Pääkirjoitus – Punamusta Liekki #26/marraskuu 2026
Tätä kirjoitettaessa Ranskassa on osoitettu mieltä yli kuukauden päivät sikäläiselle tyylille uskollisena.
Mielenosoitukset saivat alkunsa lukiolaisten halusta tuoda esille oppilaitostensa lukuisia epäkohtia: tukahduttavat tilat, opettajien puute, epäreilu opiskelijavalintajärjestelmä, ja muita pitkäaikaisen kurjistamispolitiikan seuraamuksia. Lista on pitkä ja turhankin tuttu.
Myös muut ranskalaiset ovat huomanneet kuinka yleistä lukiolaisten kokema epäoikeudenmukaisuus on, ja tämän kuukauden aikana koululaisten tueksi on tulvinut mielenosoittajia työväenluokan joka kolkasta. Keltaiset liivit ovat jälleen muodissa Pariisin kaduilla kun 2018-2020 jyllänneiden mielenosoitusten syyt ovat vain pahentuneet. Monet ammattiliitot marssivat taas, ja nuoret niin yliopistoista kuin köyhdytetyistä lähiöistä ovat liittyneet joukkoon vihaiseen. Arviot osallistujien määrästä vaihtelevat sisäministeriön puolesta miljoonasta ammattiliittojen 800 000:een.
Joukko on kirjava ja heidän valituksen aiheensa kattavat kapitalistisen kurimuksen ikivihreät: palkat ovat liian pieniä, vaurauserot liian suuria; työpaikkoja on liian vähän, työtaakat liian suuria; julkiset palvelut on ajettu alas, elinkustannukset nousevat aina vain ylemmäs. Jokainen meistä tunnistaa nämä sävelet, onhan se työväenluokan arjen taustamusiikki.
Uutismedia niin siellä kuin täällä ei jostain kumman syystä näitä biisejä tunnista. Heidän soittolistalleen päätyy lähinnä sitä perinteistä: omaisuustuhojen kauheutta, loukkaantuneita poliiseja, pesemättömien ihmisjoukkojen päämäärättömyyttä, ulkopuolisia agitaattoreita, tarvetta sopeuttaa valtion alijäämäistä budjettia. Asiantuntija toisensa perään laskeutuu instituuttinsa norsunluutornista haastattelijan nahkaiseen nojatuoliin päivittelemään sitä, miten mielenosoitukset satavat poliittisten ääriliikkeiden laariin. Samaan kertosäkeeseen sisällytetään Le Pen ja Melenchon, samalle riville ja yhtä mollisävyisesti.
Tämä kuuliainen kuoro tekee kaikkensa hukuttaakseen sen käheä-äänisen punk-huudon, joka koittaa saada meidät tunnistamaan kaiken sen vaietun kuoleman ja kärsimyksen, joka on kurjistamispolitiikan luontaiset ja hyvin dokumentoidut seuraukset. Porvarivaltiolla on loputtomasti resursseja syydettäväksi rikkaiden verohuojennuksiin, kustannustehottomiin ulkoistuksiin, pakolaisten kurittamiseen, sotakoneisiin ja eteläisten itsenäisyyshankkeiden nujertamiseen. Kansan hyvinvointi katsotaan tarpeettomaksi menoeräksi.
Ranskalainen protestiskene on paljon kurinalaisempi ja järjestäytyneempi kuin valtavirran kuoro meille hokee. Muuten ei näin isoja festareita pystyttäisi järjestämään näin nopeasti. Se, onko kansalla tarpeeksi näkemystä kapitalismin tuolle puolen pääsemisestä, tai pystyvätkö he löytämään yhteisen sävelen joka voi nujertaa vallitsevan tuutulaulun, jää nähtäväksi.
Mitä meidän täällä Suomessa on syytä oppia ranskalaisten esimerkistä on se, että eri ryhmien välinen yhteistyö, toimintaan varautuminen ja päättäväisyys voivat ravisuttaa vankkaakin sortovaltaa. Vaan keikkalavalle ei siedä lähteä ilman huolellista harjoittelua, ja tämä on työtä, joka ei näy ulospäin. Jokaisen uljaan esiintymisen taustalla on paljon säätämistä, nöyrtymistä, oppimista ja neuvottelemista.
Äänet lämpimiksi!
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!