivaksi imettyään menettävät elämänsä edellytyksen. Valtavat määrät rahaa investoidaan kannattavuuden nimissä työn sijaan spekulatiivisiin osakkeisiin, kryptovaluuttoihin, jalometalleihin, luksustuotteisiin ja kiinteistöihin. Jo valmiiksi köyhtyneen kansan on yhä vaikeampaa kustantaa asumisensa, ja työn tuottavuus laskee. Samalla automatisaatio ja työn kasvava tehokkuus ajavat kapitalistin irtisanomaan yhä enemmän työläisiä. Yhteiskunnan enemmistöllä ei ole enää varaa elää ja mikä tärkeintä, kuluttaa.
Jotta kapitalismi ei kaatuisi omiin ristiriitoihinsa, sen pitää sopeutua. Porvarit eivät tähän elvytystyöhön luokkana kykene, sillä jos voittoja ei maksimoida, kilpailussa muita porvareita vastaan ei pärjätä. Näin tehtävä lankeaa omistavan luokan tärkeimmille edunvalvojille – liberaalille valtiolle ja sen vallanpitäjille, jotka tilanteen vaatiessa heittävät kaikenlaisen velkaantumisretoriikan narikkaan ja suovat kansalle sosiaaliturvan vahvennuksia ja tukipaketteja yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi.
Luokkaintressit eivät myöskään estä porvariston edustajia esittämästä mahdollisia ratkaisuja foorumeissa, haastatteluissa tai sosiaalisessa mediassa. Erityisesti teknologiamiljardöörit Elon Musk ja Pierre Omidyar sekä bisnesmies ja entinen presidenttiehdokas Andrew Yang ovat puhuneet perustulosta, ehdottomasta ja säännöllisestä summasta, jonka valtio maksaisi jokaiselle kansalaiselle toimeentuloa varten. Perustulo on viime aikoina saanut paljon huomiota ja kasvavaa kannatusta myös Suomessa, jossa sitä ajavat pääosin vihreät ja elvyttäjän roolin omaksunut vasemmistoliitto.
Vasemmistoliiton kehitys on osa maailmanlaajuista opportunistista trendiä, johon entiset ja nykyiset sosialistiset ja kommunistiset puolueet ovat langenneet yksi toisensa jälkeen. Sosialismista on revitty irti kaikki teoreettinen substanssi. Koko satoja vuosia kestänyt teoreettinen työ ja sen pohjalta toteutettu armoton luokkataistelu voittoineen, häviöineen ja marttyyreineen on heitetty rapakkoon. Kuten sosiaalidemokratia ennen sitä, myös sosialismi ideologisena terminä on turmeltu tunnistamattomaksi. Vasemmistoliiton periaateohjelmassa kerrotaan vielä sosialistisen politiikan ajamisesta ja kapitalismin vastustamisesta, mutta kyseinen retoriikka ilman minkäänlaista konkreettista suunnitelmaa tai edes aikomusta siirtyä kapitalismista sosialismiin on tyhjää poseerausta ja itsepetosta.
Luokkataistelusta ja vallankumouksesta irtisanoutunut “sosialismi” lakkaa näkemästä tuotantosuhteiden muuttamisen päämääränään. Sen sijaan järjestelmän sisäisistä uudistuksista kuten perustulosta tulee itsetarkoitus, joka useimmiten käänteisesti vahvistaa vallitsevia tuotantosuhteita. Tästä on kirjoittanut Rosa Luxemburg teoksessaan Yhteiskunnallinen uudistustyö vai vallankumous jo vuonna 1899.
Tuotantosuhteet ja luokkataistelun hylännyt reformistinen vasemmisto tarvitsee uutta näennäisteoriaa, jonka takana seistä saadakseen edes jonkinlaista ideologista legitimiteettiä. Ilman marxismia ja dialektista materialismia lopputulos tahtoo kuitenkin olla varsin säälittävää luettavaa. Vasemmistoliiton piireissä on lähiaikoina nostettu esiin tanskalaisen kansanedustajan Pelle Dragstedin kirjaa Pohjoismainen sosialismi – kohti demokraattista taloutta (2023), jonka mukaan “valinta kapitalismin ja sosialismin välillä ei ole joko-tai-valinta”.
Ihmisten elintason parantaminen ei ole sosialismia, vaikka reformistinen vasemmisto näin kuinka kovasti haluaisi uskoa. Niin sanottu pohjoismainen sosialismi on yhtä lähellä Marxia ja luokkayhteiskunnan lakkauttamista kuin Hitlerin kansallissosialismi. Se ajaa myös samaa tarkoitusta, eli kapitalististen omistussuhteiden ylläpitämistä.
Mutta mitä pahaa on ihmisten elintason nostamisessa? Eikö reformeilla ole roolinsa myös vallankumouksellisessa liikkeessä? Onko se luokkataistelusta pois, jos ihmisillä on pysyvä turvaverkko ja rahaa elää?
On totta, että tietynlaiset järjestelmän sisäiset parannukset ja reformit voivat olla osa vallankumouksellista strategiaa ja toimia perustuksina laajemmalle järjestäytymiselle. Tällainen reformi perustulo ei kuitenkaan ole.
Hetkellinen vaikutus voi olla varsin positiivinen. Ihmisillä on vähemmän rahahuolia ja varaa perustarpeisiin, sekä lisää mahdollisuuksia uudelleenkouluttautumiseen, vapaa-ajan viettoon, järjestötoimintaan tai vaikka yrittämiseen. Työpaikkojen välillä liikkumisesta tulee helpompaa ja yhteiskunnan heikko-osaisimmat saavat varteenotettavan parannuksen elämänlaatuunsa.
Perustulo ei kuitenkaan tee mitään kapitalismin logiikalle, sisäisille ristiriidoille tai jatkuvalle kehitykselle. Se antaa omistavalle luokalle avoimet kädet nostaa ajan kuluessa hintoja ja vuokria, sekä työnantajille mahdollisuuden olla nostamatta palkkoja inflaation mukana. Yhä useampien palveluiden ja hyödykkeiden vuokraamisesta tulee niiden kerralla myymistä kannattavampaa. Ennen pitkää ihmisten elintaso on yhtä huono kuin ennenkin ja olemme samassa suossa, paitsi vielä nykyistä syvemmällä, koska omistamme paljon vähemmän ja olemme onnistuneet siirtämään huomattavan osan hyvinvoinnistamme omien verorahojemme piikkiin. Samalla vuokranantaja rosvoaa entistä enemmän vuokraa ja porvari käärii taskuunsa ennätysmäärän lisäarvoa.
Kuten monet muutkin reformit, perustulo myös passivoi työväkeä ja vieraannuttaa sitä aktiivisesta luokkataistelusta. Se lakaisee luokkaristiriidat maton alle ja kannustaa petolliseen luokkayhteistyöhön. Miksi vaivautua rakentamaan vaihtoehtoisia instituutioita tai taistelemaan paremmista työehdoista, kun toimeentulo on ainakin hetkellisesti turvattu ylhäältäpäin?
Järjestelmän sisäisen uudistustyön ja esimerkiksi ammattiyhdistystaistelun suurin merkitys on siinä, että ne voivat kehittää työväen luokkatietoisuutta ja autonomiaa sekä kouluttaa sitä todellisen poliittisen vallan ottamiseen. Perustulon vaikutus on miltei täysin päinvastainen. Se on jatkoa 1918 luokkasodan jälkeiselle eheytyspolitiikalle ja jo 86 vuotta kestäneelle linnarauhalle ja luokkayhteistyölle, joka virallistettiin vuonna 1940 tammikuun kihlauksen muodossa.
Kaikki tämä puhumattakaan planeettamme kiihtyvästä tuhosta, ylikulutuksesta ja siitä imperialistisesta riistosta, jonka avulla kaikista pahimmat luokkaristiriidat, raskain tuotanto ja raaka-aineiden kahmiminen saadaan pidettyä globaalissa etelässä ja poissa “pohjoismaisesta sosialismista” nautiskelevan väestön silmistä. Perustulon luokkayhteistyöhön passivoiva vaikutus tuskin ainakaan lisää ihmisten halukkuutta puuttua imperialismin ja neokoloniaalisen riiston tuhokoneistoon tästä asetelmasta hyötyvissä maissa. Se on hyvin paikallinen ratkaisu maailmanlaajuisessa talousjärjestelmässä, joka yhä enemmän perustuu kansainvälisiin alistussuhteisiin. Näin se myös asettaa imperialististen maiden kansan materiaaliset intressit yhä kauemmas tuotantomaiden sorrettujen kansojen intresseistä.
Mutta miksi vasemmisto tyytyy perustuloon? Ennen kaikkea reformismin taustalla on näkemys talousjärjestelmän muutoksen kaukaisuudesta, mahdottomuudesta tai tarpeettomuudesta. Monesti vaihtoehtoa kapitalismille ei edes osata kuvitella. Olemme kollektiivisesti tuudittautuneet siihen harhaluuloon, että kaikki kohtaamamme kriisit voidaan ratkaista nykyisten tuotantosuhteiden vallitessa, tai sitten ei, mutta siinä tapauksessa ei mitenkään muutenkaan. Mark Fisher oli oikeassa – on todellakin helpompi kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.
Vallankumouksesta on tullut lukemattomien etuliitteiden kanssa tarjoiltuna trendikäs muotisana seminaareissa ja sosiaalisen median aktivistipiireissä, mutta sen käyttö todellisessa merkityksessään nähdään niin lapsellisena, että ne harvat, jotka tosissaan siihen pyrkivät, tyytyvät usein kiertoilmauksiin ja teoreettiseen sivistyssanastoon. Päähämme taottu narratiivi historian sosialistisista vallankumouksista epäonnistuneina hirmuvaltoina ei auta asiaa. Parhaimmillaankin vallankumous nähdään niin kaukaisena ja abstraktina asiana, ettei sitä edesauttavien rakenteiden suunnitelua tai rakentamista nähdä ajankohtaisena.
Marxismi ja muu vallankumouksellinen teoria leimataan viestinnällisesti toimimattomaksi ja vieraannuttavaksi siinä uskossa, että liberaalin status quon sadastuhannes uudelleentoisto saa tällä kertaa vasemmistoliiton kannatusluvun nousemaan kymmenen prosentin yläpuolelle. Asenteesta tulee itseään toteuttava ennustus, kun ainoat puolueesta kiinnostuneet jakavat sen kädenlämpöiset vasemmistoliberaalit kannat, eikä puolueen propaganda pakota ketään perustavanlaatuisesti kyseenalaistamaan liberaalia maailmankatsomustaan.
Todellinen syy keynesiläistä liberalismia pidemmälle menevän viestin vieroksumisessa näyttää nimenomaan olevan reformistisen vasemmistolaisen haluttomuus tunnustaa se tosiasia, että peilissä vastaan tuijottaa saman likaisen järjestelmän ylläpitäjä, jota vastaan hän on vuosia symbolisesti julistanut vastarintaa. Näiden ikävien tosiasioiden hyväksyminen on selvästi liikaa, ja sen sijaan kannatusluku saatiin nousuun lupauksella jakaa mafioson lailla rahaa kansalle.
Kapitalismin sopeutuminen ja itsekorjaus ei kuitenkaan ole ikuista. Kriisit ovat pysyvä osa tätä talousjärjestelmää, ja mitä tehokkaampi ja pitkäkestoisempi sopeutumiskeino keksitään, sitä pidempään ristiriidat ehtivät kyteä pinnan alla, ja vihdoin puhjetessaan kriisi on entistä suurempi. Perustulo todennäköisesti saadaan joskus läpi, mutta sen lykkäämä kriisi ei tule olemaan ainoastaan taloudellinen, vaan myös poliittinen.
Ainoana näennäisesti porvaristolle oppositiona toimivana puolueena vasemmistoliitto toimii symbolisena vastarintana poliittisen järjestelmän sisällä ja tuo sille legitimiteettiä. Vasemmistoliiton ideologinen perintö SKDL:n jatkeena on ylläpitänyt tätä työväenpuolueen imagoa aatteen palon jatkuvasta hiipumisesta huolimatta. Porvarillisen eheytyspolitiikan ajaminen kuitenkin puhaltaa liekin vihdoin sammuksiin. Se on reformistisen vasemmiston rituaalinen itsemurha, joka signaloi sen lopullista integroitumista porvarilliseen päällysrakenteeseen.
Koko perustulon tarve paljastaa järjestelmän mielettömyyden työläisen näkökulmasta. Työväenluokka luo kaiken arvon työllään ja antaa sen porvarille eli tuotantovälineiden omistajalle palkkaa vastaan. Porvari maksaa osan arvosta takaisin työläisille palkkana. Työläinen antaa palkan vuokranantajalle eli asuntonsa omistajalle vuokrana, ja kuluttaa loput muihin elinkustannuksiin ja veroihin. Tämä arvo ei riitä kokonaan elättämään työläistä, joten osa hänen, työnantajan ja vuokranantajan veroista kerätään kassaan, josta työläinen saa perustulon. Virtahepo olohuoneessa on valtava. Mihin tarvitaan näitä välikäsiä, jotka omistavat työläisen tekemän työn ja asunnon, jossa hän nukkuu? Omistava luokka ei tuota tarpeettoman riiston lisäksi mitään, mitä emme voi ilman heitä tuottaa. Lopulta ainoastaan liberaalin valtion väkivaltakoneisto estää meitä omistamasta työmme ja sen hedelmät, asuntomme, instituutiomme ja vapautemme. Myös tämä väkivaltakoneisto pysyy kasassa työllämme.
Vallankumous on samaan aikaan hyvin yksinkertainen ja äärimmäisen monimutkainen prosessi. Tarvitaan luokkatietoinen ja periksiantamaton massaliike sekä työtätekevän kansan mandaatti ja aktiivinen osallistuminen. Koko kapitalistinen valtio lakeineen ja väkivaltakoneistoineen pitää ajaa alas ja korvata kansanvaltaa suojelevilla ja ylläpitävillä rakenteilla, marxilaisittain työväenvaltiolla.
Nämä rakenteet eivät synny tyhjästä sinä päivänä, kun eduskuntatalon katolle hinataan punalippu, vaan niitä pitää rakentaa vuosia etukäteen. Kaksoisvalta syntyy siitä, että luokkatietoinen ja omiin kykyihinsä uskova työväenluokka tarttuu jokaiseen valtion ja julkisen sektorin jättämään rakoon ja alkaa täyttämään niitä omin avuin. Kansankeittiöt, mutual-aid verkostot, työpaikkakomiteat ja muut eri tavoin järjestäytyneet yhteisöt ovat kaikki uuden yhteiskunnan siemeniä, jos ne jakavat yhteisen vallankumouksellisen tavoitteen ja ovat yhteydessä toisiinsa. Suomen punakaartit olivat alun perin työväenliikkeen autonomisesti järjestäytyneitä edunvalvojia ja Venäjän neuvostot lakkoja organisoivia kansalaisjärjestöjä. Yhdysvaltain Mustilla panttereilla oli liikkeen kulta-aikoina aseellisen itsepuolustuksen lisäksi omat maksuttomat klinikat, hammaslääkärit, julkisen liikenteen palvelut, koulut, ambulanssit, ruoka- ja vaateapuverkostot ja jopa putkiasentajat.
Pitkälle kehittynyt kaksoisvalta alkaa usein jo kauan ennen vallankumousta muistuttamaan toimivaa yhteiskuntaa olemassa olevan valtion sisällä, mutta täysin siitä riippumattomana ja sille vihamielisenä kokonaisuutena. Jäljelle jää vain prosessin viimeistely. Tämä kaikki on täysin mahdollista, sillä kaikki tarvittava löytyy meistä itsestämme. Prosessi on ympäri maailmaa toteutettu jo moneen kertaan. Kaiken valmistelu vie aikaa, ja vaatii perustavanlaatuista muutosta kivuliaan kuuliaisen ja herroille alistumista rakastavan suomalaisen yhteiskunnan kollektiivisessa psyykkeessä. Muutos tapahtuu kuitenkin vain muuttamalla. Ensimmäinen askel tällä pitkällä taipaleella olkoon reformismin seireeninlaulun huomiotta jättäminen ja oman luokka-aseman tunnistaminen. Tämä suhteellisen pieni askel näyttää oikean suunnan vielä pitkään.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!