Kolumni – Punamusta Liekki #19/joulukuu 2025
Monkeriaan mietteitä -palstalla Oskari Haapsamo ruotii paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon.
white lies
Disembodying whiteness -hankkeen työryhmä
Monkerias päätyi toverin johdattamana Disembodying whiteness -hankkeen työryhmän white lies -performanssin ensi-iltaan Jyväskylässä 25. lokakuuta. Heti alkuun ikävä uutinen: performanssi esitettiin Jyväskylässä ja sittemmin Helsingissä eikä uusintanäytöksiä ole tiettävästi tulossa. Esityksen jälkeisessä keskustelussa projektin koollekutsuja Samuli Emery kuitenkin lupasi, että osana hanketta julkaistaan zine. Lisäksi työryhmä on epävirallisesti kutsuttu Ouluun.
Hanketta on tukenut Koneen Säätiö, jonka laiva on lastattu Koneen osakkeilla. Markkina-arvoltaan 30 miljardin arvoinen Kone on kiistatta osa koneistoa, joka pitää yllä globaalin pohjoisen ja etelän välistä eriarvoisuutta ja hyötyy siitä, että valkoisuuden konstruktio pysyy pystyssä. Sinällään on hienoa, että työläisten selkänahasta revittyjä rahaa riittää jaettavaksi, mutta kyse on myös valkopesusta.
Disembodying whiteness tarttuu jälkistrukturalismin määrittelevään kysymykseen: kuinka tarkastella saati pyrkiä eroon jostain, jota elää totaalisesti. Hankkeen lähtökohtana on ollut, että tämä tietoisuuden askelein ylittämätön kynnys voidaan kiertää ottamalla harppaus tietoisen mielen taa kehollisuuden ja kehollisen ilmaisun keinoin. Disembodying whitenessin kohdalla kysymys kohdistuu valkoisuuden konstruktioon: mitä se on ja miten sitä voi purkaa?
Keskustelun sisältäneen white lies -performanssin tarkoituksena kuvautuu olevan sekä tutkimuskysymyksen vastausten esittely että yleisön osallistaminen. Ennakkoasetelma on kunnianhimoinen. Esitystä seuratessa käy ilmeiseksi, että se on tehty ryhmän taiteilijoiden subjektiivisista lähtökohdista käsin. Käytännössä keinoksi on valikoitunut metamoderni lähestymistapa, jossa esitys etenee heiluriliikkeellä postmodernin itseironian ja modernin vakavuuden välillä. Yleisö pääsee lähelle taiteilijoita niin fyysisesti, kuin henkisestikin. Taiteilijoiden kuvaus on ajoittain niin riipivää, että heidän on täytynyt jossain vaiheessa hanketta repiä minuuttaan vereslihalle.
Usean tanssijan yhteisenä koreografiana toteutetut vakavat osiot käsittelevät sitä, kuinka valkoisuuden konstruktio on pohjimmiltaan rakennettu hauraalle pohjalle peittämään epävarmuutta. Valkoisen viitan alta paljastuu alastomuus.
Yhden esiintyjän varaan rakentuvissa ironisissa osuuksissa esitys kuitenkin kompastelee. Sen lisäksi, että esityksen tanssijat ovat valkoisia, ovat he myös taiteilijoita. Koska taiteilijat ovat ammentaneet kokemusmaailmastaan, tuntuu performanssi toistuvasti käsittelevän trendikkäiden metropolien taidepiirien teennäisyyttä ja kulisseja. Performanssia performatiivisuudesta, maatuskan sisältä paljastuu toinen samanlainen nukke. Tämä aihe on sinällään mielenkiintoinen ja sen käsittely on oivaltavaa, mutta jää etäälle projektin lähtökohdista ja purkamisen sijaan pikemminkin havainnollistaa, kuinka vaikeaa tutkimusprojektin varsinaisen aiheen käsittely näyttämötaiteen keinoin on.
Teoksen päättävä Maija Baijukyan osa luo jyrkän kontrastin aiempaan rikkoen esityksen rytmin, modaliteetin ja lähestymistavan. Inhorealismia hipova monologi arkipäivän rasismista palauttaa katsojan ja samalla koko esityksen maan pinnalle. Puheenvuoro on katarttinen, mutta alleviivaa samalla esityksen aiempaa, osittain pakotettua luontoa.
Odotan mielenkiinnolla, kuinka tutkimusprojektin tulokset puetaan painotuotteen muotoon. Toivon, että se auttaa syventämään ja tuomaan esille niitä hankkeen oivalluksia, jotka välittyvät performanssin kautta vaillinaisesti.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!