Näyttelyarvio – Punamusta Liekki #20/helmikuu 2026
Monkeriaan mietteitä -palstalla Oskari Haapsamo ruotii paikallista kulttuuritarjontaa tavoitteenaan kannustaa lukijoita yhteiskuntakriittiseen reflektioon.
Enangiella – Maan kieli
Oulun taidemuseo
3.5.2026 asti
Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden avajaisviikonlopun perusteella Saame ja saamelaisuus ovat vahvasti läsnä vuoden 2026 kulttuuritarjonnassa, ainakin alkuvuodesta. Oulun teatterissa ensi-iltansa 16.1. saaneen saamelaisooppera Ovllán ohella Oulun taidemuseo osallistuu Euroopan ainoan alkuperäisväestön kulttuurin esille tuomiseen. Oulun kulttuurisäätiön puheenjohtaja Piia Rantala-Korhosen mukaan taidemuseossa 16.1. avautunut Eanangiella – Maan kieli on suurin Suomessa koskaan esillä ollut saamelaisen taiteen näyttely – ja laaja kokonaisuus se onkin: muista museoista lainatut ja Sápmi Triennale -kiertonäyttelystä peräisin olevat teokset täyttävät taidemuseon joka sopen.
Näyttely on jäsennetty seitsemän huonekohtaisen teeman – esivanhemmat, muistojen polut, maailmojen välissä, maa, vihreä kolonialismi, hengellisyys, elämän koristeet – ympärille. Temaattinen jäsentäminen kohentaa näyttelyn seurattavuutta ja tukee merkitysten avautumista niille, joiden aiempi kosketus saamelaisuuteen on pinnallista. Huoneesta toiseen siirryttäessä yhdistävänä elementtinä hahmottuu selkeimmin kamppailu kulttuurin ja perinteen säilyttämisestä kolonialismin ikeen alla. Teoksissa siirtomaaherrat joutuvat tilille tuonpuoleisessa, esiäidit ovat vahvoja ja kulttuuriperintöä elvytetään. Suhde asuinympäristöön ja henkisyyteen on läsnä vahvasti.
Kamppailua oman elämäntavan säilymisen puolesta ei kuitenkaan kuvata vain menneinä voitettuina ja hävittyinä taistoina, vaan myös osana nykyisyyttä. Siinä, missä räikein pakkosuomalaistaminen on jäänyt historiaan, on kolonialismin väripaletti muuttunut sinivalkoisesta vihreään: pahkasta kaiverretusta astiasta nousee tuulivoimala ja valokuvassa nainen seisoo keskellä avolouhosmaisemaa.
Kokonaisuus rakentuu saamelaisen taiteilijayhteisön lähtökohdista käsin. Niin näyttelyn taiteilijat kuin kuraattorit Áilu Valle, Inga-Wiktoria Påve ja Fredrik Prost ovat saamelaisia. Teosten yhteydessä olevat esittelytekstit on teemakohtaisesti kirjoitettu suomeksi tai eri saamelaiskielillä ja kutakin kieltä taitamattomille tarjolla on erillisiä, kömpelöltä tuntuvia vihkosia.
Kun näyttelyssä on esillä kymmenien taiteilijoiden teoksia, uhkaa se väistämättä muuttua hajanaiseksi. Enangiellassa teemoja pyritään nivomaan yhteen sekä aistillisella että teknisellä tasolla. Tiloihin on luotu alati mukana kulkeva, visuaalista taidetta teemoittain mukaileva äänimaisema. Kääntöpuolena äänimaisema vaikuttaa varsin voimakkaasti tunnelmaan kaventaen katsojan tulkintahorisonttia tavoilla, jotka eivät tee oikeutta kaikille näyttelyn teoksille. Eniten esillä oleva tekniikka on duodji, eli saamenkäsityötaide, joskaan varsinaisesti kyse ei ole yksittäisestä menetelmästä, vaan duodji viittaa laajempaan käsityöperinteeseen, joka käsittää niin käyttö- kuin koriste-esineitäkin. Näyttelyä kiertäessä käy ilmeiseksi, että duodji sisältää runsaasti merkityksiä ja tietoutta, joka avautuu niitä tunteville. Näitä merkityksiä avataan näyttelyssä niukahkosti, mikä jättää paljon pimentoon ja luo saamelaisen kulttuurin ulkopuolella varttuneelle tiettyä ulkopuolisuuden tunnetta. Toisaalta tämä ulkopuolisuuden tunne itsessään toimii reflektion polttoaineena: jos taideteosten merkityksen avautuminen jää kaihertamaan ja esittelytekstin lukeminen erillisestä vihkosesta tuntuu kömpelöltä, miltä mahtaakaan tuntua, kun oman elintavan ja sen jatkumisen kannalta keskeisiä päätöksiä tehdään tuhannen kilometrin päässä sellaisten ihmisten toimesta, joiden kosketus päätösten paikallisiin seurauksiin jää mitättömäksi?
Näyttelyn taiteilijat edustavat valikoitua joukkoa, mutta useissa teoksissa kosketuspinta leviää myös laajempaan joukkoon. Kaunein esimerkki tästä on nähtävissä näyttelyn sarvilakkiaiheisissa teoksissa. Sarvilakki on todennäköisesti lestadiolaispappien pakanallisena pitämä ja 1900-luvun alkupuoleen mennessä lähes hävittämä saamelaisnaisten käyttämä perinteinen päähine. Valtaosa säilyneistä lakeista hamstrattiin museoiden kokoelmiin saamenmaasta etelään ja unohdettiin varastojen kätköihin, jossa ne eivät olleet saamelaisten itsensä saatavilla. Myöhemmin lakit ikään kuin löydettiin uudelleen ja osana taidetta ja tutkimusta yhdistävää projektia perinnettä elvytettiin. Näyttelyn sydän tiivistyykin Outi Pieskin teoksen Tutkimusten kohteet ja Pieskin ja Eeva-Kristiina Nylanderin teoksen Ládjogahpir-projekti: 47 etsityintä isoäitiä ympärille. Molemmat ovat sarvilakkeja dokumentoivalla katseella kuvaavia valokuvakollaaseja. Toisessa teoksessa lakit ovat ilmeisen vanhoja, peräisin museoiden uumenista, toisessa puolestaan uusia, elossa olevien kätten töitä. Teokset sijaitsevat eri tiloissa, oikeastaan eri päässä koko museota, mutta niiden välinen käsinkosketeltava side yhdistää menneen nykyiseen johdattaen pohtimaan sitä, kuinka satojen vuosien mittainen, edelleen jatkuva kolonialistinen prosessi ei ole kyennyt pyyhkimään pois kaikkea.
Sarvilakit todistavat, kuinka lähes unholaan tukahdutettu voidaan osallistavalla lähestymistavalla herättää henkiin. Marginalisoituneella radikaalivasemmistolla voisi olla opittavaa Pieskin ja monien muiden näyttelyn taiteilijoiden projekteista.
Onko sinulla palautetta? Voit lähettää sen osoitteeseen punamusta.liekki@proton.me!